Kun olin jotain 10-vuotias, kylässämme asui tappajakoira.
Ihan totta.
Kaikki me kylän pikkupojat tiesimme että koira oli tappajakoira. En tosin enää tiedä, että mistä me sen tiesimme, että koira oli tappajakoira. Ehkä asiaan vaikuttivat korjaamon seinässä olevat tarrat, joissa oli saksanpaimenkoiran kuva ja teksti: "Vartioitu alue". Päättelimme, että siinä vihjattiin, että koira vartioi aluetta. Ehkä se, että koira oli kerran tapellut toisen koiran kanssa ja voittanut. Tai sitten joku oli kuullut äitinsä sanovan jotain, mistä oli vedetty johtopäätöksiä. Tai luultavammin vielä uskottavammalta taholta eli isältään. Isät kun tiesivät tuolloin kaiken maailman äijäjutuista kaiken ollen meidän ensisijainen lähteemme mitä tuli poliiseihin, armeijaan, kummituksiin, susiin, toiseen maailmansotaan, politiikkaan ja yleiseen elämänmenoon.
Joka tapauksessa kylän autokorjaamoa pitävän miehen saksanseisoja oli siis tappajakoira. Se oli tietojemme mukaan koulutettu tappamaan. Me pelkäsimme kyseistä koiraa aivan kamalasti.
Siksipä joka päivä kävimmekin pyöräilemässä korjaamon ohi: jos vaikka koira olisi ollut irti ja olisi rynnännyt tappamaan. Ei kovin pitkälle pohdittu suunnitelma, myönnän. Emme siis koiraa kiusanneet, kunhan pyöräilimme korjaamon ohi, sydän pamppaillen ja peloista kankeina. Vaaransimmehan sentään henkemme. Sitten jälkeenpäin kehuimme toisiamme miten urheita olimme olleet. Välillä kuulimme hurjia tarinoita siitä, miten joku oli lähes joutunut koiran raatelemaksi, mutta pelastunut ainoastaan pyöräilytaitojensa ansiosta. Paheksuimme syvästi, että joku sai pitää vapaana koulutettua tappajakoiraa.
Kerran sitten olin taas kaverini kanssa pyöräilemässä ja meidän piti ajaa korjaamon ohi. Olimme juuri kriittisessä pisteessä eli puolessa välissä ohittamassa korjaamoa, kun koira ilmestyi eteemme. Sen tulo ei ollut erityisen dramaattinen, se juosta lönkytti tietä pitkin häntä laiskasta heilahdellen. Meidät nähdessään sen häntä alkoi vipattaa vimmatusti. Ensin se meni kaverini luo, nuuski tämän lahkeet ja heilutti häntäänsä. Minua se kävi nuolaisemassa käteen ennen kuin jatkoi matkaansa ilmeisen pettyneenä siihen, että me seisoimme paikoillamme jäykkinä kuin heinäseipäät emmekä edes rapsuttaneet.
Tappajakoirasta ei sen jälkeen puhuttu, mutta kyllä se aikamoinen antikliimaksi oli. Onneksi seuraavalla viikolla poikien tietotoimistossa kerrottiin, että erään toisen naapurin auton takapenkillä oli ihka aito ihmisruumis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti