JouluJA

Piti laittaa tähän blogiin hyvän jouluntoivotukset, mutta en muistanut.

Ajattelin jotenkin juhlistaa sitä, että blogi tuli perustettua vuosi sitten, mutta en muistanut.

Marraskuussa esitin blogissa kysymyksen, mutta en muistanut antaa oikeaa vastausta.

Siitä huolimatta joulu oli ja meni, ihan kivaa oli. Tuli syötyä hyvin, kenties liiankin hyvin ja saatua lahjoja.

Joulun jälkeen on luonnollisesti morkkiksen aika. Vaaka näyttää karmeita lukuja ja tiliinkin on ilmestynyt liian iso aukko. Mutta aina on mahdollista parannukseen: päätin että koirani aloittaa dieetin. Laitoin kaikille asianomaisille viestin, että koiran ruokkiminen herkkupaloilla on tästä päivästä lukien ehdottomasti kielletty ennen kuin se oikeasti alkaa näyttämään minisialta, jolla on parta.

Niin ja se vastaus oli: ensimmäinen maailmansota päättyi 11.11 klo 11.

Sielujen hoitajat

Olen hiljaa mielessäni miettinyt, että sielunhoito, josta joskus käytetään nimitystä pastoraalisielunhoito, on nykyaikana muotia. Moni teologian opiskelija on kiinnostunut sielunhoidosta ja tuntee vetoa sitä kohtaan. Sielunhoitoon ja psykologiaan jollain tavalla liittyvät kurssit ovat yleensä suosittuja. Minäkin olen niillä istunut ja viihtynyt.

Mutta en silti malta olla ajattelematta, että sielunhoidon nouseminen "muodiksi" ei ole välttämättä hyvä asia. Itse asiassa olen alkanut pitämään sitä yhtenä kirkon/ teologien kriisin oireena.

Nykyaika korostaa selkeästi kaikenlaista konkretiaa. Se taas on jättänyt papit ja papiksi opiskelevat eksyksiin. Mitä se on mitä me teemme? Mitä konkreettista me teemme? Muilla kirkon työntekijöiden ammatteihin yleensä liittyy selkeästi se konkreettinen puoli, mutta pappi saattaa tuntea olevansa eksyksissä, kun mitään nykyajan mittapuun mukaan "järkevää" työtä ei löydy. Sakramentit ja toimitukset osana ihmiselämää ja papin tehtävä toimia eräänlaisena tuonpuoleisen mystiikan edustajana ei enää riitä, ne eivät ole tarpeeksi maanläheisiä. Uskon, että sielunhoito-villitys lähtee tästä eksymisen tunteesta. Sielunhoito on jotain konkreettista, se on ihmisten auttamista.

Sielunhoidon tärkeyden korostamisessa ei sinällään ole mitään vikaa. Onhan papin yleisin tehtävä toimia kuuntelijana ja keskustelijana. Se on äärimmäisen tärkeä tehtävä. Sen sijaan olen alkanut vierastamaan korostusta, jossa pappi/teologi aletaan nähdä jonkinlaisena "köyhän miehen terapeuttina", joka kykenee vastaamaan nykyajan ihmisen haasteisiin ja ongelmiin ammattimaisesti. Jossa meidät pastoraalisielunhoitajat nostetaan samaan kastiin psykoterapeuttien kanssa. Eräässä sielunhoitoa käsittelevällä luennolla mainittiin, miten pastoraalisielunhoito on ottanut parhaimmat puolet esimerkiksi psykoterapiasta ja käyttää niitä menestyksekkäästi.

Mutta millä eväillä me niitä "parhaita puolia" käytämme? Oppikirjoissa kerrotaan, miten esimerkiksi sielunhoidossa on tärkeää erottaa toisistaan syyllisyys ja häpeä. Mutta miten ne sitten erottaa toisistaan käytännössä? Siihen tarvittaisiin opintoja ja työnohjausta.

Tällä hetkellä yliopistot tarjoavat sielunhoidon opetusta pakollisena kirkon tehtäviin pyrkiville 20 opintopisteen verran. Se on aika paljon vähemmän kuin psykoterapeuteilla, joiden teorioista olemme ottaneet "parhaat palat". Enkä nyt väitä, että psykoterapeutit edustavat sitä täydellisyyttä. Tai että koulutus on autuaaksi tekevä asia. Sanonpahan vain, että joskus on hyvä tietää miten perustukset tehdään ennen kuin rakentaa talon.

Eikä tämä tarkoita, että kirkossa ja yliopistoilla ei olisi loistavia sielunhoitajia. Aivan taatusti on. Osa on luonnonlahjakkuuksia; osa on opiskellut ja hankkinut itselleen erittäin korkean tieto- ja taitotason; osa oppii tekemällä. Ja kuten sanottu, sielunhoito on tärkeä osa pappien ja teologien työtä ja ammattitaitoa. Sanonpahan kuitenkin vain, että ehkä sitä suurinta intoa tulisi hillitä. Ehkäpä me emme kuitenkaan vastaa psykoterapeutteja. Ehkäpä meidän ei tulisikaan yrittää vastata psykoterapeutteja. Ehkä meidän pitäisi hakea ammatti-identiteettimme jostain muualta kuin rinnastamalla itsemme psykologian alan työntekijöihin.

Tekniikka on ajanut ohitseni

Kun aloitin opiskelut yliopistossa (eikä siitä siis niin kovin kauan edes ole) muistan miten kaikki vielä pyöri papereiden ympärillä. Luennoille ei vielä sentään tarvinnut ilmoittautua, vaan niille mentiin ja ilmoittautuminen sujui kaiketi "automaattisesti" eli kaikki ensimmäisen vuoden opiskelijat eli fuksit oli merkitty osallistumaan perusopintoihin.

Tentteihin käytiin ilmoittautumassa opintotoimistossa. Siellä täytettiin ruskea tenttikuori, johon kirjoitettiin käsin kuulakärkikynällä tarvittavat tiedot tenttikirjoista, äidinkielestä, omasta nimestä jne. Sitten kuori pistettiin postilaatikkoon. Seuraavan kerran näit sen tentissä, jolloin kuoren sisälle oli pistetty tenttikysymykset.

Esseiden kanssa meneteltiin niin, että kirjoitettuasi sen tietokoneella tulostit sen ja otit sitten siitä vaikka kaksitoista kopiota. Niittasit kopiot yhteen ja kiikutit ne laitokselle, jolle essee oli tarkoitettu, pistit ne sovittuun palautuslokeroon ja sieltä sitten jokainen esseeryhmäläinen kävi itse hakemassa oman kopionsa esseestä. Aina silloin tällöin joku ei ehtinyt palauttaa esseetään ajoissa ja sitten niitä piti käydä erikseen hakemassa.

Ja jokaisessa tietokoneessa oli levykkeen paikka ja niiden käytöstä oli omat yhteiset pelisäännöt miten toimitaan hävinneiden levykkeiden kanssa ja sitä rataa. Kaikilla oli levykkeitä, joillain isojakin nippuja tietokoneen vieressä, jotta he saisivat tallennettua työnsä. Eksegeettinen analyysini on myös vielä tallennettu levykkeelle ja se vasta soppa olikin, kun levykkeet tuppasivat olemaan mäsänä ja työn tallentamisessa oli suuria ongelmia.

Pikku hiljaa hommat kuitenkin muuttuivat. Jo kandidaatintutkielmaa tein vain muutamaa vuotta myöhemmin niin, että kaikki tekstit lähetettiin sähköpostin liitteenä niin ohjaajalle kuin kurssilaisillekin. Graduseminaari pyöri täsmälleen samalla tavalla eli kaikki työt liikkuivat verkossa. Sitä sentään vaadittiin, että ne piti tulostaa itselleen myöhempää tapaamista varten.

Tai ei itse asiassa kyllä vaadittu, kaikki vain tekivät niin.

Perusopinnoille pitää ilmeisesti nykyisin ilmoittautua sähköisesti. Tentteihin ilmoittaudutaan nykyisin myös sähköisesti, ruskeat tenttikuoret ovat kadonneet.

Ja yliopiston tietokoneet, no niissä ei ole enää sitä levykepaikkaa. Muistan järkytykseni, kun yritin tallentaa jonkun työn itselleni ja otin matkaani levykkeen vanhasta muistista. Mutta eipä onnistunut, kun koko koneessa ei enää ollut koko paikkaa mihin sen olisi lykännyt.

Tunsin itseni vanhaksi.

Katso jalkoihisi

Joskus minulla on paha tapa jättää tavarat siihen, mihin ne satun kädestäni laskemaan.

Sain työpaikallani kahviota pitävältä mieheltä ilmaiseksi ison pussillisen hillomunkkeja kotiin vietäväksi. Iloisesti pompsahdellen menin sitten kotiin, mutta koska kello oli jo niin paljon päätin ettei nyt ole munkkikahvien aika, vaan nyt mennään nukkumaan. Muovipussin, jonka sisällä oli toinen pussi, jossa munkit olivat, laskin lattialle aikeenani siirtää ne myöhemmin kaappiin. No enpä sitten muistanut siirtää. Sen sijaan pussin päälle putosi sänkyni päiväpeite.

Myöhemmin tallustelin lattialla lojuneen päiväpeiton yli onnellisena kuin mikäkin, kun huomasin että jalkani alla oli jokin tavallista pehmeämpi möykky. Sen sijaan että olisin siirtänyt peitteen ja tarkistanut, että mitäs pehmoista siellä on, taisin vähän hypähdellä pehmoisen päällä saadakseni möykyn littanaksi (etten vain kompastuisi) ja jatkoin matkaani. Kunnes muistin lattialla siirtoa odottavat hillomunkit. Kävin pahinta peläten nostamassa päiväpeittoa ja...

tarinan lopun kukin voikin sitten päätellä itse.

Salassapito

Yksi suosikkiblogeistani on vaikenemassa, koska sen kirjoittaja on siirtymässä tehtäviin, jossa kokee että blogin pitäminen riittävän anonymiteetin säilyttäen ei onnistu.

Blogin kirjoitukset ovat synnyttäneet mielenkiintoisia reaktioita joissain toisissa saman ammatin edustajissa. Blogi haluttaisiin vaientaa, koska "näistä asioista ei saa puhua". Halutaan siis pitää sisäpiirin asiat sisäpiirin asioina. Tämä siitäkin huolimatta, että blogissa ei ole paljastettu mitään sellaista, jota mielestäni ei pitäisi paljastaa. Henkilöt, niin työkaverit kuin asiakkaatkaan, tai työpaikkakaan, eivät ole tunnistettavissa. Mutta kun asioita ei vain saisi kertoa, ei positiivisia eikä varsinkaan negatiivisia, eikä ainakaan julkisesti, "siviileille". Ilmiö, jossa halutaan vaan eristäytyä kaikista muista ja kätkeytyä vain jonkinlaisen salamyhkäisyyden kaapuun, on mielestäni huolestuttavakin.

Samanaikaisesti ilmiö on myös huvittava, varsinkin kun ne "salaisuudet", joita niin raivokkaasti suojellaan, ovat kaikkea muuta kuin "salaisia" ja suurin osa niistä selviää hetkessä, kunhan vain pitää silmät ja korvat auki, lukee alan kirjallisuutta ja osaa yhdistellä asioita päässään.

Blogin kommenteissa käyty keskustelu muistuttaa erästä keskustelufoorumia, jossa vuosia sitten keskusteltiin alalle tulleista uusista koodeista. Osa kirjoittajista paheksui jyrkästi sitä, miten koodeista keskusteltiin julkisesti avoimella palstalla, jossa "muutkin" voisivat niistä lukea. Pohdittiinpa jopa sitä oliko koodeista puhuminen salassapitovelvollisuuden rikkomista. Samanaikaisesti minulla oli ihan sattumalta lainassa yleisestä kirjastosta lainattu alaan liittyvä teos, jossa oli lueteltu kaikki uudet koodit merkityksineen. Eli se siitä "salassapitovelvollisuudesta".

Mietin silloin ja mietin nyt blogin kirjoittelua seurattuani, että voisiko tällaisessa sisäpiiriasioiden vahtimisessa olla kyseessä vain jonkinlainen itsensä tärkeäksi tekemisen muoto?

Opintoja

Kun työskentelee nuorena miehenalkuna lapsenvahtina, oppii monia asioita, jotka ovat tulevaisuudessakin hyödyllisiä taitoja.

Opetus nro 1:

Olin lapsenvahtina ja tarkoitus olisi, että jäisin yöksi. Ilta kului mukavasti, leikittiin, syötiin ja niin edes päin. Lapsi oli jo nukahtaa iltapalapöytään ja nuokkui karjalanpiirakka suussa siihen malliin, että tiesin ettei nukkumaan laittaminen tulisi olemaan vaikeaa.

Iltapalan ja nopean hampaiden pesun jälkeen vein lapsen nukkumaan ja luin iltasadun, jota en päässyt edes kunnolla loppuun lapsen jo nukkuessa. Menin katsomaan televisiota tyytyväisenä siitä, miten kivuttomasti kaikki oli mennyt.

Yöllä hiivin itse samaan huoneeseen, johon minulle oli valmistettu oma vuode, jotta olisin lähellä lasta, jos tämä sattuisi heräämään. Ja heräsihän lapsi. Nosti päätään, näki vieressään hahmon, painoi pään tyynyyn ja mutisi tyytyväisenä: "Äiti...". Minä taputin lasta selkään ja sanoin rauhoittavasti: "Nuku vaan." Ja tajusin heti tehneeni karmivan virheen.

Poijoijoing! Lapsen pää ponnahti ylös tyynyltä kuin vieterilelu, silmät olivat apposen ammollaan ja suusta tuli kaikkea muuta kuin tyytyväisellä sävyllä karjahdus: "MISSÄ ÄITI ON!?!" Loppuyö ei sujunut rattoisasti, ja mietin vakavissani että miksi ihmisen elämässä ei ole takaisinkelausnappia, jotta saisin estettyä sitä harkitsematonta lausetta karkaamasta ilmoille.

Sen jälkeen olen yrittänyt aina muistaa tämän ohjesäännön: mieti ja harkitse tarkkaan ennen kuin avaat suusi.

Eläinten inhimillistäminen

Iltalehti uutisoi tänään, miten eläinten inhimillistäminen on yleistynyt urbaaneissa ympäristöissä. Eläinten odotetaan käyttäytyvän kuin ihmiset ja niillä uskotaan olevan samat perustarpeet ja perusoikeudet kuin ihmisilläkin. Linkki Iltalehden uutiseen

Samassa lehdessä uutisoitiin myös Kauhajoella sattuneesta metsästysonnettomuudesta (linkki). Hetken kesti ennen kuin hoksasin mikä kuvassa on hieman ns. outoa.

Seitsemän kuolemansyntiä: ahneus

Katolinen kirkko määritteli ahneuden kuolemansynnin tilaksi, jossa ihminen haluaa omistaa vain omistamisen vuoksi. Omaisuuden haluaminen tai kerääminen tarpeeseen ei ollut kirkon mukaan ahneutta, mutta ahneuden syntiin syyllistyi se, jonka omaisuuden himoitseminen ylitti kaiken tarpeen. Erityisesti jos omaisuutta hankittiin toisten ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella.

Ahneus on siis modernin ajan perussynti. Voiton tavoittelu ja halu kuulla kassakoneiden kilinä ovat ahneutta. Joukkoirtisanomiset voiton saamiseksi ovat syyllistymistä ahneuden kuolemansyntiin.

Kirkko piti ahneutta myös epäjumalanpalvonnan muotona. Ahne palvoo maallista mammonaa eikä Jumalaa ja asettaa mammonan lähimmäisensä edelle. Samalla hän nostaa oman itsensä kaiken keskipisteeksi ja omien tarpeiden tyydyttäminen on tärkein asia maailmassa.

Mitäpä tuohon oikein muuta sanoisi kuin että hyveenähän tuota ja toista ahneuteen liittyvää kuolemansyntiä eli himoa jo nykyisessä maailmassa monesti pidetään.

Tosin ahneuteen syntinä liittyy erityisesti myös se puoli, että se on helpompi nähdä muissa kuin itsessä. On helppoa arvostella suurosakkeenomistajaa, koska itse ei ole osakkeenomistaja. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö rakenteellista tai asenteellista ahneutta saisi arvostella. En usko, että Jeesuksen kehotus "Se joka synnitön on, heittäköön ensimmäisen kiven", tarkoittaisi sitä, että emme saisi sanoa syntiä synniksi. Se on kuitenkin kehotus muistaa myös oma pahuus, oma syntisyys. Ihmisen perussynti on heijastaa itsestään ne puolet, joista ei pidä, toisiin ja kohdella näitä sitten aggressiivisesti, jopa tuhoamaan pyrkien. Esimerkiksi monien äärimmäisen aggressiivisten homovihaajien taustamotiiveiksi on monesti paljastunut omat, torjutut homoseksuaaliset piirteet. Ahneuskin on helpompi nähdä vain toisissa, mutta ei itsessä.

Niin noloa kuin se onkin myöntää, minun on tunnustettava olevani limpsariippuvainen. Aiemmin olin cokis-riippuvainen, mutta sittemmin olen laajentanut addiktiotani myös muihin hiilihapollisiin sokerijuomiin. Porttiteoria on siis toiminut kohdallani. Myös siten, että juomani määrät ovat kasvaneet. Aiemmin join puolen litran pullon muutaman kerran viikossa, sitten aloin juomaan useammin ja isompia määriä ja pian minun oli saatava limpsa-annokseni päivittäin.

Riippuvuuteni aloitti ahneus eli halu saada itselle enemmän. Kun muutin omaan asuntoon (vuosia sitten) koin yhtäkkisen ahaa-elämyksen. Tajusin, että sen mitä kaupasta ostan, myös itse syön ja juon. Herttinen sentään!Siis erilaiset herkutkin. Kaikki olikin minun. Ja vain minun. Sain syödä ja juoda yksin kaiken mitä keksisin kaupasta tuoda. Ja minähän toin.

Siten ahneus on siis itse asiassa monen muun synnin alku. Se on läheisessä kytköksessä ainakin vatsanpalvontaan ja myös himoon (josta lisää joskus myöhemmin). Ahneus myös helposti johtaa ylpeyteen, kateuteen ja vihaan. Se on siis monen muun synnin äiti, miksi mammonantavoitteluun on kristinuskossa suhtauduttu usein kriittisesti (vaikka valitettavasti kirkkojen toimet ovatkin olleet monesti täysin päinvastaisia)

Tietokone

Tietokone taas säikäytti. Huomasin, että Youtube-videot eivät taaskaan toimineet kunnolla (tästä on ollut juttua aiemminkin). Tällä kertaa vikana oli, että äänet eivät kuuluneet. Kaikki muut äänet kone kyllä toisti, mutta Youtubessa vastassa oli hiljaisuus.

Mietin, että mikäköhän tähän oli tullut ja mitä pitäisi tehdä. Ihminen, jolta yleensä kysyn tietokone-neuvoja, oli tavoittamattomissa (tai no puhelimella olisi ehkä saanut kiinni, mutta ei kumpikaan taideta olla puhelinihmisiä, joten koneesta pitää lyödä liekkejä ennen kuin viitsin ottaa puhelimen kätöseeni).

Tein perinteisen korjauksen. Eli virta pois ja takaisin, mikä yleensä korjaa vian kuin vian. Tai ainakin yleensä, viimeksi kun tein saman tempun, koko kone jumittui niin täydellisesti, että piti asentaa Ubuntu kokonaan uudelleen. Mutta joka tapauksessa, uskalsin nyt ottaa virran pois.

Mutta Youtube oli yhä hiljaa.

Kunnes ymmärsin pistää Youtuben omasta valikosta äänet päälle (olin kytkenyt ne jossain vaiheessa pois päältä) ja ongelma korjaantui.

Sarjakuvavouhotusta - taas

Kuten olen tässä blogissa aiemminkin kertonut, minä en lapsena juuri lukenut sarjakuvia. Ne eivät suuremmin kiinnostaneet minua ja äkilliseen sarjakuvanälkään meillä oli tosiaan 1970-luvun Korkeajännityksiä ("lievästi" rasistisine juonenkäänteineen) ja erilaisia divareista ja sukulaisilta saatuja irtolehtiä (Batmania, Hämähäkkimiestä, Transformersia, He-Mania ja Turtlesia).

Kuten metallimusiikinkin kanssa on käynyt, olen nyt vasta keksinyt sarjakuvat ja innostunutkin niistä jonkin verran. Lähinnä supersankarigenrestä, mistäpä muustakaan. Edellenkään en ole niitä tilaamassa, koska jotenkin tuntuu että niiden seuraaminen edellyttäisi aikamoista perehtymistä. Supersankarisarjakuvat kun eivät ilmeisesti toimi Aku Ankan periaatteella, vaan seikkailut ovat jatkumossa (joka sekin sitten muuttuu ajoittain), eikä ole oikein kiinnostusta. Tämä seikka muuten osittain jo lapsenakin riitti tappamaan kiinnostuksen supersankarisarjakuviin, koska niistä puhuttiin asioista, joista itsellä ei ollut mitään tietoa.

Klassikkosarjakuva-albumeita olen kuitenkin nyt lainannut kirjastosta ja ihan hyvin ovat kolahtaneet. Fantasiaa nekin ovat ja fantasiakirjallisuus on niin ikään aina iskenyt hyvin. Jos jotakuta muutakin kiinnostaa tutustua kuvitettuun fantasiaan, niin itse suosittelen ainakin seuraavia teoksia:

Frank Millerin Batman: Yön ritari ( alkuperäinen nimi Batman: The Dark Knight Returns) on mitä ilmeisemmin supersankarigenren klassikko. Nimestään huolimatta ei liity mitenkään uusimpaan Batman-elokuvaan. Kertoo vanhan ja jo kerran viitan naulaan pistäneestä Bruce Waynen paluusta Batmaniksi.

Millerin Batman: Yön ritari iskee jälleen (orig. Batman: The Dark Knight Strikes Again ) jatkaa vanhan Batmanin seikkailuja. Ei mielestäni yllä samalle tasolle kuin ensimmäinen Yön ritari, piirrosjälki ei miellytä ja Batman-hahmona ei enää vastaa sitä kuvaa, joka minulla on Batmanista: hahmon ruuvit ovat jo liiankin löysällä.

Sen sijaan Batman: Ensimmäinen vuosi (niin ikään Millerin) on hieno teos. Se on Frank Millerin "varhaisempaa" tuotantoa (samoin kuin Yön ritari) ja siksi hahmo ei ole vielä karannut Millerin käsistä. Millerin Gotham City on synkkä, toivoton, ruma ja mielenvikainen maailma. Sarjakuvan lukevat huomaavat taatusti myös yhtäläisyyksiä Nolanin elokuvaan Batman Begins. Nolan on selkeästi saanut vaikutteita myös toisesta Batman-kirjasta, Jeph Loebin teoksesta Batman: The Long Halloween, jota ei valitettavasti saa suomeksi. Kieli ei kuitenkaan ole vaikeaa ja tarina on mielenkiintoinen. Loeb itse ajoitti teoksen Millerin Ensimmäisen vuoden jatko-osaksi.

Ehdoton klassikko on sitten Alan Mooren Vartijat. Tästähän ollaan tekemässä myös elokuvaa, mutta epäilen vahvasti, että elokuvaan ei pääse puoliakaan kirjan ahdistavasta tunnelmasta, tai kirjan sankarien heikkouksia ja "antisankaruutta". Varsinkin teoksen loppuratkaisu on niin painostava, että en ihan heti usko että se pääsee studiopamppujen elokuvaan. Vaikka elokuvaa on jo mainottukin, että loppuratkaisu pysyy ennallaan. Suosittelen kuitenkin lukemaan mieluummin kirjan kuin katsomaan elokuvan.

Samaa voi sanoa myös toisesta Mooren klassikosta V niin kuin Verikosto. Kirjasta tehty elokuva muutti monia sarjakuvan asetelmia ja huonompaan suuntaan. Luultavasti kirjan esittämä vaihtoehtomaailma, jossa Englantia hallitsivat oikeistofasistit, jotka kansa oli omasta tahdostaan päästänyt valtaan saadakseen turvallisuudentunteen, ja jota nyt valvoivat kamerat ja suuri, isoin oikeuksin valittu poliisikunta osui liian lähelle totuutta tässä nykyisessä terrorin vastaista sotaa käyvässä maailmassa. Elokuvassa kansasta annettiin paljon positiivisempi kuva kuin kirjassa, jossa kansa on mitä ihmiset yleensäkin taitavat olla - mukavuudenhaluisia ja passiivisia. Samoin myös roistoista tehtiin yksiulotteisia pahiksia - kirjassa puolueen johtaja on yksinäinen mies, joka ei lopulta halua olla mitään muuta kuin että joku rakastaisi häntä.

Urgh ja Argh

Jokainen sukupolvihan on edellistä huonompi. Tämä on ihmiskunnan yhteinen kokemus, joka juontaa juurensa varmaankin jo kivikaudelle, jossa kivikautinen perheenpää Urgh pettyi pahasti poikaansa Arghiin, jonka mielestä mammutin hännän voi heittää tunkiolle. Urghin nuoruudessa kun oli tapana syödä koko mammutti.

Vanhemman sukupolven oikeus tuhahtaa halveksuvasti nuoremmalle on ikiaikainen oikeus, josta ei pidä luopua. Anne muisteli toisaalla miten hänen sukupolveaan vanhemmat, sodan jälkeisenä pula-aikana kasvaneet, kutsuivat "pullamössösukupolveksi". Sodan kokenut sukupolvi oli luultavasti omien jälkeläistensä kanssa yhtä mieltä, tosin oma jälkikasvu miellettiin luultavasti myös heikoksi. Nyt pullamössösukupolvi tuhisee rusinapullasukupolvelle, jota minä kaiketi edustan. Ja itse olen kyllä huomannut että nämä nykyajan lama-ajan jälkeen syntyneet kakarat ne vasta kurittomia on.

Mutta yhtä asiaa olen aina miettinyt: kuka siitä uudesta sukupolvesta aina kasvattaa niin läpeensä kehnon? Miksi luolamies-Urgh kasvatti poikansa Arghin niin, että tämä päätti heittää mammutin hännän pois? Miksi sodankäyneet vanhemmat kasvattivat sukupolven, jotka kasvattivat pullamössösukupolven, jotka vuorostaan kasvattivat rusinapullasukupolven? Onko kyse siitä, että halutaan välttää asioita, joista itse ei lapsena pidetty? Ankarassa kurissa kasvaneet ovat pikku hiljaa siirtyneet hellempään kasvatukseen, puutteen alla varttuneet haluavat taata lapsilleen sellaisen "toimeentulon", johon heillä itsellään ei ollut mahdollisuuksia.

En usko siihen, että jokainen sukupolvi olisi edellistä huonompi. En usko siihen, että nykyajan kasvattajat ovat kaikki yhtälaisesti ulalla, kun taas ennen osattiin paremmin. En usko, että nykyajan vanhemmat välittävät lapsistaan vähemmän. Puhun nyt siis yleistäen, aina on poikkeuksia. Valitettavasti.

Mutta ongelmiakin silti on. Luulen, että niihin on useita syitä näin mutuna. Luulen, että yksi iso ongelma on nykyajan näkemys ihmisestä kuluttajana. Maailmasta kulutusmaailmana, jossa yksilön henkilökohtaiset parin euron kulutuspäätökset ovat jo jotain käsittämätöntä vaikuttamista. Josta seuraa se, että valta nousee päähän. Maailmasta tulee ikioma puuhamaa, jossa saa puuhastella ihan miten mielii. Ja kun sitä tarpeeksi kauan toitotetaan joka tuutista, niin pöhköimmät alkavat uskoa siihen. Ja lapset.

Ja yhtenä ongelman ytimenä on se, että muovisesta minäminäminä-kulutusmaailmasta puuttuu se tänäkin syksynä paljon puhuttu yhteisöllisyys. Ja se se vasta onkin hieno sana. Kaikki kannattavat yhteisöllisyyttä. Sitä lisää, kiitos. Kunnes aletaan pohtia, että mitä se yhteisöllisyys sitten on, muuta kuin korupuheita vaalitilaisuuksissa. Miten sitä saisi lisää. Silloin yleensä alkaa kitinä. Sillä yhteisöllisyys ei sovi minäminäminä-maailmaan, jossa yksilönvapaus on arvoista suurin. Sillä yhteisöllisyys edellyttää kykyä rajoittaa omaa yksilönvapauttaan tarvittaessa. Yksilönvapauden rajoittaminen taas on pois minulta. Kuitenkaan ei voi olla olemassa sellaista heimoa, jossa on pelkkiä päälliköitä, mutta ei yhtään intiaania. Eikä ole kivaa olla intiaani, jos se tarkoittaa sitä, että minulla on enemmän velvollisuuksia ja vähemmän oikeuksia. Mieluummin kuvittelen olevani päällikkö.

Myyjiä

Saan sanottua miesmyyjille ihan reippasti ei, mutta sen sijaan olen törmännyt yllättäviin vaikeuksiin naismyyjien kanssa. Yleensä, jos olen ostanut, tilannut tai liittynyt johonkin, jota en tiennyt tekeväni astuessani kotiovesta, sen on myynyt minulle nainen. Hyllyllä komeilee yhä hieno pino Aku Ankkoja, jotka tuli tilattua, kun en saanut sanottua innokkaalle ja puheliaalle puhelinmyyjälle ei, enkä kehdannut heti pistää tilaustakaan poikki.

Puhelinmyyjät ovat oma lukunsa, mutta Helsingissä vaikuttavat myös nuo katukerääjät, jotka ryhmittyvät katujen varsille etsimään ihmisiä, jotka sitten liittyvät heidän järjestönsä kannatusjäseniksi. Ryhmittäytyminen on yleensä sotilaallisen tarkkaa, samalla kadunpätkällä voi olla neljä kerääjää, niin että jos yhden ohi pääset huomaamatta, niin taatusti jossain vaiheessa napsahtaa. Uteliaille turisteille tiedoksi, että varmimmin heitä tapaa esimerkiksi Kampin aukiolla eli Narinkkatorilla ja Hakaniemen torin lähettyvillä.

Kerran olin Kampin edessä koirani kanssa, kun luoksemme ilmestyi koiraa kehumaan nuori nainen. Koiranryökälekin, jota yleensä ei voisi vähempää kiinnostaa vieraat ihmiset, pitää jotain syystä nuorista naisista ja kiemurteli häntä huiskuten mielissään kun tämä tuntematon sitä rapsutteli. Saimme juteltua hyvän aikaa koirista, minkä jälkeen nainen katsoi minua suoraan silmiin ja kysyi vakavalla äänellä kannatanko ihmisoikeuksia. Ja niin minusta tuli Amnestyn jäsen.*

Sittemmin rahojen ollessa totaalisen lopussa erosin kaikista mahdollisista seuroista säästääkseni ja Amnestynkin jäsenyys meni siinä. Kunnes muutama viikko sitten puhelin soi. Ensimmäinen soittaja oli mies ja hänelle pystyin sanomaan, että nyt ei ole oikein aikaa. Seuraava soittaja olikin sitten nuori nainen. Ja niin minusta tuli jälleen Amnestyn jäsen.

Aina tosin yhteistyö ei suju yhtä auvoisasti. Toisen kerran minut pysäytti kadulla kaapupukuinen nuori nainen, joka kysyi haluaisinko ostaa pussillisen kuivattuja hedelmiä ja tukea siten "hyvää tarkoitusta". Kysyin paljonko ne maksaisivat. Kaapuhemmo sanoi, että saa maksaa omatuntonsa mukaan.

Minä ja omatuntoni olimme yhtä mieltä siitä, että euro on sopiva hinta. Myyjän naama meni kuitenkin myrtsiksi ja hän totesi että: "Yleensä on ollut tapana maksaa vähintään kaksi euroa."

Itsekseni puoliääneen jupisten ("miksei sitä sitten voi heti sanoa, jäkätijäkjäk, mutinaa, mutinaa") kaivoin lompakostani toisen euron ja sain hedelmäni.

No, ne olivat kyllä hyviä.

* Kysymykset ovat kuulemma tarkoituksellisesti tuollaisia: "Kannatatko ihmisoikeuksia?", "Vastustatko kidutusta?", "Oletko huolissasi ilmastonmuutoksesta?" Useimmat ihmiset eivät pysty vastaamaan niihin suoraan "ei", vaan kokevat tarvetta jäädä selittämään.

Ps. Mikä vuosipäivä tänään on?

SAATANA

1990-luvulla saatananpalvonta oli in. Muistatteko? Iltapäivälehdet ja television ajankohtaisohjelmat kertoivat uutisia ilmiön kasvusta, kirkko julkaisi opetusvideoita. Kaikki olivat kovin hyvin huolissaan.

Meidänkin pikkupitäjässä huolestuttiin oikein toden teolla. Meille lapsille tuotiin kouluun valistaja, joka puhui meille pitkään saatananpalvonnasta ja sen vaaroista. Hän luki muun muuassa kirjastaan, joka perustui kuulemma entisen saatananpalvojan muistelmiin, erittäin kuvottavan kertomuksen vauvan rituaalisesta murhasta.

Tämä valistaja uskoi Saatanan olemassaoloon ihan sataprosenttisesti. Kun hän kertoi saatananpalvonnan vaaroista, hän ei tehnyt sitä, koska ilmiön uskottiin olevan kytköksissä rikoksiin, huume- ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen, prostituutioon ja yleisestikin ottaen ihmisten mielenterveyttä vaarantaviin asioihin. Vaan koska hän uskoi että pimeyden voimat olivat pelissä.

Tämän vuoksi kyytiä saivat myös muut saatananpalvonnalle altistavat ilmiöt. Huumeiden lisäksi siis myös metallimusiikki, kauhuelokuvat ja -kirjat ja vääränlainen taide. Hän varoitti meitä pentagrammien vaaroista ja kertoi mitä eroa on valkoisella magialla ja mustalla magialla. Hän kertoi spiritismin riskeistä ja miksi peilin eteen ei kannata mennä keskiyöllä hokemaan "Saatana, Saatana..." Kaikki tämä tietysti mehevillä, yleensä myös verisillä, esimerkkitarinoilla höystettynä.

Kertakäynti ei myöskään riittänyt, vaan hän vieraili usein pitäjässämme ja sai aina runsaan kuulijakunnan. Itsekin kävin hänen luennoillaan ja viihdyin, tosin tunsin samalla aikamoista ahdistusta. Itse pidin kovasti kauhu- ja fantasiakirjoista ja haaveilin itsekin joskus voivani niitä kirjoittaa. Nyt sainkin kuulla olevani Saatanan kätyri. Äiti yritti lohduttaa minua sanomalla, ettei kirjailija voi ottaa vastuuta siitä miten ihmiset hänen teoksensa tulkitsevat, mutta olin ehdoton. En voisi kirjoittaa teosta, joka mahdollisesti johtaisi jonkun saatananpalvontaan.

Sitten eräällä tällaisella valistusluennolla valistaja tuomitsi Pikku vampyyri-kirjat, yhden suosikkisarjoistani. Luki jopa pätkän kyseisestä lasten kirjasarjasta ja kertoi miten kohta osoitti ilmeisesti pimeyden voimien läsnäolon. Siinä vaiheessa minulla loppui usko valistajaan. Se oli itse asiassa hämmästyttävän voimakas kokemus, miten asenteeni tosiaan muuttui yhdessä hetkessä. Hieman samankaltainen "uskosta luopuminen" minulle sattui myöhemminkin, kun uskoni Juhan af Granniin päättyi siihen, kun hän eräässä dokumentissaan listasi itsensä maailmankaikkeuden suurempien ihmisten joukkoon. Samaan sakkiin kuului mm. Jeesus. Mutta siitä lisää ehkä joskus toiste.

Nyt vuosia myöhemmin olen nähnyt tuon ajan saatananpalvonta-hysterian ja valistajamme varmasti aivan vilpittömät motiivit uudessa valossa. Pidän hänen päästämistään kouluun virhearviona, mutta ymmärrän sen tuon ajan puoli-hysteerisessä ilmapiirissä, jossa tietoa ilmiöstä (jonka todellinen olemassaolokin on asetettu nykyisin kyseenalaiseksi) oli niin kovin vähän ja jossa media nosti "asiantuntijoiksi" ihmisiä, joilla oli omat voimakkaat agendansa ja näkemyksensä. Vaikka itse kristittynä uskonkin pimeyden voimien olemassaoloon, en myöskään jaa valistajamme teologista näkemystä niiden toimintatavoista enkä muutenkaan edusta samaa teologista koulukuntaa, jota valistajamme edustaa ( hän ei suoranaisesti tuonut vakaumustaan luennoillaan esiin, mutta se paistoi kyllä rivien välistä aika vahvasti).

1990-luvun alkupuolen "hulluista vuosista" on muuten valmistunut teologisessa tiedekunnassa tutkimuskin, Titus Hjelmin väitöskirja "Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta", jos jota kuta kiinnostaa tutustua ilmiöön vielä tarkemmin.

Susien valtakunta

Siinä samassa kylässä, jossa asui tappajakoira ja jossa eräs asukas säilytti ruumista autossaan (kunnes siirsi sen pois juuri kun lauma poikia oli menossa tarkistamaan asiaa, jolloin ainoaksi lähteeksi jäi yksinäinen todistaja, joka oli mielestään pikkuveljensä kanssa nähnyt ruumiin), niin sen kylän erässä metsikössä asui susia. Tai mahdollisesti ihmissusia.

Emme olleet varmoja susilauman olemassaolosta, mutta päättelimme että metsikössä asui susia. Epäilimme sitä ainakin vahvasti. Istuimme kavereiden kanssa susimetsän kalliolla, aika lähellä tappajakoiran kotia, ja kerroimme susijuttuja. Meillä oli tietysti eväät mukana, söimme leipää ja joimme mehua ja kerroimme toinen toistaan hurjempia juttuja. Mitä nyt olimme telkkarista nähneet tai lukeneet.

Pian alkoi mielikuvitus juosta ja puiden takaa näkyi salaperäisiä, susimaisia hahmoja. Ymmärsimme kyllä, että tätä ilmiötä kutsutaan mielikuvituksen laukkaamiseksi, mutta toisaalta se oli valtavan jännittävän todellista. Olimme koko ajan kahden vaiheilla, että leikimmekö vai otammeko tämän tosissamme. Veimme makkaranpalan metsään saadaksemme todisteet susien olemassaolosta ja puoli tuntia myöhemmin makkaranpala oli hävinnyt. Voiko varmempaa todistusta susista ollakaan? Kaveri kyllä ehdotti vaihtoehdoksi vampyyreita, mutta sanoin jotta en ole kyllä typerämpää juttua kuullutkaan. Joten uskoimme, että se oli joko A) susi tai B) ihmissusi. Koska niitä oli olemassa, olimme lukeneet sen Noidan käsikirjasta ja jos se on pistetty kirjaan, sen on oltava totta.

Tarinoiden valtakunta

Kun olin jotain 10-vuotias, kylässämme asui tappajakoira.

Ihan totta.

Kaikki me kylän pikkupojat tiesimme että koira oli tappajakoira. En tosin enää tiedä, että mistä me sen tiesimme, että koira oli tappajakoira. Ehkä asiaan vaikuttivat korjaamon seinässä olevat tarrat, joissa oli saksanpaimenkoiran kuva ja teksti: "Vartioitu alue". Päättelimme, että siinä vihjattiin, että koira vartioi aluetta. Ehkä se, että koira oli kerran tapellut toisen koiran kanssa ja voittanut. Tai sitten joku oli kuullut äitinsä sanovan jotain, mistä oli vedetty johtopäätöksiä. Tai luultavammin vielä uskottavammalta taholta eli isältään. Isät kun tiesivät tuolloin kaiken maailman äijäjutuista kaiken ollen meidän ensisijainen lähteemme mitä tuli poliiseihin, armeijaan, kummituksiin, susiin, toiseen maailmansotaan, politiikkaan ja yleiseen elämänmenoon.

Joka tapauksessa kylän autokorjaamoa pitävän miehen saksanseisoja oli siis tappajakoira. Se oli tietojemme mukaan koulutettu tappamaan. Me pelkäsimme kyseistä koiraa aivan kamalasti.

Siksipä joka päivä kävimmekin pyöräilemässä korjaamon ohi: jos vaikka koira olisi ollut irti ja olisi rynnännyt tappamaan. Ei kovin pitkälle pohdittu suunnitelma, myönnän. Emme siis koiraa kiusanneet, kunhan pyöräilimme korjaamon ohi, sydän pamppaillen ja peloista kankeina. Vaaransimmehan sentään henkemme. Sitten jälkeenpäin kehuimme toisiamme miten urheita olimme olleet. Välillä kuulimme hurjia tarinoita siitä, miten joku oli lähes joutunut koiran raatelemaksi, mutta pelastunut ainoastaan pyöräilytaitojensa ansiosta. Paheksuimme syvästi, että joku sai pitää vapaana koulutettua tappajakoiraa.

Kerran sitten olin taas kaverini kanssa pyöräilemässä ja meidän piti ajaa korjaamon ohi. Olimme juuri kriittisessä pisteessä eli puolessa välissä ohittamassa korjaamoa, kun koira ilmestyi eteemme. Sen tulo ei ollut erityisen dramaattinen, se juosta lönkytti tietä pitkin häntä laiskasta heilahdellen. Meidät nähdessään sen häntä alkoi vipattaa vimmatusti. Ensin se meni kaverini luo, nuuski tämän lahkeet ja heilutti häntäänsä. Minua se kävi nuolaisemassa käteen ennen kuin jatkoi matkaansa ilmeisen pettyneenä siihen, että me seisoimme paikoillamme jäykkinä kuin heinäseipäät emmekä edes rapsuttaneet.

Tappajakoirasta ei sen jälkeen puhuttu, mutta kyllä se aikamoinen antikliimaksi oli. Onneksi seuraavalla viikolla poikien tietotoimistossa kerrottiin, että erään toisen naapurin auton takapenkillä oli ihka aito ihmisruumis.

Mitä itsestäsi annat

Kävin tässä kerran "koti-kotona" ja luin siinä samalla lapsena kirjoittamiani päiväkirjojani ja huomasin niissä saman ilmiön, minkä olen huomannut nykyisistäkin päiväkirjoistani. Eli mahdottoman masentavaa, synkkää ja ikävää tekstiä. Ja valtavasti kirosanoja. Toki lapsuuden "synkistelyt" alkavat jo nykyisin olemaan melko herttaista luettavaa, mutta luultavamminkaan niitä ei ole pilke silmäkulmassa kirjoitettu.

Minulle päiväkirjat ovat näemmä aina olleet keino purkaa niitä negatiivisia tunteita, näemmä ihan jo lapsesta asti. En ole niitä tietoisesti valinnut "likakaivoikseni", mutta sellaiseksi ne ovat näköjään päätyneet erilaisista hankkeista "piristää" päiväkirjoja huolimatta. Positiiviset jutut Jussi 12-vee on kuvannut lyhyesti ja ytimekkäästi "Tänään oli hyvä päivä" (ollen tuon päivän ainoa merkintä, mitäs sitä turhia jaarittelemaan, jos oli kivaa), kun taas kiista naapurin lasten kanssa on kuvattu tarkkaan ja yksityiskohtia säästelemättä. Sama ilmiö näkyy myös nykyisissä päiväkirjoissani, silloin kun jaksan niitä pitää.

Mistä olikin sitten hyvä alkaa miettimään, että minkälaisen kuvan joku ulkopuolinen saisi minusta, jos lukisi nuo päiväkirjamerkinnät? Varmaan aika vääristyneen, jos ei tuntisi minua muuten. Mutta sitten taas toisaalta, muuttaisiko noiden juttujen lukeminen myös sellaisten ihmisten kuvaa minusta, jotka ovat tavanneet minut? Luultavasti, kenties he jopa hetken tuntisivat ahdistusta siitä, etteivät todella tunnekaan minua. Koska päiväkirja-Jussi on aika erilainen verrattuna siihen minuun, jonka he ovat nähneet. Puhumattakaan nyt blogi-Jussista, joka on ihan toisella planeetalta, koska se kirjoittaa yleisölle.

Koska roolejahan minä vedän (varmaan kaikki esittävät niitä, mutta en halua yleistää sitä mitä itsessäni olen huomannut koskemaan kaikkia, koska en voi olla varma siitä että olen oikeassa. Puhun siis vain itsestäni). Olen erilainen eri tilanteissa. Käyttäydyn, jopa puhun eri tavalla eri piireissä. Toisissa piireissä olen kaiketi aika hauska, toisissa kaikkea muuta. Olen erilainen kotona, erilainen lähipiirini luona, erilainen työkavereiden kanssa, erilainen kaukaisempien sukulaisten luona.

Joskus mietin, varsinkin öisin, kun uni ei tule ja ajatukset alkavat pyöriä päässä, että mikä näistä rooleista on se oikea. Ja tunteeko minua loppujen lopuksi kukaan?

Tupakka

En tupakoi, mutta joskus tuntuu siltä, että pitäisi. Esimerkiksi erilaisten hermostuttavien tilanteiden (kuten kun viisivuotias hoitolapsi saa hysteerisen raivokohtauksen) jälkeen tekisi mieli vetäistä hermosauhut. Tai pieni alkoholipaukku. Mutta myös rauhalliset tilanteet tuntuisivat vaativan sitä tupakkaa.

Kuten esimerkiksi silloin kun viet kaverin uuden koiranpennun ulos kesällä aamuyöstä, kun pellolla on usvaa, kaste on maassa ja ilmassa on jo pikkuisen lähestyvän syksyn kirpeyttä. Kun seisot siinä portailla, nukuttaa ja väriset kylmästä kädet taskussa samalla kun katselet pihalla taapertavaa koiranpentua, niin jotenkin tuntuu että tässä kuuluisi nyt polttaa tupakka. Olisi ainakin jotain tekemistä. Ja jotenkin se vain sopisi siihen ”Suomi-filmi”-kuvaan.

Tosin jos polttaisin, en luultavasti olisi saanut kiinni sitä aikuista koiraa, joka päätti heittäytyä kuuroksi ja lähteä naapuriin ja se piti juosta kiinni. Yleensähän koiran kiinnijuokseminen on tupakoimattomallekin turha yritys, mutta tehtävää helpottaa, jos koira on sinua vain pikkuisen nuorempi. Se yritti kyllä ovelaa harhautusliikettä ja yritti väistää lähestyvää kättä, mutta minulla oli kärpän refleksit ja nappasin kaulapannasta kiinni. Ja sitten mentiin takaisin sisälle

Kun ei muista...

Elämä on joskus vaikeaa, kun on siunattu huonolla kasvomuistilla ja vielä huonommalla nimimuistilla. Se johtaa kiusallisiin tilanteisiin...

...niin kuin silloin, kun olet kulunvalvonnassa ja eteesi ilmestyy työkaveri, joka ei sano mitään, katsoo vaan odottavasti ja sinä kysyt että kukas sitä ollaan ja työkaverin kasvoille tulee tyrmistynyt ilme. Ja heti kun se sanoo nimensä muistat että olitte eilen yhdeksän tuntia yhdessä tekemässä tätä samaa kulunvalvontaa. Mitä siinä tilanteessa voi sanoa? "Sori, huono valaistus?"

...tai silloin kun sinulla on asiaa eräälle oppilasasuntolasi asukkaalle. Olet asunut samassa rakennuksessa sen kanssa kuusi vuotta, mutta et edelleenkään muista sen nimeä. Ja sitten sinun täytyy saada joku asia sille toimitettua, tiedät että hän on yhteistilassa, mutta kun siellä on muitakin. Mitä muuta voit tehdä, kun jäädä orpona hengailemaan käytävälle ja odottamaan ihmettä? Et voi oikein mennä pieneen yhteistilaan, jossa on vain muutama ihminen, huutamaan nimeä ilmoille kuin armeijan alikersantti. Ehkä voisit mennä yhteistilaan ja pyytää ensimmäiseltä vastaantulijalta, että tämä hakisi etsimäsi ihmisen? Erinomainen suunnitelma, mutta Murphyn lain mukaisesti tuolloin vastaantulija taatusti on juuri se hakemasi kaveri. "Hei, voitko pyytää Mattia tänne?", "Totaa... mä olen Matti.", "Ai katos vaan, niin oletkin...". Ei näin.

... tai jos leirillä huomaat yllättäen saaneesi läjän oppivihkoja käsiisi ja nyt sinun tulisi jakaa ne oikeille omistajille. Ja jokainen nimi tuntuu vieraalta. Mitä tehdä? Ainakaan ei kannata alkaa jakamaan niitä summatikassa omien muistikuvien perusteella niin kuin minä tein. Ja annoin heti vihon väärälle ihmiselle. Todella väärälle, koska edes sukupuoli ei täsmännyt. Tuhottuani viisitoistavuotiaan minä-kuvan työkaveri ilmoitti minulle, ettei minulla ole vastaisuudessa enää mitään asiaa vihkojen jakamiseen.

Epäonnistumisen pelko

En ole aiemmin tuntenut opiskelujeni suhteen epäonnistumisen pelkoa, vaan olen aina uskonut, että kyllä tämä tästä onnistuu. Jopa gradua vääntäessäni, jolloin usko oli ajoittain loppumassa, en kuitenkaan missään vaiheessa epäillyt ettenkö kuitenkaan saisi gradua lopulta valmiiksi ja opintojani purkkiin.

Mutta nyt rintaani on hiipinyt ensimmäistä kertaa sellainen olo, etten ehkä saakaan opintojani valmiiksi. Että vuosien yliopisto-opiskelujen, lukion ja peruskoulun tuloksena olisi vain "melkein maisteri". Että minusta todella tulee ikuinen opiskelija, jonka valmistuminen jää kiinni muutamasta surkeasta kurssista, jota se ei koskaan saa suoritettua, koska se ei jaksa, ei osaa eikä viime kädessä loppujen lopulta enää edes uskalla.

Tylsää

Voi herranen aika että osaakin olla tylsää!

Jos joku olisi kertonut minulle ollessani viidentoista, että jonain päivänä tulen viikonloppuisin toivomaan, että alkaisi jo arki, että pääsisi kouluun/töihin, niin olisin luultavasti vain pyöritellyt epäuskoisena silmiäni. Vaikka tuli sitä silloinkin vietettyä tylsiä viikonloppuja, mutta ne olivat kaiketi kuitenkin vähemmistössä. Nykyisin taas tuntuu siltä, että joka ikinen viikonloppu on pitkästyttävän puuduttava ja lasken viikolla päiviä perjantaihin. Joskaan en samasta syystä kuin muut ("kunpa olis jo perjantai"), vaan päinvastaisesta ("kunpa ei olis jo perjantai").

Satuja ja tarinoita: armeija, osa II

Loppusodan aikana jostain syystä erikoisosastomme kanssa samaan telttaan oli majoitettu myös keittiösotamiehet, jotka - päinvastoin kuin me - ihan oikeasti tekivätkin harjoituksessa jotain. Nämä keittiösotamiehet onnistuivat sitten riitaantumaan muutaman osastomme taistelijan kanssa ja leirialueella nähtiinkin useina päivinä melkoista dramatiikka, jonka vain SA-Int voi tarjota sulkiessaan joukon 20-vuotiaita samaan telttaan kahdeksi viikoksi.

Riita lähti ilmeisesti siitä, että meillä erikoisosaston taistelijoilla oli melkoisen vapaata tuo elämä. Sotilasmestaria ei olisi voinut vähääkään kiinnostaa mitä touhusimme, kunhan edes vartiossa oli joku, ja alikersanttimme ei loppujen lopuksi paljoa eronnut meistä alaisistaan. Niinpä osa kehitti melko vapaan vuorokausirytmin, jossa nukuttiin silloin kun nukutti ja valvottiin silloin kun valvotti. Tämä taas herätti "hieman" närää keittiösotamiehissä, jotka tekivät leirillä "vähän enemmän" kuin seisoivat kaksi tuntia päivässä jossain kopissa tienvieressä, ja jotka olisivat halunneet käyttää yöt nukkumalla eikä väistelemällä kahden aikaan yöllä nukkumaan tulevia erikoisosaston miehiä.

Lopullinen niitti taisi olla, kun eräs erikoisosastomme taistelija (vahingossa totta kai) talloi makuupussissaan epätoivoisesti unta yrittävän keittiösotamiehen munille. Siis ei kananmunille. Keittiösotamies tästä pillastui ja kosti seuraavana päivänä hajottamalla kyseisen erikoisosaston taistelijan puumiekan.

No, kaveri ei jäänyt huonommaksi. Heti seuraavana yönä ollessaan kipinävuorossa hän tunki kaminan täyteen puita ja lämmitti sen niin kuumaksi, että kamina hehkui tulipunaisena. Teltassa oli luultavasti lähemmäs 50 astetta lämmintä. Teltassa ei toki siinä vaiheessa nukkunut enää kukaan ja tunnelma oli kireä: vartiovuorosta tulleita erikoisosastonkaan miehiä ei juuri enää naurattanut ja vielä vähemmän niitä, jotka joutuivat nyt lähtemään hikisinä useaksi tunniksi kylmään yöhön vartioimaan. Itse olin tietysti yksi näistä onnellisista.

Seuraavana päivänä riita jatkui. Osaston mies oli niin hermostunut miekkansa hajottamisesta että jatkoi kostonkierrettä. Keittiösotamiehen ollessa töissä hän heitti kaikki tämän tavarat pois sotamiehen makuupaikalta (joka oli teltan paras paikka)ja asettui itse tavaroineen siihen, missä keittiösotamies oli aiemmin ollut. Tämä taas ei miellyttänyt keittiösotamiestä, joka nukuttuaan nippa nappa kahden tunnin yöunet tulikuumassa teltassa löysikin päiväunille tullessaan paikaltaan makuupussinsa sijaan erikoisosaston taistelijan. Makuupussin löytyminen rytättynä puoliksi ulkona oli viimeinen pisara, ja keittiösotamies ilmoitti lakonisesti että nyt tuli muuten turpaan.

Pihalla käytiin hyvin lyhyt painiottelu, joka päättyi selätykseen keittiösotilaan eduksi. Yllättävää kyllä, mutta painiottelu puhdisti ilman. Erikoisosaston valvovat taistelijat lupasivat olla hiljempaa, keittiösotamiehet lupasivat olla hajottamatta erikoisosaston miesten miekkoja ja miekkansa menettänyt veisti itselleen uuden ja aiempaa hienomman miekan. Ja kaikki olivat onnellisia. Paitsi sotilasmestari, joka sai hepulin ajaessaan leirialueen läpi ja nähdessään miten hänen alaisensa huitoi puumiekalla keskellä leirialuetta näkymättömiä vihulaisia kuin kuningas Arthur meidän muiden hurratessa vieressä.

Satuja ja tarinoita: armeija

Olenkin jo yhden kirjoituksen pistänyt armeijan suksista, noista laudanpätkistä, jotka on kärjestä väännetty ja sitten ne sidotaan jalkoihin kiinni sellaisilla metallisilla vekottimilla, jotka näyttävät karhunloukuilta. Vähän harmittaa, että en tuonut sellaisia mukanani siviiliin, olin niin innokas hiihtäjä, etten huomannut palauttaa loukkuja, kun sukset kerättiin pois. Joka tapauksessa löysin loukut kaapistani, kun olin lähdössä siviiliin ja kävin heittämässä ne päivystäjän pöydälle. Päivystäjä, jonka kanssa olin ollut alokkaana yhtä aikaa, yritti pullikoida vastaan, mutta tuolloin olin sen verran tylyllä mielialalla liikkeellä, että paskat nakkasin alikersantin mielipiteistä. Kenties muistot mukavista hiihtoretkistä armeijan harmaissa nostivat aggressiot pintaan?

Sitten oli tietysti armeijan sissitakki. Tietämättömille tiedoksi, että sissitakki oli talvikäyttöön suunniteltu toppatakki, joka oli kylmillä ilmoilla mahdollista kiskaista päälle ettei tule vilu. Nimestään päätellen sitä oli kaiketi sissien tarkoitus käyttää. Takki oli kyllä lämmin, mutta paksu ja kömpelö kuin mikä. Se yllään tunsi itsensä Michelin-mieheksi. Siinä oli pitkät helmat, mutta jostain syystä helmoja ei saanut pitää pitkinä. Niinpä helmat kerättiin ja sidottiin vyötärölle lyhyeksi takin omien kiristysnauhojen avulla. Joskus se jopa pysyi siinä. Jos seisoi paikallaan.

Takki tunnettiin myös lempinimellä tamppooni. Tämä johtui sen uskomattomasta kyvystä imeä itseensä kaikki nestemäinen aines. Suomen talven ollessa runsassateinen ja märkä tämä takin ominaisuus sai runsaasti kiitosta. Varsinkin pitkillä metsäleireillä.

Sitten oli tietysti armeijan pyyhe, joka taas ei imenyt yhtään mitään. Se oli ruskea, lähes peltinen läpyskä, jonka kuivausominaisuus perustui siihen, että se siirsi ihollasi olevan veden lattialle pieneksi lätäköksi.

Koska nykyajan sodankäynti on julmaa, jokaisella sotilaalla oli toki kaasunaamari eli nasse. Ne tosin eivät kaikki pitäneet kaasua, mutta silti ne oli kannettava mukana. Nassen kaasunpitävyys tarkistettiin luonnollisesti "tositilanteella" eli mentiin nasset päällä konttiin, jonne laskettiin kyynelkaasua. Ne, joiden nasset vuosivat, paljastuivat nopeasti. Minun nasse piti, kaikki eivät olleet ihan yhtä onnekkaita. Pihalla yökkäileviä ja kyynelehtiviä onnettomia lohdutettiin sillä, että oli hyvä että nassen rikkinäisyys paljastui näin, eikä tositilanteessa. Tosin niitä rikkinäisiä ei siltikään kerätty pois.

Ja sadeviitta, jonka erinomaisiin ominaisuuksiin kuului kyky ydinsodan tai kaasuhyökkäyksen aikana pitää laskeumat poissa sotilaan iholta. Valitettavasti sadeviitan ominaisuuksiin ei kuulunut kyky pitää sadetta poissa sotilaan iholta, mutta kaikkeahan ei tietenkään voi saada.

Näitä hyödyllisiä vekottimia sitten raahattiin taisteluvyöllä mukana harjoituksesta toiseen. Joskus skappari saattoi kiljaista harjoituksen aikana "kaasua!" ja sitten kaikki kiskoivat vyöltä nassen ja viitan. Ja sitten seisoskeltiin ja odotettiin mitä tapahtuisi. Alokasajan jälkeen vihollinen ei enää hyökännyt kaasulla kimppuumme kuin vain kerran. Tuolloin kouluttajat ilmeisesti menettivät uskonsa meihin, kun eräs taistelija kaasuhyökkäyksen aikana vain seisoskeli paikallaan. Kysyttäessä missä sadeviitta ja nasse ovat, tämä soturi vastasi jättäneensä ne kasarmille. Niiden tilalle hän oli laittanut taisteluvyöhön makkarapaketin ja ketsuppipullon.

Sama soturi kunnostautui myöhemmin taisteluleirillä kusemalla esimiehensä kypärään, kyseessä oli tosin vahinko, hätä oli kova ja yö oli pimeä, joten kuka sitä ehtii katsoa mihin pissii kun puolijoukkueteltan seinää vasten lorottelee.

Koska itse olin särmä sotilas, minua ei päästetty loppusotaan mukaan lainkaan, vaan työnnettiin sinne missä minusta vähiten oli haittaa, eli vartioimaan leirialueen puomia ettei tule ylimääräisiä siviilejä varastamaan meidän halkoja. Pääsin sentään mukaan loppusodan hengennostatukseen, jossa pataljoona karjui everstiluutnantin johdolla "Karhu iskee! Karhu iskee! Karhu iskee!" Sen jälkeen erikoismiehistö saatettiin lähiesimieheksemme määrätyn alikersantin komennossa pois oikeiden sotilaiden jaloista.

Alikersantin lisäksi meitä paimensi tehtäväänsä ja meihin läpeensä kyllästynyt sotilasmestari, jonka aamuv*ttuilut (joka käskynjaon nimellä myös tunnettiin) siitä, mitä oltiin taas tehty eilen väärin, kertoi melko suoraan siitä, mitä hän ajatteli tästä nimenomaisesta komennuksesta. Käskynjaon jälkeen sotilasmestari yritti pysytellä meistä mahdollisimman kaukana ilmestyen paikalle vain ajoittain huutamaan, kun häröily leirissä ylitti ammattisotilaan sietokyvyn. Leirielämä oli siis varsin leppoisaa.

Ja olihan meitä kasassa melkoinen iskujoukko huolehtimassa leirin turvallisuudesta. Muun muassa tämä teltanseinälle kuseskelija ja eräs toinen, joka istui paskalla kaksi tuntia. Häntä haettiin kissojen ja koirien kanssa ympäri leirialuetta, kunnes joku viimein hoksasi tarkastaa ulkohuussit. Ei meitä kyseinen veijarin olinpaikka niin hirveästi olisi huolettanut, mutta kun samanaikaisesti vartiovuorolainen, jonka olisi pitänyt päästä vuorosta pois, soitteli tulikivenkatkuisia puheluita päivystykseen, että kun ei näy vaihtomiestä, vaikka vuoronvaihdon olisi pitänyt tapahtua kaksi tuntia sitten. Ja jokainen pelkäsi, että sotilasmestari saa kohta hepulin.

Huussista löydetty vaihtomies kertoi ajantajun yksinkertaisesti menneen. Ja singahti vaihtoon niin räväkästi, että jätti hattunsa sinne. Eikä sitä hattua sitten koskaan enää löydetty, joten taistelija vartioi ilman hattua porttia, jonka kautta kaikki korkeat upseerit, tarkastajat ja arvovieraat ajelivat (ulkona oleminen ilman univormuun kuuluvaa hattua on iso ei-ei). Kunnes sotilasmestarimme sai kuulla tästä ja oli saada halvauksen.

Samainen sotilasmestari joutui nuhtelemaan myös minua, koska toisen vartiosotilaan pyynnöstä tyhjensin vartiokoppimme vuoronvaihdon yhteydessä, jotta sinne tuotu omaisuus voitaisiin taas jakaa oikeille omistajilleen. Vartiokoppimme oli siis sellainen lautakoppi, joka vedettiin jostain varaston perältä esiin ja pystytettiin puomin viereen leirin ajaksi. Vartiosotilaalle annettiin pieni jakkara, jossa istuen saattoi sitten lukea turvasääntöä, jossa ohjeistettiin miten varusteeksi annettua pamppua piti käyttää - aseethan meiltä oli kerätty heti ensimmäisenä päivänä pois.

Koska turvasääntö oli nopeasti luettu ja muuta tekemistä ei ollut, niin koppi sitten täyttyi erilaisilla ajanvietevälineillä, joita siellä ei olisi saanut olla. Nämä ajanvietevälineet minä kiltisti keräsin pois, kun kerta pyydettiin ja seisoin sitten orpona iltapäivälehtien, kirjojen ja radion kanssa sotilasmestarin edessä, joka silmät pullistuen ja otsasuoni tykyttäen informoi minua kovalla äänellä, että "vartiossa vartioidaan eikä tehdä mitään muuta!" Joten niinpä loppuajan keskityin sitten aikani kuluksi hajottamaan valtion omaisuutta. Välineinä se tyylikäs meille annettu puinen pamppu ja kivenmurikat, joita heittelin ilmaan ja sitten lyödä nasauttelin pampun kanssa.

Aatteen veljet

Joku sankarillinen aatteenveli oli mennyt ja murtautunut Kauhajoen seurakunnan internet-sivuille ja jättänyt etusivulle linkin eroakirkosta-sivustolle plus tietysti perusteet että miksi kannattaisi erota. Veikkonen oli tietysti pienessä päässään laskeskellut, että Kauhajoen seurakunnan nettisivuilla saattaa olla reippaasti nyt kävijöitä Kauhajoen tragedian vuoksi. En oikein usko, että Kauhajoen seurakunnan sivut valittiin sattumalla kohteeksi. Joten eikun aatetta levittämään. Tarkoitus pyhittää keinot.

En viitsi tämän enempää sanoa, mitä kyseisestä sankarista ajattelen. Paitsi että hyi helvatti, mikä niljake.

Linkki uutiseen

http://www.kotimaa.fi/kotimaa/index.php?option=com_content&task=view&id=6431&Itemid=38

Tietsikka

Onnistuin sitten hajottamaan tietokoneeni. Eipä olisi uskonut. Tai ei se kaiketi rikki ole, mutta ei myöskään toimi.

Minulla on tietokoneellani käyttöjärjestelmänä Ubuntu. Kaikenkaikkiaan erinomaisesti toiminut, mutta muutamia pikkuvikoja siinä on ollut. Ennen kaikkea se, että Youtube-videot näkyvät kovin huonosti. Yritykset säätää konetta johtivat siihen, että Youtube-videot näkyvät edelleen huonosti, mutta nyt myös Firefox kaatuu helposti, jos sivuilla on jotain videoita tms.

Töissä ollessani sitten salakuuntelin kahden tietokoneista hieman paremmin perillä olevan keskustelua koneiden virittämisestä. Mainitsin ohimennen ongelmastani ja nämä sitä pohtimaan. Minulla heti päässä raksutti suunnitelma. Mitä tietysti heti kokeilemaan.

En jaksa nyt tarkalleen kertoa, että mitä kaikkea siinä tuli tehtyä, mutta lopputulos oli joka tapauksessa se, että Ubuntu ei enää käynnisty normaalisti. Se päästää kirjautumaan, mutta ei enää lataa työpöytää. Kuitenkin nettiin on mahdollista päästä kun klikkaa näppäimistön pikanäppäintä ottaakseen kuvankaappauksen (ja sieltä pääsee sitten Ohjeisiin, josta on nettiyhteys). Kaikki äänet ja vastaavat toimivat (no, Youtube-videot eivät edelleenkään toimi).

Nyt tällä koneella on KD4, jonka asennusohjelman löysin laatikostani. Ihmettelen kovasti (ja olen tietysti kiitollinen) että levy yhä toimi, heitin sen eilen jo yhdessä vaiheessa seinäänkin, kun se jotain urputti. Jos levy olisi kaartanut hieman oikealle, se olisi lentänyt ikkunasta ulos.

Nyt en varmaan enää uskalla sulkea tätä konetta, jottei tämäkään kaatuisi.

Tänään

Tuntuu, että olisi niin paljon sanottavaa, niin paljon kirjoitettavaa. Mielenterveyshuollon tilasta, hyvinvointiyhteiskunnasta, yleisestä turvallisuudesta ja turvattomuuden tunteista, aselaeista, väkivaltaviihteestä, internetistä, tästä nykyajan julkkiskulttuurista, jonka kieroutumisen seuraukset ovat nähtävillä nyt ja tulevaisuudessa, kun eri koulut tulevat saamaan uhkauksia, kun julkisuutta haluavat ihmiset luovat kauhua lähiympäristöönsä Jokelan koulusurmien jälkimaininkien mallin mukaisesti.

Tunnen oloni lähes yhdenaikaisesti ahdistuneeksi, järkyttyneeksi, surulliseksi, vihaiseksi. Tuntuu, että joku pitää saada vastuuseen. Samalla pelkään "noitavainoa". Joku siteerasi kadulla puhelimessa jollekin tutulleen Linkolaa. Nettipalstojen misantroopit saavat raivon tunteet pintaan.

On kenties parempi olla sanomatta mitään muuta kuin syvimmät osanottoni.

E-mail

Vedonlyönneistä ja uhkaavasta kasvojen menetyksestä huolimatta olen niin lopeensa kyllästynyt opiskeluun, että en ole viikkoon avannut edes yliopiston sähköpostia. Mikä on jo sinällään ikävä virhe, koska nyt sen avattuani Saapuneiden viestien kansio oli taas täynnä postia, jonka mukaan voin piakkoin lunastaa Green Cardini Yhdysvaltoihin, jossa minua odottaa mielettömän kaunis nuori nainen. Matkaa varten minun tulisi vain lunastaa saamani suuri rahavoitto, tilata se puoli-ilmainen Rolex ja täyttää reppuni niillä sinisillä pikku pillereille, joita ei koskaan aiemmin ole näin halvalla saanut. Näiden hauskojen pikkuviestien poistamisessa sitten meneekin hyvä aika.

Kela taas haluaa tietää kämppikseni nimen. Ja minussa taas heräsi heti kapinatunne, että piruakos se niille kuuluu? Ja miten ihmeessä tällainen tieto muka voi vaikuttaa asumislisän saamiseen?

"Rippisalaisuus suojelee pedofiilia"

Uutisiin on noussut Kirkkohallituksen perheasiainjohtajan huoli siitä, että rippisalaisuus osaltaan on estämässä lasten seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyjen paljastumista. Pappien vaitiolovelvollisuudesta sanotaan kirkkolaissa seuraavaa: "Yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut"( KL 5:2 § 1. momentti). Saman luvun toisen pykälän toisessa momentissa selvennetään, että pappi ei saa rikkoa vaitiolovelvollisuuttaan edes ollessaan kuulusteltavana todistajana. Pappi ei saa siis paljastaa mitään jo tehtyjä rikoksia.

Tuntuu hyytävältä ajatella, että tämä keskustelu menee viime kädessä lakipykälien viilaamiseksi. Itse olen pitänyt ihan itsestäänselvyytenä, että kristityn velvollisuus on suojella lähimmäistään ja erityisesti niitä, jotka eivät siihen itse pysty: rippisalaisuuden pitäminen ei voi mennä jonkun fyysisen tai henkisen hyvinvoinnin edelle tärkeysjärjestyksessä. Mutta jos nyt halutaan pykälillä leikkiä, niin leikitään sitten:

Nimittäin yllämainitun pykälän kolmannessa momentissa sanotaan: "Jos joku yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmiannettavan rikoksen olevan hankkeissa, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on kerrottava hyvissä ajoin ja varovasti asiasta viranomaisille, kuitenkin niin, ettei asianomainen suoraan tai välillisesti tule siitä ilmi" (KL 5:2 §, 3. momentti).

Pappi siis voi ja hänen pitää kertoa viranomaisille sellaisista rikoksista, jotka ovat suunnitteilla. Perheväkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö taas ovat luonteeltaan sellaisia rikoksia, jotka erittäin suurella todennäköisyydellä eivät jää kertaluontoisiksi kokeiluiksi. Voidaan siis ihan perustellusti uskoa, että jos uhri kertoo kokeneensa näitä asioita, että uusia rikoksia on myös "suunnitteilla". Tällöin kirkkolain mukaan papilla on velvollisuus puuttua tilanteeseen. Käytännössä hänellä on siis velvollisuus tehdä viipymättä lastensuojeluilmoitus. Rippisalaisuus siis ei suojele pedofiilia.

Vässykkä

Sain puhelinsoiton. Soittaja, tarkemmin sanottuna työnantaja, kysyi minulta haluaisinko muuttaa työkuvaani. Työaika pitenisi ja tehtävät muuttuisivat, suostuisinko?

Päänuppini sanoi minulle, ettei kannata suostua. Kyseinen työmuoto ei suuremmin minua kiinnosta ja pidentynyt työaika, vaikka nostaisikin palkkaa, ei sopisi kunnolla muuhun aikatauluun, erityisesti opiskeluihin. Sano siis ei, neuvoi järki.

Mitä teki suuvärkki? Oikein Homer Simpsonmaiseen tyyliin kuulin sen sanovan luuriin "kyllä". Koska en tahtonut pahoittaa pomon mieltä, suostuin työhön, jota en tahdo tehdä.

Miksi sitä ei osaa pitää puoliaan, miksi sitä suostuu kiltteyttään töihin, joita ei halua? Miksi sitä pitääkin olla vässykkä?

007

Tunsin itseni jokin aika sitten salaiseksi agentiksi.

Työkaveri oli käynyt kurssin, jossa oli opetettu erilaisia ryhmänohjaustaitoja. Harjoitteet olivat erittäin mielenkiintoisia ja haaveilin ottavani itsekin niitä käyttöön mutta, mutta... Kun niitä ei saanut kukaan muu kopioida. Ei koneella, ei käsin. Ja tämä ehdoton kielto ei johtunut työkaverista, vaan hänelle annettu koulutusaineisto oli huippusalaista, siihen ei saanut kukaan muu koskea. Työkaveri oli joutunut vannomaan että suojelisi aineistoa, epäonnistuminen johtaisi suurin piirtein kuolemanrangaistukseen. Työnantajan oli sentään sallittu yleisluontoisesti lukea aineisto läpi.

Ymmärrän, että poliisilla ja puolustusvoimilla voi olla joitain taktiikkasysteemejä, joita ei julkisesti levitetä. En kuitenkaan ihan täysin ymmärtänyt tätä salailua tässä yhteydessä.

Niinpä heittäydyin salaiseksi agentiksi. Kopioin vihkooni ulkomuistista (huom!!! ULKOMUISTISTA) kaikki käytetyt harjoitteet. Nyt ajattelin pistää kilpailevan yrityksen pystyyn. Osallistujat voivat lähettää minulle rahaa ja minä lähetän heille diplomin.

Kun kommunikaatio ei vaan toimi...

Järjestyksenvalvoja (JV): "Terve, tää tie on nyt suljettu, tästä ei voi ajaa."
Asiakas: "Mun pitäis saada tää auto tonne."
JV: "Tää tie on nyt suljettu tän tilaisuuden takia, ei tästä nyt valitettavasti voi ajaa."
Asiakas: "Mä kävisin vaan parkkeeraamassa tän auton tonne."
JV: "Se on tilaisuuden järjestäjä ja poliisi nyt päättäneet, että ei saa ajaa, jollei ole kulkulupaa tästä."
Asiakas: "Mä olen aina jättänyt autoni tohon!"
JV: "Nyt ei valitettavasti voi."
Asiakas: "Mun pitäis päästä tonne töihin ja mä olen aina parkkeerannut autoni tonne."
JV: "Henkilökunnan parkkipaikka on nyt tuolla."
Asiakas: "Sano miksen voi jättää autoani tonne mihin olen sen aina jättänyt."
JV: "Tää tie on nyt suljettu, ei tästä aja kukaan ilman kulkulupaa."
Asiakas: "Jättäisin vain autoni tohon parkkiin!"
JV:" Se parkkipaikka on nyt koripallokenttänä, ei siihen voi autoa jättää."
Asiakas: "Mä olen täällä töissä ja olen aina jättänyt autoni tohon, mun pitäisi jo olla tuolla."
JV: "Valitan, mutta en voi auttaa."
Asiakas: "Sä olet kyllä yksi oikea saatanan mäntti!"
JV: "Niin olenkin, ja hyvät päivänjatkot vaan teillekin."

vali-vali-vali

Nyt on tuossa pöydällä odottamassa lukuvuoroaan Alan Mooren V niin kuin Verikosto (alkup. V for Vendetta ). Sitä tässä nyt aletaan piakkoin käymään läpi.

Mutta mitä muuta luettavien listalta löytyy kuin uusimpia kiinnostuksen kohteitani eli sarjakuvia? No, fantasia on aina kova juttu (ja fantasiaahan myös supersankarisarjakuvat ovat). Hyvää ja mielenkiintoista fantasiaa on aina aikaa lukea.

Esimerkiksi Scott Lynchin Locke Lamoran valheet oli hauska ja mielenkiintoinen fantasiaromaani; ei sitä perinteistä tolkienilaisuutta (missä toki siinäkään ei ole mitään vikaa).

Thomas Harrisin Nuori Hannibal tulisi lukea ihan vain mielenkiinnosta, vaikka tarina ei ainakaan elokuvaversiona kehuja kerännytkään. Näkeepähän ainakin sitten sen, miten voi onnistua "pilaamaan" mielenkiintoisen aiheen/henkilöhahmon.

Vasili Grossmannin Elämä ja kohtalo tulisi lukea ihan yleissivystyksen takia.

"Kevyempää" päätä edustavat Terry Pratchettin romaanit. Tosiasiassahan Pratchettin romaanit eivät välttämättä ole lainkaan kevyitä, vaan esittävät hyvinkin painavia ajatuksia ollen samalla yksinkertaisesti hauskaa luettavaa. Nyt on lukuvuorossa Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät, jonka kirjasto oli jostain syystä luokitellut lastenkirjaksi, vaikka ihan perinteistä Kiekkomaailmaa tarina tuntuu olevan. Kenties puhuva kissa ja rottalauma kevyine pispanointijoukkueineen oli luokittelijan mielestä liian lapsellinen aihe?

Uusintalukemistona on Pratchettin Tiffany Särkysestä ja Vapaista pikkumiehistä ("Jesses! Kohta saat maistaa saapasta!") kertovan sarjan toinen osa Tähtihattu.

Siinä nyt osa lukuvuoroaan odottavista kirjoista.

Sarjakuvavouhotusta III

En tiedä olenko kirjoittanut tästä aiemmin, mutta minulle tulee ajoittaisia "villityksiä" tai "projekteja", kuten itse niitä kutsun. Ne ovat siis ajanjaksoja, jolloin joku tietty aihepiiri kiinnostaa minua kovasti ja käytän paljon aikaani tuon aihepiirin parissa harrastellen.

Nyt vaikuttaisi siltä, että tuo kiinnostuksen kohde on sarjakuvat, erityisesti Batman-sarjakuvat. "Syytän" tästä tietenkin Christopher Nolanin elokuvaa The Dark Knight (joka muuten ylitti joku aika sitten "maagisen" 500 miljoonan dollarin lipputulot rajan Yhdysvalloissa). Sen myötä olen alkanut lukemaan erilaisia klassikoina pidettyjä sarjakuvaromaaneja ja albumeita. Tai viime aikoina myös ostamaan niitä omiin hyllyihini.

Mainitsinkin tuossa aiemmassa kirjoituksessani Frank Millerin Yön ritarin. Hankkimatta ovat enää Millerin Ensimmäinen vuosi (joka toki on kyllä luettu). Lisäksi olen lukenut Jeph Loebin ja Tim Salen yhdessä tekemän Batman: The Long Halloween-kirjan. Se on jatko-osa Frank Millerin Ensimmäiselle vuodelle ja kertoo pitkälti Batmanin uran toisesta vuodesta. Siinä näkyy erityisesti Kummisetä-elokuvien ja ns. mafiagenren (toinen mieliaiheeni) vahva vaikutus. Suomeksi sitä ei valitettavasti ole saatavilla.

Nyt lukutoiveena on saada käsiini teoksen jatko-osa eli Batman:Dark Victory. En yleensä pidä Robin-tarinoista (en ole koskaan päässyt jyvälle tämän hahmon tarpeellisuudesta), mutta Long Halloween oli siksi erinomainen tarina, joten täytyyhän se nyt "synkkä voittokin" lukea, vaikka siinä Ihmepoika debytoikin. Ja ehkä myös When in Rome.

Ja vieläkin siistimpää olisi, jos saisin jostain käsiini Ensimmäisen vuoden (jonka tarina päättyy joulukuuhun) ja Long Halloweenin (jonka tarina alkaa kesäkuussa, noin 6 kuukautta Ensimmäisen vuoden jälkeen) välisesta ajasta kertovat tarinat Batman and the Monster Men, Batman and the Mad Monk ja ennenkaikkea tarinan Batman: The Man Who Laughs , joka kertoo Batmanin ja Jokerin ensikohtaamisesta (mihin Ensimmäisen vuoden lopulla viitattiin).

Vaikka Nolanin elokuvat eivät pohjaudukaan yhteenkään näistä tarinoista suoraan, niiden vaikutus elokuviin on ollut ilmeinen.

Lissää vouhotusta sarjakuvista

Vartijoista ollaan myös tekemässä elokuvaa, tässä traileri:

http://www.youtube.com/watch?v=R3orQKBxiEg

Saapa nähdä miten hyvin kyseisen teoksen kääntäminen elokuvaksi on onnistunut. Jahka teatteriin tulee.

Sarjakuvavouhotusta

Kävin sitten tuhlaamassa sarjakuvakaupassa. Mukaan tarttuivat seuraavat sarjakuvaromaanit:

Frank Millerin Batman: Yön ritari (alkuperäinen nimi Batman: The Dark Knight Returns). Nimestä huolimatta ei liity mitenkään Christopher Nolanin uuteen elokuvaan The Dark Knight. Molemmat toki kertovat Batmanista, mutta siihen yhtäläisyydet melkein loppuvatkin.

Millerin vuonna 1986 julkaistu romaani sijoittuu epämääräiseen tulevaisuuteen, jossa alkoholisoitunut Bruce Wayne, 55-vee., on ripustanut Batmanin viitan naulaan jo yli kymmenen vuotta sitten Robinin kuoleman jälkeen. Kylmän sodan maailma on hitaasti liukumassa kohti ydinsotaa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välien kiristyessä äärimmilleen. Samalla Waynen kotikaupunki Gotham City on vajoamassa anarkiaan ja rikollisten valtaan, kun kaupungin katuja pitävät hallussaan Mutanteiksi kutsutut äärimmäisen väkivaltainen teinirikollisten jengi. Hitaasti, mutta varmasti, Waynen raivo maailmanmenon vuoksi kasvaa ja kasvaa, kunnes lopulta Batman palaa kaduille entistä brutaalimpana.

Toinen ostamani sarjakuvaromaani taas on Alan Mooren Vartijat (alkuperäinen nimi Watchmen ). Mooren romaani on myös julkaistu vuonna 1986 ja lähtokohdat ovat jonkin verran samanlaiset. Eletään vuotta 1985 eräänlaisessa vaihtoehtomaailmassa , jossa USA voitti Vietnamin sodan ja Richard Nixon on edelleen presidenttinä. Lisäksi tässä maailmassa on ollut "naamiosankarivillitys", joka tosin romaanin alkaessa on jo päättymässä. Ainoastaan muutama naamiosankari on enää "aktiivinen", joka tosin sekin on lailla kiellettyä. Ainoastaan muutaman "isänmaallisen" ja hallitukselle mieluisan sankarin toiminta on sallittu. Loput entiset naamiosankarit ovat keski-ikäistyneet, lihoneet, luopuneet aatteistaan, alkoholisoituneet jne.

Maailma horjuu ydinsodan ja siten väistämättömän ydintuhon partaalla; asevarustelu on ennennäkemättömissä mittasuhteissa ja tilannetta vääristää vielä Tohtori Manhattaniksi kutsuttu superolento, joka toimii Yhdysvaltojen hallituksen laskuun.

Romaani alkaa, kun joku murhaa Koomikoksi kutsutun hallituksen naamiosankarin. Toinen, yhä aktiivinen, mutta sitäkin psykopaattisempi naamiosankari Rorschach uskoo, että joku tappaa tarkoituksella entisiä naamiosankareita. Ja siitä tarina alkaa sitten vyöryämään.

Molempia näitä romaaneja pidetään sarjakuvataiteen klassikkoina. Vartijat voitti vuonna 1987 ensimmäisenä sarjakuvana Hugo-tieteiskirjallisuuspalkinnon ja vuonna 2005 TIME valitsi sen ainoana sarjakuvana sadan parhaan nykyromaanin joukkoon. Millerin Yön Ritaria pidetään niinikään sarjakuvataiteen klassikkona, joka vaikutti vahvasti myös siihen, miten Batmania on siitä lähtien hahmona kuvattu. Siihen asti hahmoon oli pitkälti vaikuttanut 1960-luvun humoristinen Batman-sarja.

Seuraavaksi hankintalistalle täytyy varmaan asettaa Millerin Batman: Ensimmäinen vuosi. Olen lukenut myös Millerin Batman: Yön ritarin paluun (alkup. Batman: The Dark Knight Strikes Again), mutta minusta se ei enää yllä näiden kahden, Yön ritarin ja Ensimmäisen vuoden tasolle. Miller on sittemmin tuntunut kadottaneen otteensa Batmanin hahmosta, joka on muuttunut melko psykoottiseksi väkivaltahulluksi hänen teoksissaan (jota Batman toki tietyssä mielessä tietenkin myös vähän on).

Moorelta tulisi taas hankkia tai ainakin lukea V niinkuin Verikosto sekä tietenkin minulle lapsena painajaisia aiheuttanut Batman:Tappava pila.

Krapula-kirjoitus

Pitkästä aikaa taas kirjoitin novellin, joka ei millään tavalla ollut saanut vaikutteita omasta elämästäni. Siis ihan puhdasta mielikuvitusta. Se on vielä hieman kesken, en ole kirjoittanut alkua, vaan kirjoitin tarinan siitä lähtien kun alkaa tapahtua ja katsoin mihin se johtaa.

Heti kun tarina oli valmis (eli kirjoitettu päätökseen, vaikka alkua ei edelleenkään ole) iski krapula. Eli pettymys siihen mitä oli tullut kirjoitettua. Ei se kelpaa, huono juttu.

Kirjoittaminen oli hauskaa, varsinkin kun tekstiä syntyi, mutta kun pääsisi yli tuosta jälkivaiheesta, niin ehkä sitä taas löytäisi pitkästä aikaa sen monta vuotta kadoksissa olleen tarinankerronta-vaiheen.

Nuoret raggarit

"Nykynuoriso on turmeltunutta, häijyä, jumalatonta ja laiskaa joukkoa."
- Babylonialainen piirtokirjoitus noin 3000 eKr.
Näinhän on tapana väittää, kun puhutaan nuorista. Nuoriso huononee puheiden mukaan koko ajan, hajottavat kaiken, sotkevat, rikkovat, haastavat riitaa, uhoavat ja ovat kaikin tavoin kelvotonta sakkia.

Kuitenkin se vähä mitä minä olen nykynuorison kanssa ollut tekemisissä niin teologin kuin järjestyksenvalvojankin ominaisuudessa, ei oikein tue tuota yleistä mantraa. Nuorissa(kin) on omat "ongelmatapauksensa", mutta yleisesti ottaen nuoret eivät suinkaan ole se hankalin ikäryhmä. Päinvastoin.

Ollessani järjestyksenvalvojana Taiteiden yössä kävin erittäin hauskan, molemminpuolisen huulenheiton sävyttämän keskustelun kahden nuoren "pitkäletin" kanssa: siis sellaisen sakin kanssa, jonka lähtökohtaisesti oletettaisiin potkivan mummoja. Tämä siitäkin huolimatta, että keskustelun lähtökohta ja tilanne ei ollut paras mahdollinen, vaan tyypillinen "järkkäri-asiakas"-tilanne. Eli yleensä kun järjestyksenvalvoja huomaa keskustelevansa toisen ihmisen eli asiakkaan kanssa (niin kuin nykyisin sanotaan) se johtuu joko A) henkilö on tehnyt jotain väärin tai B) järkkäri joutuu kieltämään jonkun toiminnan. Eli lähtökohta on jo tunteita nostattava. Näiden nuorten kanssa yhteistyö kuitenkin toimi tosi hienosti. Minulla ainakin oli sellainen olo, että molemmat osapuolet ymmärsimme toisiamme.

Mikä sitten on se hankalin ryhmä? Oman lyhyen järjestyksenvalvoja-urani perusteella keski-ikäiset. Useimmiten naispuoliset sellaiset. Heidän kanssaan olen huomannut useimmiten olevani sukset ristissä, heidän joukostaan ovat tulleet ne vittuilut, "minulla on oikeus"-hajatelmat ja "kerro nimesi, teen sinusta valituksen" -tyypit. Sieltä löytyy myös se toistaiseksi ainoa tapaus, jossa tilanne oli oikeasti menossa käsirysyksi (katsoin siinä tilanteessa kuitenkin viisaimmaksi antaa periksi, vaikka se söikin miestä; sen verran kys. tapauksen puhdas röyhkeys nosti pintaan aggreja).

Voi olla, että mielipiteeni tästä vielä muuttuu, kunhan kokemusta karttuu lisää.

Kiukku-koira

Koira on minulle kiukussa. Eli se siis kiukuttelee.

Tiedän, että viisaat tiedemiehet ovat sitä mieltä, että olen juuri syyllistynyt eläimen inhimillistämiseen, antropomorfisimi taitaa se hieno sana olla, mutta vaikea tuota on muuksi kuvailla kuin kiukutteluksi.

Koira oli mennyt ja nuollut ihonsa rikki. Joten minä tein niin kuin kunnon omistaja tekee: putsasin ihon ja siihen tulleen pienen haavan desinfiointiaineella. Koira ei pitänyt siitä. Ei sitten lainkaan. Joten nyt se kiukuttelee.

Mistäkö tiedän sen? Siitä, että normaalisti se pitää minulle aina seuraa, kun olen valveilla ja menee yläkertaan nukkumaan vasta kun minäkin menen. Muuten se pysyy täällä alakerrassa ja seurailee minua, jos oleskelen jossain huoneessa tavallista kauemmin. Paitsi nyt.

Nyt se on yläkerrassa, jonne se meni heti kun päästin sen pois haavaklinikalta. Ja minä olen alakerrassa. Ja minulla on hieman syyllinen olo.

Taidan mennä lepyttämään sen makkarasiivulla.

Luokitellaan

Katsokaa mitä minä olen tehnyt!

Olen lisännyt blogiini luokkatunnisteet!

Ja ihan itse!

Nyt luokittelen iltaharrastuksena kaikki kirjoittamani jutut erilaisiin luokkiin, jotta ne löytyvät helpommin (millä tarkoitan, että minä itse pysyn paremmin kärryillä, olen nimittäin huomannut, että en enää yksinkertaisesti muista mitä kaikkea olen jo kirjoittanut).

Neuvolahysteria

Kerran, muutama vuosi takaperin, kun meidän koira oli vielä koiranpentu (tai siis "hauvavauva" niin kuin minä sitä sanoin silloin kun kukaan muu ei ollut kuulemassa - koska olin useaan otteeseen kertonut mitä ajattelen ihmisistä, jotka lässyttävät) istuin pennun kanssa lattialla ja leikitin sitä. Olimme kahdestaan kotona. Yhtäkkiä huomasin että pennun silmässä oli jotain outoa. Otin pennun syliini lähempää tarkastelemista varten.

Ja tosiaan; pennun silmässä oli selvä hieman sinertävä piste, ja aivan keskellä silmää!

Pelästyin. Oliko meidän pienellä pennulla joku silmäsairaus? Oliko se sokeutumassa? Napsuttelin ja liikuttelin sormiani sen silmän edessä. Näytti siltä että se näkisi. Mutta miten voin olla varma?

Ja kaikkein kauheinta; huomasin että pennun toisessakin silmässä oli samanlainen sinertävä tumma piste! Pennusta oli tulossa siis ihan sokea! Käsi haki jo kännykkää; täytyy soittaa kasvattajalle, varmaan eläinlääkärillekin.

Siinä vaiheessa järki alkoi palailemaan lomilta. Ensin aloin miettiä, että jännä yhteensattuma: kaksi sinertävää pistettä, yksi kummassakin silmässä, samassa kohtaa silmää, samankokoisia.

Minkä jälkeen ivallinen ääni pääni sisällä kysyi: "Oletkos koskaan kuullut mustuaisista?"

Tä-dädädädä-tät-tää!

Olen sankari! Suuri sankari!

Tarinan alku: Tässä huoneistossa sijaitseva vessanpönttö otti ja meni tukkoon. Vesi nousi kun veti, tukossa oli turkanen.

Kello oli jo kovin paljon, ei voi soittaa putkimiestä. Ja jos aamuun odottaa, niin hätä tulee, kun ei pääse. Yhteistila on naapurissa ja siellä vessa, mutta matka on kovin pitkä. Kovin, kovin pitkä.

Mitä siis tehdä?

Silloin välähti: otetaan käsisuihku, irrotetaan suihkuosa niin että jää pelkkä letku. Suunnataan letku kohti pöntön pohjaa. Väännetään hanat kaakkoon.

Ja katso!

Pönttö aukeni.

Pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri ihmiselle, joka on tottunut siihen, että tuonkaltaiset käytännön työt kannattaa suosiolla jättää muille. Ei siksi, että olisi niiden yläpuolella, vaan koska ei niistä hommista yksinkertaisesti mitään tule. Nimimerkillä "vaikka lautaan olisi merkitty suora viiva, sahaan sen silti vinoon."

Nyt täytyy pistää Batmanin tunnusmusiikki soimaan. Minä ja Batman. Sankareita molemmat.

Pentutehtailu

Minä olen koiraihminen henkeen ja vereen. Olen ollut sitä lapsesta asti. Koiramaailmassa on kuitenkin tiettyjä iljettäviä piirteitä. Yksi niistä on pentutehtailuksi kutsuttu ilmiö.

"Tehtailemistakin" tosin tuntuu olevan monenlaista, sana ei ole tarkkaan määritelty vaan sen merkitys vaihtelee hieman käyttäjän mukaan(toinen tällainen hauska sana, joka tarkoittaa joskus toista ja joskus toista on "kukkahattuilu"). Tehtaileminen voi olla jonkun kielenkäytössä esimerkiksi sekarotuisten koirien tahallista teettämistä. Yleensä sillä kuitenkin tarkoitetaan sellaista toimintaa, jolla pyritään saamaan rahaa myymällä mahdollisimman paljon pentuja mahdollisimman usein.

Paheksuttavaa tämä on useasta syystä: yksi niistä on "rodunjalostuksellinen" eikä varmaan merkitse "ei-koiraihmiselle" paljoa. Rodunjalostuksen ajatuksena kun on panostaa enemmän "laatuun" kuin "määrään". Laatuun panostaminen voi tarkoittaa niinkin vähäpätöistä kuin pentujen rodunomainen ulkonäkö, mutta myös niinkin suuria asioita kuin tulevien pentujen terveydentila. Tehtailussa ongelmana pidetään sitä, että kun määrä on tärkeämpää kuin laatu, ei tehtailija kiinnitä mitään huomiota näihin "laatuvaatimuksiin". Suomeksi se siis tarkoittaa että terveystutkimuksia emolle ja isälle ei ole tehty jne.

Pentutehtailun järkyttävämpi puoli taas ovat ne tapaukset, jotka täyttävät jo eläinrääkkäyksen tunnusmerkit. Eli pentujen teettäminen tiheästi joka juoksusta, koirien pitäminen ala-arvoisissa oloissa (jotta niitä mahtuisi useampi), alkeellisempienkin koiran terveydenhuollon laiminlyöminen ja niin edelleen. Näitä järkyttäviä tehtaita on viime aikoina alkanut paljastumaan valitettavan paljon Suomestakin ja vielä enemmän on niitä, joista kaikki tietävät, mutta joille ei voi tehdä mitään, koska lainkirjain ei vielä täyty.

Valitettava tosiasiahan on, että pentutehtailu pyörii osittain myös säälin herättämisellä. Ne, jotka myyvät pentuja pahvilaatikosta huoltoaseman pihalla, tietävät tasan tarkkaan, että useimmat ihmiset ovat liian helläsydämisiä kääntääkseen selkänsä, vaan pelastavat pennun kauheista oloista. Eikä näitä myyjiä haittaa se, että heitä pidetään eläinrääkkäjinä. Raha on kuitenkin lompakossa ja voi lähteä hakemaan uutta pentusatsia.

Rotukoirankaan hankkiminen ei ole tae onnellisuudesta. Ei ole kovinkaan kauaa aikaa siitä, kun oman rotuni harrastajia kuohutti eläinrääkkäystapaus, joka oli sattunut tunnetun ja menestyneen kasvattajan tiloissa. Moni sekarotuisten tai rekisteröimättömien koirien tehtailija käyttää tätä myös armotta hyväkseen: mainostetaan, miten omat koirat kasvavat kotioloissa rakastettuina perheenjäseninä eikä missään ammattikenneleissä. Suomessa ei juuri ole ammattimaista koirankasvatusta (paitsi näillä "kotikasvattajilla") ja useimmat rotukoirien kasvatit elävät kotioloissa: päinvastoin kuin "kotikoirat", jotka viettävät elämänsä lisääntymiskoneina tehden joka juoksusta pentueen.

Pentutehtailuun liittyy siis ihan avointa huijaamista. Joskus se selittyy tietämättömyydellä, joskus taas ei. Usein niissä käytetään hyväksi ihmisten luuloja ja urbaaneja legendoja. "Näitä ei oo rekisteröity, koska se on niin kallista ja turhaa". "Sekarotuiset on aina rotukoiria terveempiä". "Nää on niitä vanhanajan suoraselkäisiä". "Tää on käyttölinjaa".

Miten sitten estää pentutehtailu? Ainoa toimiva vastaus taitaa olla valistus, valistus ja valistus. Älä osta säälistä (helpommin sanottu kuin tehty). Älä osta, jos et näe emoa tai pentujen kotioloja. Älä osta, jos myyjä on kiinnostunut ainoastaan lompakkosi sisällöstä. Jos kasvattaja esittää suitsutuspuheita, kysy todisteita (maailman kauneimmalla koiralla on varmaan näyttelytuloksia, käyttöyksilöllä tuloksia kokeista. Terveen koiran terveys on varmaankin todettu jotenkin). Ja ennen kaikkea, kuuntele vaistoasi.

Työhaastatteluja

Muutama vuosi takaperin, ennen kuin pääsin yliopistoon, lukion ja armeijan jälkeen, piti hankkia töitä. Helpommin sanottu kuin tehty: ei minkäänlaista ammatillista koulutusta tai osaamista, ei autoa, pieni kotikylä, ei kunnolla toimivaa joukkoliikennettä. Haastatteluissa toki kävin. Tässä joitain muistoja:

Soitin maanviljelijälle, joka haki hernepellolleen poimijoita. Ilmoitin olevani halukas töihin. Kävimme seuraavan keskustelun:

Viljelijä: "Niin kuinkas vanha sinä jo olet?"
Minä: "22"
Viljelijä: "Miksi sinä tahdot hernepellolle töihin tuossa iässä?"
Minä: "No kun jostain pitäisi saada töitä." (olisin toki voinut valehdella että koen herneenpoiminnan olevan kutsumukseni, mutta jotenkin epäilin että se ei menisi läpi.)
Viljelijä: "Onko sulla minkälaiset ajokortit?"
Minä: "B-kortti."
Viljelijä: "Niin kun tuon ikäiselle ehkä sopisi nuo kuskinhommat... Mutta me soitellaan kun tarvitaan."

Soittoa odottelen yhä. Olin ilmeisesti liian vanha hernepellolle.

- - -

Toisen kerran sain äkillisen toimintapuuskan ja hyppäsin linja-auton kyytiin ja sillä suureen naapurikaupunkiin heti aamusta. Siellä marssin postin päätoimistoon ja pyysin päästä henkilöstöpäällikön puheille. Tämä onnistui ja minä ilmoitin nohevana että haluaisin päästä töihin, jos se vain onnistuisi, kiitos.

Henkilöstöpäällikkö oli hieman kummissaan tällaisesta yllättävästä tilanteesta, mutta haastatteli minut nyt kuitenkin ihan vakavissaan.

Tarina olisi huomattavasti parempi jos voisin kertoa, että minusta tuli sitten posteljooni, mutta valitettavasti ei tullut.

Tietsikkajuttuja

Olen tänään leikkinyt tietokoneen kanssa. Tai oikeastaan termi "leikkinyt" on väärä sana, koska aidoin tunne, mikä minulla on tietokoneita kohtaan, on inho. Ne ovat mukavia, kun ne toimivat - usein vain tuntuu, että ne eivät toimi.

Syy tämän päiväiseen "hauskanpitoon" oli se, että sain kuulla että esimerkiksi Youtubessa olevien videoiden pitäisi kyllä toimia tällä koneella ihan hyvin - tähän asti olen vain pitänyt jatkuvaa takkuilua koneen ominaislaatuna. Joten eikun yrittämään koneen "uudelleen ohjelmointia."

Ohjeet kyllä oli, mutta kun en ymmärrä niitä. Teen siis asioita, joita käsketään tehdä tietämättä lainkaan mitä teen. Tietokoneet saavat minut tuntemaan itseni tyhmäksi. Ja osaamattomaksi.

Nyt useita tunteja myöhemmin, Youtube-filmit eivät vieläkään pyöri kunnolla itse Youtubessa mutta löysin keinon katsoa niitä silti. Päätin että tämä on riittävän hyvä tulos. Päätin sitten siirtyä seuraavaan hankkeeseen eli katsella DVD-elokuvia.

Helpommin sanottu kuin tehty. Ensimmäinen ongelma oli, kun avasin DVD-aseman. Se näytti todella kummalliselta, siihen kohtaan mihin levy pistetään oli ilmestynyt joku kiinteä metallilevy. Tökin sitä aikani kummastuneena sormellani ja mietin olinkohan pudottanut koneen ja se oli mennyt jotenkin rikki, kunnes viimein tajusin: olin laittanut keskusyksikön ylösalaisin lattialle. Ei ihme, että levyasema näytti jotenkin kummalliselta.

Vieläkö joku ihmettelee, miksi inhoan tietokoneiden kanssa puuhastelua?

- - -

Päivitystä: kävikin sitten ilmi ettei tässä koneessa ole DVD-asemaa. Mikä tietysti selittää melko hyvin sen, miksi DVD-elokuvat eivät pyöri.

Leiritraumoja

Työkaveri sai rippileiriltä mielestään ihan loistavan idean: pyydetään nuoria kirjoittamaan ylös oppimispäiväkirjaansa kuinka vanhoja heidän mielestään me ohjaajat olemme. Minustakin se oli silloin ihan mielettömän hauska idea.

Joten tuumasta toimeen: kuinka vanhoja me olemme teidän mielestänne ja sitten illalla luimme oppimispäiväkirjat (sanottakoon nyt tähän väliin, että meillä oli systeeminä että oppimispäiväkirjat toimivat meidän ja nuorten välisenä kommunikaatiovälineenä. Ne eivät siis olleet päiväkirjoja sanan varsinaisessa merkityksessä ja nuoret tiesivät meidän lukevan ja kommentoivan heidän tekstejään kirjan sivuille. Emme siis lukeneet salaa kenenkään päiväkirjoja).

Luulen saaneeni selville, miksi työkaverin mielestä tämä oli hauska idea: hänet kun arvioitiin yleensä ikäistään nuoremmaksi. Kaksi muutakin leirinohjaajaa olivat imarreltuja, ikäarviot eivät heittäneet pahasti paria poikkeusta lukuunottamatta.

Mutta entä sitten minä? Olen 26-vuotias, nuorten silmissä kuitenkin reilusti yli 40-vuotias. Vanhin veikkaus oli, että olen 51-vuotias, siis omaa isääni vanhempi. Se oli tosin sutattu yli, luultavasti naapurin vastausta oli kurkittu, koska ikä oli pudonnut 29-vuotiaaksi. Korkeimmaksi arvioksi jäi siis 48-vuotta. Enkä tiedä oikein mitä ajatella siitäkään diplomaattisesta vastauksesta, jossa minun arveltiin olevan "nuorempi miltä näyttää".

Onneksi työkaverit ovat kannustavia. Yksi arveli että se johtuu tavastani käyttää verskoja. Tuon siis nuorten mieleen heidän isänsä tai vaarinsa. Toinen lupasi, että ensi syntymäpäivilleni minulle voidaan ostaa lahjakortti farkkukauppaan (koska minä en farkkuja käytä minkä tämä hupaisa toveri toki tietää).

"Why so serious?"

Meillä ei kotona hirvittävästi luettu sarjakuvalehtiä. Kukaan meistä lapsista ei varsinaisesti edes kaivannut niitä. Äkilliseen sarjakuvanälkään meillä oli iso läjä isän vanhoja korkeajännityslehtiä (Achtung ja himmel yhä osaamani saksankielen sanat) sekä joitain irtonumeroita He-Maneja, Teräsmiehiä, Hämähäkkimiehiä ja sitä rataa. Ns. sarjakuvaelämä jäi siis minulta kokematta.

Silti suosikkisarjakuvasankarini oli Batman. Batman on hahmona paljon moniulottoisempi kuin jokseenkin yksiulotteinen Teräsmies (joka oli kuitenkin hyvänä kakkosena) ja Hämähäkkimies jäi meille tuolloin jokseenkin vieraaksi. Sellaiset suuruudet kuin Wolverine ja muut vastaavat olivat ihan tuntemattomia.

Batman tuli tuolloin myös televisiosta. Eli tämä Adam Westin ja kumppaneiden 1960-luvulla tekemä humoristinen Batman-sarja ja se oli suosikkiohjelmani. Vuonna 1989 elokuvateattereihin tuli sitten ensimmäinen Batman-elokuva, Tim Burtonin ohjaama Batman, jossa pääosissa olivat Michael Keaton ja Jack Nicholson. Olisin halunnut päästä näkemään sen, mutta äitini ei antanut, koska elokuva oli "aikuisille tarkoitettu". Siitä jonkin ajan päästä löysin kaupan hyllystä Batman-sarjakuva-albumin ja koska kuvittelin sen jotenkin liittyvän elokuvaan, ruinasin äidin ostamaan sen.

Sarjakuva oli nimeltään Batman: The Killing Joke (suomennettuna tietysti) ja useimmat sen lukeneet ovat varmasti samaa mieltä kanssani että se ei ole varsinaisesti mikään lastenjuttu. Harmaapukuisen hupaisan Lepakkomiehen ja keppostelevan Jokerin sijaan sivuilla olikin väkivaltainen ja mielenvikaisuutta tulviva tarina. Näin siitä valtavasti painajaisia (joista yhden muistan edelleen kohtuu hyvin). Se oli ensimmäinen opetus siitä, että piirretty ei välttämättä ole yhtä kuin lapsille tarkoitettu (opetuksia tuli kyllä myöhemminkin). Muutamaa vuotta myöhemmin onnistuin sitten näkemään molemmat Tim Burtonin Batman-elokuvista, ensimmäisen ja huomattavasti synkemmän "jatko-osan" Batman - Returnsin. Ne, samoin kuin nyt nämä uusimmat elokuvat Batman Begins ja The Dark Knight, näyttivät sen, miten Batmaninkin motiivit ja mielenterveys ovat kyseenalaisia ja Jokeri ei todellakaan ole pelkkä hupsahtanut pelle.

Killing Joke ja nyt nämä uusimmat Batman-elokuvat samoin kuin Burtonin elokuvat osoittivat minulle sen, että fantasian mahdollisuuksia käsitellä kipeitäkin asioita ei pidä aliarvioida. Monesti tuntuu jopa siltä, että fantasia saattaa olla se ainoa turvallinen keino käsitellä joitain teemoja. Käviväthän J.R.R Tolkien ja C.S. Lewiskin läpi omia ensimmäisen maailmansodan traumojaan fantasian kautta. Ja samoin The Dark Knight pohtiessaan moraalia ja ikiaikaista "pyhittääkö tarkoitus keinot"-ongelmaa ja ihmisen pahuutta peilaa samalla myös nykyaikaista Amerikkaa ja terrorisminvastaista sotaa. Tai ainakin minusta tuntui siltä.

Voi olla että otan tämän liian vakavissani ja näen merkityksiä, joita elokuvassa ei ole. Mutta toisaalta joskus ns. "hupijuttujenkin" vakavasti ottaminen ja pohdiskelu voi olla todella hauskaa.

Mokailua

Miksi naiset luulevat että seksikkäintä maailmassa on, kun kaksi totaalisessa räkäkännissä olevaa naista tanssia ketkuttavat yhdessä? Se ei nimittäin ole. Pikemminkin se näyttää äärimmäisen nololta, ainakin kaikkien selvänä olevien mielestä. Joskus se johtaa myös ikäviin vaaratilanteisiin, kuten tässä kerran kun tanssiparin toinen osapuoli horjahti ja meni turvalleen asfalttiin. Isoilta vahingoilta onneksi vältyttiin, nokka aukesi, mutta siitä selvittiin pienellä piipahduksella ensiapuihmisten luona.

Tosin osaamme me selvänäkin olevat mokailla: ensimmäinen kerta järjestyksenvalvojana ja menin sitten ja kaadoin vahingossa yhden ihmisen siiderin. Yleensä toisen viinasten kaataminen on varma merkki vaikeuksista. Nyt niitä ei tullut, koska minulla oli järkkärin tunnukset. Saatiin asia kyllä sovittua ja uskon, että kaikille jäi ihan hyvä mieli, mutta kyllä se silti nolotti.

"Lets put a smile on that face"

On melko outoa, miten voimakkaasti omassakin mielessä vaikuttavat erilaiset uskomukset siitä,millaista on "normaali" elämä. Enkä nyt puhu mistään isoista asioista, vaan sellaisista pienistä "pikkuporvarillisista" tavoista, jotka tuntuvat määrittävän sen, onko ihminen "normaali" vai ei. Ja miten vaikea näitä sisäistettyjä juttuja on rikkoa. Ja sitten kun niitä rikkoo, tuntee itsensä joko suureksi kapinalliseksi, oman elämänsä vapaaksi herraksi tai sitten vähän taukiksi - riippuen ihan siitä, että miltä kannalta asiaa nyt sattuu pohtimaan.

Tänään rikoin taas "normaalin" elämän rajoja. Kävin pitkästä aikaa elokuvateatterissa katsomassa paljon ylistystä saaneen uuden Batman-elokuvan The Dark Knight. Batman oli lapsuuteni suosikkisupersankari ja tässä elokuvassa Jokeria näyttelevän - ja sittemmin menehtyneen - Heath Ledgerin suoritusta on suitsutettu maasta taivaisiin. Joten olihan se itse nähtävä.

Ja myönnettävä se on, että The Dark Knight tykitti ja lujaa. Loistava elokuva, joka sai oman päänupinkin taas raksuttamaan ja miettimään moraalia ja ihmisluontoa. Miten surullinen, synkkä ja samalla hauskakin elokuva. Miten Ledgerin Jokeri oli yhtä aikaa traaginen, yksinäinen ja surullinen hahmo ollen samalla täysin psykopaattinen ja siten myös pelottava. Miten Jokerin koko olemuksesta näki (kiitos loistavan näyttelijäntyön) miten tämän päässä pyörii koko ajan miljoona erilaista ajatusta, mielejohdetta ja impulssia. Mitkä traumat - joihin Jokeri viittaa ohimennen - vaikuttivat ajaneet hänestä sellaisen? Vai olivatko mitkään, sillä Jokeri muutti jatkuvasti kertomustaan siitä, miten hän oli saanut arvet kasvoihinsa.

Elokuva oli itse asiassa niin hyvä, että päätin että tämä täytyy nähdä uudestaan. Ja koska kalenteri ammotti tyhjyyttään päätin, että mikä estää minua katsomasta elokuvaa samantien uudestaan?

Siinä vaiheessa pääni sisäinen "kunnon ihminen" yritti estellä: elokuvia ei katsota perättäin elokuvateatterissa, paitsi jos on "outo ihminen". Mutta kun elokuvajano oli niin suuri, jyräsin "kunnon ihmisen" äänen sisälläni jyrähtämällä että minähän teen vapaa-ajallani ja rahoillani ihan mitä itse haluan; istun vaikka elokuvateatterissa koko illan jos sattuu huvittamaan. Ja tunsin itseni riemastuttavan suureksi kapinalliseksi, kun kävin ostamassa uuden lipun ja palasin takaisin samaan saliin, vieläpä samalle paikalle katsomaan uusintaesityksen. Samanlaisen fiiliksen saan joskus, kun ostan paketillisen jäätelöä - ja syön sen itse.

Ei elokuva tietenkään täydellinen ollut ja siinä oli omat heikkoutensa, jotka pistivät silmään toisella katselukerralla, mutta silti oli kyllä hyvä raina. Ilmestynee aikanaan meikäläisen DVD-hyllylle.

Vedonlyöntiä

Ajattelin sitten valmistua tänä keväänä. Tai ainakin saada opinnot sellaiseen pisteeseen, että voin koska tahansa heittää paperit sisään systeemiin ja ulos putkahtaa uunituore maisteri. Siis kaikki pakolliset, välttämättömät ja tarvittavat opinnot maisterintutkinnon tieltä pois ja pakettiin.

Kaikki on muuten tosi hyvällä mallilla, mutta muutama kieliopinto, jotka teologin (varsinkin kirkon virkaan tähtäävän) täytyy suorittaa, on yhä tekemättä. En ole kovin hyvä kielten opiskelija ja minun on ollut vaikea motivoida itseäni opiskelemaan niitä. Ainahan on olemassa se seuraava vuosi.

Niinpä päätin sitten, että hankitaan sitä motivaatiota ja löin kaverin kanssa vetoa siitä, että saan ne valmiiksi. Kaveri puolestaan kuuliaisesti väitti että en saa. Samankaltainen systeemi toimi gradunkin kanssa hyvin. Kun riittävän moni ihminen tiesi, että aion palauttaa graduni keväällä, en kehdannut jättää gradua tekemättä ja se on nyt siis palautettu ja hyväksytty komealla arvosanalla.

Koska kieliopintojen suhteen pelkkä kasvojen menetys ei riitä, koska saatan hyvinkin päättää että kyllä siitä selviää hengissä, löimme vetoa ihan konkreettisesta asiasta. Vedon hävinnyt ostaa toiselle kannettavan tietokoneen. Ja vastapuoli lupasi myös lyödä löylyä lisää kertomalla kaikille tutuillemme, että minä valmistun keväällä.

Joten, syyskuun alussa, kun opinnot taas alkavat, minä otan urakakseni saada suoritettua klassisten kielten opinnot (30 opintopistettä) toukokuun loppuun mennessä. Lisäksi pitää suorittaa yksi ruotsinkurssi ja yksi kirjatentti. Ja sitten - omien laskujeni mukaan - olen valmis maisteri ja kaikki mahdolliset muut opinnot/kurssit, joita mahdollisesti kuluvani lukuvuotena suoritan, ovat vain omien kiinnostuksen kohteiden täyttämistä.

Olen lentopallokentän omistaja

Opin tuossa jokin aika sitten, että jos osallistuu talkoisiin, niin sitä omistaa talkootyönsä kohteen. Se yllätti minut, mutta uskottavahan se on, kun aikuiset - minuakin vanhemmat - miehet niin isoon ääneen väittävät.

Pidettiin seurakuntanuorille telttaleiri nuorisotalon takapihalla. Samalla takapihalla on myös lentopallokenttä. Katselimme työkaverin kanssa ikkunasta, kun yllättäen pihalle telttoja pystyttävien nuorten joukkoon alkoi ilmestyä aikuisia miehiä pallon kanssa, ilmeisenä aikomuksenaan pistää turnaus pystyyn. Otimme kaverin kanssa kivi-paperi-sakset-pelin ratkaistaksemme kumpi kävisi sanomassa miehille, että meillä on tässä yksi juttu nyt menossa, että pelikenttä ei ole käytettävissä (muuten sitä saa vapaasti käyttää).

Työkaveri hävisi ja lähti suorittamaan tehtävää, jota kumpikaan meistä ei halunnut tehdä - koska ei ole mukavaa pilata toisten iloa olemalla "tylsimys", vaikka sen kohteliaasti tekeekin.

Kävi sitten ilmi, että nämä kaverit eivät välittäneet kohteliaisuuksista, vaan antoivat tulla täyslaidallisen. He olivat tämän saatanan kentän rakentaneet ja heillä oli oikeus sitä käyttää ja me voisimme saatana mennä telttailemaan jonnekin muualle.

Kenttä oli kylläkin seurakunnan takapihalla, samoin kuin hiekka ja verkko oli seurakunnan ostamaa (silloin yli 10 vuotta sitten, kun kenttä talkoilla rakennettiin). Mutta seurakunnan se ei silti ilmeisesti ollut.

Tosin ei se enää ole noiden miestenkään. Haravoin sen ihan piruuttani leirin jälkeen vapaaehtoisesti, joten kenttä on nyt minun. Ilmoitin tosin että voisin vuokrata sen edullisesti seurakunnalle. Työkaveri käski minun pitää kenttäni, joten nyt aion viedä sen asunnolleni heti kun saan jostain kottikärryt, jolla kuljettaa hiekka.

Riparin jälkeen, osa II

Kesän viimeinen rippikoululeiri on nyt päättynyt ja täytyy sanoa, että oli taas hyvä leiri, vaikka väsyttääkin taas ihan vietävästi. Hyvin tuo vie voimat tuollainen rippileiri, vaikkei se fyysisesti kovinkaan raskasta ole. Luulen, että kaikkein eniten rippileirillä uuvuttaa se oman fiiliksen ja tunnetilan rajukin vaihtelu. Kun menee hyvin, on oma fiilis korkealla ja sitten kun taas menee huonosti (esim. huomaa että jollain leiriläisellä ei ole mukavaa jne. ) omakin tunnetila putoaa syöksykierteellä alas. Noustakseen sieltä taas kohta ylös.

Isoset ja leiriläiset olivat hienoja tyyppejä taas kerran, samoin ohjaajakollegat. Tosin sain tänään kuulla, että työkaverini - tai siis ne ihmiset, joiden kanssa teen töitä, kavereitahan me emme ole (leirihuumoria) - ovat löytäneet tämän blogin. He joutuvat nyt sitten valitettavasti miettimään että olenko tosissani vai olenko vain kohtelias, koska en viitsi selitellä kirjoituksiani huomenna töissä. Ikävää, vai mitä ;-) ?

Eläinfaunaa

Majapaikan pihamaalla elelee oikein pieni eläinarmeija. Viime kesänä pihapiiriä piti tukikohtanaan fasaanikukko, jonka nimesin Ensioksi, siksi vakituinen vieras se oli. Tosin muutaman kerran kyllä mietin, josko joku voisi ottaa Ensiolta nirrin pois, sillä nimittäin oli tapana kiekua (tai miksi sitä fasaanin äläkkää nyt kutsutaankaan) kolmen-neljän aikaan aamuyöstä. Ja luonnollisesti minun makuuhuoneeni ikkunan takana.

Nyt tänä kesänä Ensio on ilmeisesti muuttanut, sillä se ei enää majaile täällä yhtä usein. Sen sijaan pihalle ovat muuttaneet rusakot, jotka pomppivat siellä aina iltaisin. Niitä on mukava seurata ikkunasta, koska ne uskaltautuvat lähes ulko-ovelle asti.

Ja nyt hetki sitten katselin, että mikä se tuolla keinujen luona oikein lyllertää: no siilihän se! Se olikin sitten sellainen ihme, että piti oikein ulos mennä katsomaan, villejä siilejä kun ei ole juuri tullut nähtyä. Siili taisi vähän pelästyä, meni puskaan ja käpertyi piikkipalloksi. Vein sille lohdutukseksi lautasellisen vettä: olen lukenut, että maidosta siili saa vatsanpuruja. Naapuri tosin katseli kuistiltaan aika pitkään, kun istuin pihalla tuijottamassa yhtä puskaa.

Ja olenhan minä mäyränkin nähnyt ollessani koiran kanssa lenkillä, mutta se on jo toinen tarina se.