On melko outoa, miten voimakkaasti omassakin mielessä vaikuttavat erilaiset uskomukset siitä,millaista on "normaali" elämä. Enkä nyt puhu mistään isoista asioista, vaan sellaisista pienistä "pikkuporvarillisista" tavoista, jotka tuntuvat määrittävän sen, onko ihminen "normaali" vai ei. Ja miten vaikea näitä sisäistettyjä juttuja on rikkoa. Ja sitten kun niitä rikkoo, tuntee itsensä joko suureksi kapinalliseksi, oman elämänsä vapaaksi herraksi tai sitten vähän taukiksi - riippuen ihan siitä, että miltä kannalta asiaa nyt sattuu pohtimaan.
Tänään rikoin taas "normaalin" elämän rajoja. Kävin pitkästä aikaa elokuvateatterissa katsomassa paljon ylistystä saaneen uuden Batman-elokuvan The Dark Knight. Batman oli lapsuuteni suosikkisupersankari ja tässä elokuvassa Jokeria näyttelevän - ja sittemmin menehtyneen - Heath Ledgerin suoritusta on suitsutettu maasta taivaisiin. Joten olihan se itse nähtävä.
Ja myönnettävä se on, että The Dark Knight tykitti ja lujaa. Loistava elokuva, joka sai oman päänupinkin taas raksuttamaan ja miettimään moraalia ja ihmisluontoa. Miten surullinen, synkkä ja samalla hauskakin elokuva. Miten Ledgerin Jokeri oli yhtä aikaa traaginen, yksinäinen ja surullinen hahmo ollen samalla täysin psykopaattinen ja siten myös pelottava. Miten Jokerin koko olemuksesta näki (kiitos loistavan näyttelijäntyön) miten tämän päässä pyörii koko ajan miljoona erilaista ajatusta, mielejohdetta ja impulssia. Mitkä traumat - joihin Jokeri viittaa ohimennen - vaikuttivat ajaneet hänestä sellaisen? Vai olivatko mitkään, sillä Jokeri muutti jatkuvasti kertomustaan siitä, miten hän oli saanut arvet kasvoihinsa.
Elokuva oli itse asiassa niin hyvä, että päätin että tämä täytyy nähdä uudestaan. Ja koska kalenteri ammotti tyhjyyttään päätin, että mikä estää minua katsomasta elokuvaa samantien uudestaan?
Siinä vaiheessa pääni sisäinen "kunnon ihminen" yritti estellä: elokuvia ei katsota perättäin elokuvateatterissa, paitsi jos on "outo ihminen". Mutta kun elokuvajano oli niin suuri, jyräsin "kunnon ihmisen" äänen sisälläni jyrähtämällä että minähän teen vapaa-ajallani ja rahoillani ihan mitä itse haluan; istun vaikka elokuvateatterissa koko illan jos sattuu huvittamaan. Ja tunsin itseni riemastuttavan suureksi kapinalliseksi, kun kävin ostamassa uuden lipun ja palasin takaisin samaan saliin, vieläpä samalle paikalle katsomaan uusintaesityksen. Samanlaisen fiiliksen saan joskus, kun ostan paketillisen jäätelöä - ja syön sen itse.
Ei elokuva tietenkään täydellinen ollut ja siinä oli omat heikkoutensa, jotka pistivät silmään toisella katselukerralla, mutta silti oli kyllä hyvä raina. Ilmestynee aikanaan meikäläisen DVD-hyllylle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti