Koiran rakkaus ja Jumalan rakkaus

Koiran rakkaudessa on paljon samaa kuin Jumalan rakkaudessa.

Koiran rakkaus ei arvota. Jos olet koiran oma, olet rakas huolimatta siitä mitä tai kuka olet.

Koiran rakkaus ei perustu tekoihin, se perustuu siihen mitä olet. Sillä saatko tuotua pöytään uutta nappulaa joka päivä ei ole väliä, koira rakastaa silti, koska olet koiran oma.

Koiran rakkaus on anteeksiantavaa. Koira voi loukkaantua, mutta on aina valmis antamaan anteeksi.

Koiran rakkaus on aitoa, se ei teeskentele.

Jumalan rakkaus on samanlaista, joskin siitä puuttuu ne pienet "virheet", joita koira voi rakkaudessaan osoittaa. Yleisesti ottaen kuitenkin, kuten katolisen kirkon katekismus opettaa:

"Erilaiset luodut olennot heijastavat Jumalan tahtomassa itsenäänolemisessaan, kukin tavallaan, säteen Jumalan äärettömästä viisaudesta ja hyvyydestä."

Koiran kuolema

Joulukuussa 2004 meille haettiin pieni koiranpentu. Nostin sen autoon ja se pissi päälleni. Sitten se nukahti. Kun autoon loppumatkalla tuli lisää ihmisiä, se nosti päätään ja heilutteli pikkuruista hännänsaparoaan. Kuiskasin sille, että "minä pidän sinusta huolta". Ensimmäiset yöt nukuimme vierekkäin sohvalla. Nimekseen se sai Zorro.

Emme asuneet samassa osoitteessa, mutta aina vapaillani ja lomillani tulin tänne koti-kotiin ja samoilimme pitkin "laajoja erämaita". Olimme parhaat kaverit. Sen ansiosta minusta tuli Amnestyn jäsen; tässä blogissa se on seikkaillut lukemattomia kertoja.

Myöhemmin siitä paljastui uusia puolia: koira, joka vihasi muita koiria, rakasti pikkukissojen hoitamista. Tyttökoirat saivat sen pyörtymään.

Vuosi sitten otin toisen koiran, joka asui samassa osoitteessa kanssani, joten hieman Zorro joutui paikkaansa sydämessäni jakamaan, mutta se oli kuitenkin minulle tärkeä ja rakas, vaikka välillä huusinkin sitä uuden koiran nimellä.

Vuosi sitten aloin myös nähdä, että Zorrosta oli tullut vanha, askel ei enää noussut entiseen tahtiin ja itsepäisyys oli hioutunut täydellisyyteen. Näin sen kolme viikkoa sitten, silloin se itki riemusta nähdessään minut, tuli syliin ja suukotteli. Niin kuin ennen muinoin. Lähtiessäni se hyppäsi autooni (Zorro tykkäsi kovasti autoilusta). Sanoin kuitenkin silloin jo enteelliset sanat: "Joka kerta kun täältä lähtee, on sellainen olo, että niinköhän on viimeinen kerta kun Zorron näkee."

Viikko sitten Zorro sairastui. Se ei enää syönyt eikä juonut. Se oksensi ulos kaiken, pysyi horjuen pystyssä. Sain viestin, että huonolta näyttää.

Tänään sitten pääsin sitä katsomaan. Se ei enää jaksanut nousta ylös tervehtimään minua, joten minä kontin rappusten alle sen luo. Se heilutti häntäänsä, antoi pusun, kun pyysin. Sitten se joi vettä ja piristyi niin, että lähti päättäväisesti lenkille metsään niin kuin monta kertaa aiemminkin nuoremman koiran kanssa. Yläpihalle asti se jaksoi. Sitten se pysähtyi syömään ruohoa ja tuijottamaan tyhjyyteen. Sen jalat tärisivät. Nostin sen vähän paremmalle paikalle. Se istahti. Minä istahdin sen viereen. Katselimme maisemia. Juttelimme niitä näitä. Naapuri kävi pihallaan. Nuori/terve Zorro olisi antanut moisella röyhkimykselle äkkilähdöt. Tämä Zorro tuijotti vain, jos edes tajusi mitä näki. Ei se ollut enää koira.

Alkoi sataa. Kannoin sen sisälle ja itkin. Eläinlääkäriin varattiin aika. Päätös oli pakko tehdä. Matkalla eläinlääkäriin se istui pirteänä siskoni sylissä ja katseli maisemia. Pihalla se tepasteli reippain askelin. Pieni toiveikkuus heräsi. Ja pelko. Olemmeko tekemässä pahan virheen?

Eläinlääkäri ehdotti verikokeiden ottoa. Ne otettiin. Zorro seisoi pöydällä, pää alaspäin. Antoi pusun, kun sitä pyysin. Otin sen syliini. Kuiskuttelin sen korvaan, että ei tarvitse pelätä. Eläinlääkäri palasi labrakokeiden tulosten kanssa. Huonolta näyttää. Voitaisiin tehdä jotain, mutta ennuste on huono joka tapauksessa, joten eläinlääkäri suositteli eutanasiaa. Päätimme niin..

Zorro sai rauhoittavan pistoksen. Eläinlääkäri jätti meidät rauhaan. Nostin Zorron syliini, jottei se kaatuisi. Se oli sylissäni, kunnes alkoi torkkua. Sitten äitini otti sen vuorostaan syliinsä. Äitini syliin se nukahti, silmät lupsahtivat kiinni. Eläinlääkäri palasi, Zorro nostettiin pöydälle. Laitoin käteni sen päälle, silittelin ja kuiskuttelin kehuja. Toista kättäni pidin sen kuonon edessä, tunsin sen kuuman hengityksen. Uskon, että se haistoi että olin läsnä.

Eläinlääkäri sanoi antavansa viimeisen pistoksen. Suljin silmäni, pidin käteni Zorrossa kiinni. Automaattisesti huomasin alkavani kuiskata Isä meidän-rukousta. Ja sitten en enää tuntenut hengitystä.

Sen pituinen se. Toivottavasti pystyin lunastamaan lupaukseni, jonka annoin silloin joulukuussa takki koiranpissalta haisten.

Kirkkoisät sanoivat, että eläimillä ei ole sielua.

He ovat väärässä.

Jälleennäkemistä toivoen

Koiranpentu

Tiedät, että tästä tulee taas yksi Niistä Päivistä...

kun uusin hankintasi eli ihmisen paras ystävä eli Koiranpentusi herättää sinut ennen klo kuutta hyppimällä sänkyäsi vasten ja piipittämällä sillä äänellään, joka tuntuu uppoavan aina selkäytimeen saakka. Kestää hetken ennen kuin tajuntaasi todella iskee, että tämä paha uni onkin todellisuutta ja voi muuttua kohta pahemmaksi jos et ole nopea.

Olet kaksi sekuntia liian hidas. Seistessäsi ulko-ovella tunnet miten jalkojesi viereen ilmestyy lämmin lätäkkö. Koiranpentusi, joka havahtui kaksi minuuttia sitten siihen, että sillä on pissahätä,ei jaksanut enää pidätellä. Käytte kuitenkin pihalla partioimassa, jos Koiranpentusi vaikka kakkaisi. Ei kakkaa. Sen sijaan se löytää hiirenraadon ja haluaa syödä sen. Et suostu.

Tulet sisälle ja siivoat pissat pois. Pentusi auttaa sinua yrittämällä repiä vessapaperit pois käsistäsi. Sitten huomaat, että Pentusi kyykkää lattialle niin kuin aikoisi tehdä Ison Hädän. Koska kello on vähän, nappaat pennun syliisi ja heivaat sen irti pihalle. Ei siellä kukaan tähän aikaan liiku.

Havaitsette Pentusi kanssa yhtä aikaa, että olet väärässä. Naapuri on sittenkin liikkeellä. Pentu lähtee rähisten taisteluun. Naapurisi näkee lähestyvän hyökkäyksen ja lähtee juosten karkuun. Tajuat, että sinä olet tässä näytelmässä pelkkä katsoja. Huudat kuitenkin ilmoille kusipää-koiranomistajien ikiaikaisen tunnuslauseen: "Ei se ole vihainen!" Inhoat itsesi kun tajuat mitä juuri päästit suustasi.

Naapuri pääsee sisälle ja Pentusi juoksee polleana luoksesi kysymään että näitkö mitä se juuri teki. Vastaat, että totisesti näit. Siirrytte sisälle. Laitat kengät jalkaan, kampaat tukkasi ja lähdet pyytämään naapurilta anteeksi. Pentusi havaitsee että olet hajamielinen ja livistää jalkojesi välistä takaisin pihalle. Sitten se alkaa virnuillen juosta kierroksia ympärilläsi. Ota kiinni, se ilkkuu ja spurttailee. Menet sisälle. Juoskoon perkele.

Kohta kurkkaat pihalle ja näet, että Pentusi on kynnyksellä syömässä antaumuksella jotain. Kaivat sormillasi sen kitalaesta puoliksi syödyn hiirenraadon. Pistät Pennun sisälle ja lähdet naapurin luo.

Pyytelet vuolaasti anteeksi että Pentusi säikäytti ja lupaat että milloinkaan enää tätä ei tapahdu. Naapuri sanoo antavansa anteeksi, mutta sinulla on silti yhä paha mieli. Ja sinua vähän myös hävettää.

Pentusi on riemuissaan, kun palaat. Se luuli, ettet aio ikinä enää palata. Itsekin mietit, että miksi muuten palasit. Varsinkin kun huomaat, että lattialla on kakkaa. Siivoat kakat.

Pentusi menee nukkumaan. Katsot kelloon. Se on 6.15. Armeijan jälkeen et ole tiennytkään että tällainen kellonaika on oikeasti olemassa. Mietit että olisikohan koirannahka-taljoilla millaiset markkinat Suomenmaassa.

Pentusi huomaa, että olet vähän masentunut. Se tulee viereesi seisomaan. Otat sen syliisi ja silität sitä. Sen turkki on pehmoinen ja sillä on nappisilmät,joilla se killittää sinua lempeästi. Sitten se antaa sinulle ison märän pusun suoraan suulle. Olosi paranee. Ei tämä niin kamalaa olekaan.

Sitten muistat hiirenraadon.

Koira karkasi

Päästin yöllä koiran ulos iltapissille. Tarkoitus oli, että käytäisiin vain pihalla pienellä happihyppelyllä. Itse aloin skrapailla auton ikkunoita auki, kun sitten yhtäkkiä huomasin että ei näy koiraa enää missään. Vislailin. Ei mitään. Ikkunasta tultiin huutamaan että se lähti mäkeä alas.

Vajaan kilometrin päästä se koira sitten löytyi. Siellä se köpötteli kaikessa rauhassa tuttua reittiä pitkin kohti keskustaa. En tiedä oliko kyseessä vuosikymmenen köppäisin karkausyritys vai alkaako koira jo oikeasti olemaan sen verran vanhuudenhöppänä että se ei yksinkertaisesti huomannut että en lähtenyt mukaan.

Kissojen kesä

Vuosi sitten meille "koti-kotiin" otettiin kolme kissaa. Aiemmin tässä blogissa jo esitelty Leevi ja kaksi tyttöä, Leevin sisko Tikru ja Pörrö. Pennut kasvoivat ja huolimatta jonkun neuvoista, kehotuksista ja suoranaisista käskyistäkin kissojen leikkaamista siirrettiin parempaan ajankohtaan, kunnes kesäkuun ensimmäisellä viikolla ensin Tikru synnytti 4 pentua ja viikkoa myöhemmin Pörrö synnytti toiset 4. Alkoi kissojen kesä.

Kaikesta huolimatta on ollut mielenkiintoista seurata pesueiden varttumista ja niissä ilmeneviä eroja. Tikru on osoittaunut ylihuolehtivaksi emoksi. Se vietti pentujen ollessa pieniä lähes kaiken aikansa niiden kanssa, imetti ja pesi, kävi välillä ulkona ja syömässä ja meni taas pentujensa luokse. Kun pennut alkoivat liikkua, se kutsui pesueensa kokoon päästämällä hassuja kurnautus ääniä ja pennut kipittivät emonsa luo. Paitsi kunnes ne varttuivat ja niistä tuli tuhmia, jolloin Tikru sai kurnautella aikansa ennen kuin sitä toteltiin.

Pörrö puolestaan ei aikonut antaa pentujen pilata kesäloman viettoaan. Se imetti pentunsa, mutta Tikruun verrattuna se vietti huomattavasti vähemmän aikaa vauvojensa kanssa. Sille ei ollut mikään ongelma nukkua itse alakerrassa samalla kun sen pennut miukuivat yläkerran "lastenhuoneessa". Usein juttu päättyi siihen, että ihminen hermostui moiseen lastenkasvatukseen ja kantoi "omaa elämäänsä" viettävän äidin katsomaan vauvojaan.

Juttu muuttui, kun pennut kasvoivat ja ne siirrettiin lastenhuoneista olohuoneeseen tottumaan suuren maailman ääniin ja hajuihin. Tapahtui niin kuin kissaperheissä ilmeisesti useinkin: syntyi yhteinen lastenkamari, jossa pennut ja emot eivät enää erotelleet toisiaan. Ne imettivät ja pesivät sekä leikkivät niin omien kuin toisenkin pentujen kanssa, eivätkä pennutkaan välittäneet siitä kenen maitoa ne kävivät imemässä tai oliko leikkitoveri oma sisko vai ei. Ikäeroakin oli loppujen lopuksi niin vähän, että pienemmät eivät juurikaan jääneet isompien jalkoihin (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta).

Silloin myös Pörröstä paljastui uusi puoli. Aiemmin ihmiset ovat tyhmyyttään uskoneet, että kissalauman metsästäjä nro. 1 on Tikru, se kun näyttää maatiaiselta ja Pörrö nyt yksinkertaisesti tuntuu vähän yksinkertaiselta. Silti juuri se raahaa pentujen, koiran ja ihmisten iloksi oikeastaan joka päivä jotain mukavaa ja elävää riistaa. Lattialla on vilistänyt sudenkorentoja, sisiliskoja, hiiriä, päästäisiä ja myyriä. Yhden ikimuistoisen kerran myös orava. Sen tosin Pörrö söi itse ja pennut saivat vain katsella. Ikkunat on teljetty, jotta fauna ei enää kasvaisi, mutta aina joku kolo löytyy, mistä kiikuttaa apetta pesueelle. Ja kohta lattialla vipeltää hiiri perässään 8 kissanpentua, koira ja ihminen, joka yrittää pelastaa saaliin kamalalta kohtalolta. Tähän mennessä koira on osoittaunut menestyksekkäimmäksi hiirentappajaksi, mikä on synnyttänyt pilkallisia kommentteja siitä, miten talossa on 11 kissaa ja koira tappaa hiiret...

Leevi, pentujen epäilty isä, sietää lapsikatraan olemassaolon pitkin hampain. Se ei leiki niiden kanssa ja kiertää ne kaukaa jos voi. Pennut väistävät sitä. Jos Leevi on pahalla tuulella, se antaa pennuille selkään ja tukistelee, ja pennut ovat oppineet varomaan sitä ja hillitsemään riehumistaan, kun Leevi on maisemissa.

Koiraa ne varovat myös, mutta vähemmän kuin Leeviä. Koira tosin on alusta alkaen ollut kissoista kiinnostunut ja edelleen ajoittain pesee niitä ja yrittää leikkiäkin kaiketi. Toisaalta se on myös muutaman kerran murahtanut niille varoituksena, kun joku on napannut kynsillään kiinni. Nykyisin pentujen ollessa kohta 11- ja 12-viikkoisia se pysyttelee poissa niiden tieltä ja yhtä poikkeusta se selkeästi varoo.

Leevi lenkkeilee

Leevi-kissa pitää koirasta kovasti. Tai sitten se haastaa riitaa.

Kuvasin kännykällä huonolaatuisen videon millaista on lenkkeillä yhdessä Leevi-kissan ja koiran kanssa. Ja liitän sen nyt tähän. Ääniä ei jostain syystä kuulu, mutta se ei oikeastaan haittaa, koska ainoat äänet olisivat olleet kahina ja minun hihitykseni. Ja sitä nyt tarttee kenenkään kuunnella.

"Veljentyttö"

Velipojan perhe kasvoi yhdellä jäsenellä tässä jokin aika sitten. Pirteä pikku tyttö hän on vaikka naama onkin vähän ruttuinen ja alapurenta on aika komia. Mutta on hän silti sievä.

Ja hän on ihan itse vääntäytynyt nyt tuohon asentoon, oli kuulemma joutunut suihkuun. Ilmeestä voi ehkä päätellä, että oliko kivaa. Menoillaan on operaatio "takaliston kuivaus" 

Kerjäämisongelma

Luulin joskus, että kerjäävä koira, jonka rävähtämätön syyttävä katse seuraa jokaista suupalaasi, on ärsyttävä, mutta olin väärässä. Kolme kerjäävää kissaa ja kerjäävä koira vievät voiton.

Kun kävin jääkaapilla hakemassa jotain välttämätöntä syötävää, mukanani oli vain koira, joka muutenkin seurailee minua kuin hai laivaa. Se asettui istumaan taakseni, jotta olisi heti hollilla, kun kääntyisin jääkaapilta pois. Kun sitten käännyin, havaitsin tulleeni piiritetyksi. Koiran rinnalle oli ilmestynyt kolme kissanpentua ja yhdessä ne muodostivat eteeni puolikaaren. Takana pakoreitin tukki jääkaappi.

Mutisin jotain kerjäävistä elukoista, jolloin yksi kissanpennuista nousi seisomaan jalkaani vasten. Joko se uskoi olevansa sievä (ja ansaitsevansa makupalan) tai sitten se oli malttamaton. Epäilen jälkimmäistä, vaikka sievältä se kyllä näytti. Taisin sanoakin sen sille. Sen veli oli kuitenkin vielä kärsimättömämpi ja ponkaisi paikaltaan yläilmoihin tarrautuen kynsillään rintakehääni ja lähti siitä kipuamaan ylemmäs.

Sanoin ruman sanan ja aika kovaa, osittain säikähdyksestä ja osittain moraalisesta närkästyksestä sellaista kerjäämistyyliä kohtaan, jossa tungetaan suuhun asti. Sitten ajoin joka ikisen karvanaaman ulos keittiöstä ja puhisin hetken kiukkuani.

No annoin kyllä sitten koiralle pienen makupalan. Sehän oli ollut kiltisti.

Ja sai ne kissatkin vähän, mutta syövät sitä niin hitaasti, että koira ajoi ne muutamalla haukahduksella pois ja vei makupalan. Elämä on karua.

Lihavan koiran arvoitus

Kävi sitte kattoon kattei ja koiraa. Hyvi näyttivä voiva, koira ei enää hoia katei, vaa o päätyny sil linjal, et ne vois lähettää takas sinne mist tulivatki. Ei enää hoieta kissoi, vaa ny pietää jo kuriiki, minkä koira tekee tönäsemäl kuonol huonost käyttäytyvää katii niskaa.

Koira oli vaa päässy kovast lihomaa. Annoi asiakuuluva moittee koiral ja sen ruakkijoil, jokka kuiteski vakuut, et ei oo koiraa syätetty normaalii enempää. Eikä lenkeiskä oo pihistelty. Mysteeri oli heilki koira massu pullistumine.

Mut kute kerro, kati ja koira tulee hyvi toimee. Niiki hyvi, et niiden kupi on vierekkäi ja yhteisest vesikupist latkiva. Ei koira kuulemma välitä. Ainoo poikkeus o kotiruaka. Se o koira miälest nii hyvä, et jos sitä o tarjol, ei kateil o asia samal kupil. Sillo muuteki helpost muriseva ja örisevä koira ääne tuli iha uus sävy eikä se o sellane sävy, et tekis miäli työntää sorme sen kuano viäre et mitäs siin öriset. Tai kati tapaukses kuano.

Mut muute ei kattie syämisii vahdi, minkä vuoks katie ruakakup oli koirakupi viäres. Ja kateil oli myäs ruoka tarjol, mut ei koira sitä syä, sanottii ku olin sitä miält, että koira lihomise syy tais paljastuu. 

Mut sit käviki nii, että istuttii olohuonees kaik ja keittiöst alko kuuluu rouskutus. Iha ku joku olis vetäny kuivamuonaa kauheel kiireel nassuu. Se ol peri kummallist ku ainoo kuivamuana oli kattie sapuska ja mu lasku mukkaa kaik katit nukku sohval. Ja koht siält keittiös tul ulos koira. Käytii tarkistaa keittiö ja totta tosia: kattie kippo ol tyhjä. Mää sit sanosi, että ny o kaks vaihtoehto: joko tääl keittiös o tapahtunu tos kummalline metafyysine ilmiö, jos kattie ruaka katoo itteksees tai sit tää lihava koira, joka ei syä kattie ruoka, syä sitä sitteki. Mut tekee se ni et kuka ei nää. Ruakkijat sit sanoki vähä ihmetellees et mite nää katit - vaik kattit yleise elämäkokemukse muka onki nirsoi - on aina syäny ruakasa tos reippaast. Ain o kelvannu ja kup o usei tyhjä.

Mut uskoisi et syy tähä reippautee selvis ny. Et se onki ollu iha joku muu, joka o ain syäny lautase tyhjäks.

Kissoja siellä, kissoja täällä....

Ei ihme, että koira on stressaantunut, kuinka monta kissanpentua näette kuvassa?

Niinpä.

Kissakoira

Koiramme pienessä, muuten kovin mustasukkaisessa sydämessä, on ilmeisesti heikko kohta mitä tulee kissanpentuihin. Meille kotiin on kuulemma muuttanut kaksi kissanpentua, ja koira hoivaa niitä antaumuksella. Liiankin antaumuksella, koska pennuilla on kuulemma vaikeuksiakin kävellä rauhassa, koska aina on koira huolehtimassa ja puhdistamassa.

Samanlaisia elkeitä se osoitti pari vuotta sitten, kun löysimme lenkillä ilmeisesti hylätyn kissanpennun ojasta. Se oli aivan liian pieni liikuskelemaan ulkona yksin, joten otin sen matkaani ja vein kotiin. Silloinkin koiran mielestä kissanpentu oli mitä ihanin ja se putsasi ja nuoli sitä antamuksella, kunnes sitä piti kieltää, kun ei kissanpentu päässyt edes kävelemään kuin kahdella jalalla, koska takapää oli koko ajan ilmassa koiran huolellisessa puhdistuksessa.

Tuolle kissanpennulle löydettiin sitten adoptiokoti ja adoptioemo, joka hyväksyi uuden pennun vanhojen rinnalle ja pentu pääsi varttumaan kissaemon hellässä hoivassa, kunnes sai oman kodin.

Alemmuudentuntoinen koiranomistaja

Kun sain siirrettyä koneelle kuvia meidän pikkukoirasta, koin ajatuksen ottaa taas yhteyttä koiran kasvattajaan ja kenties lähettää vähän näitä valokuviakin meidän pikkukoirasta.

Mutta vierailu kasvattajan sivuilla aiheutti sen, että minulle tuli alemmuudentunteita. Ei ole meidän pikkukoira saavuttanut samoja meriittejä kuin veljensä. Ei ole näyttelytuloksia eikä mitään muutakaan. En kehtaa lähettää kuvia koirasta, jonka turkinhoidosta vastaa allekirjoittanut tyylillä "ajetaas taas koneella turkki kun näyttää niin pitkältä.... noin.... oho, tässä olikin säädöt väärin päin, tulee aika lyhyttä sänkeä.... mites se nyt tuolta näyttää.... no kasvaahan se turkki takaisin... kai" Eipä taida tulla näyttelyissä enää menestystä, vaikka mentäiskin. Mutta ei mennä. Vähän pulleakin koirasta on tullut.

Pohjimmiltaan minua siis hirvittää mitä kasvattaja sanoisi jos näkisi kuvia  meidän ötökästä, kasvatustyönsä tuloksesta. 

Olen paha koiranomistaja.

Kesällä

Koira löysi jotain mielenkiintoista

Koirajuttuja

Pidän kovasti snautsereista ja haaveenani on, että jonain päivänä minulla olisi ihkaoma kääpiö-, suur- tai ihan vaan tavallinen snautseri. Pidän kyseisten koirien ulkonäöstä ja käppänäkokemukseni perusteella myös käppänän luonteesta.

Mutta, mutta.... Minä en pidä trimmaamisesta. Nykyinen käppänä ajellaan koneella aina kun alkaa näyttää siltä, että nyt se olisi tarpeen. Kyseinen toimenpide on luultavasti pilannut sen turkin laadun ja muuta hirveää, koira ei ole siitä valittanut. Ei se tietenkään ajelemisesta pidä, mutta ei se pitänyt nyppimisestäkään.

Enkä pidä näyttelyistä. Eivät kiinnosta.

Mistä siis löydän kasvattajan, joka myisi minulle käppänän, snautserin tai suursnautserin, jos jo heti ilmoitan, että meillä ajellaan ja näytelmissä ei käydä? Palveluskoiralajit kyllä kiinnostavat, eli suursnautserin kasvattajia se varmasti helpottaa.

Tunnen alemmuutta, kun partanaamakeskusteluissa puhutaan innolla nyppimisistä ja näyttelyistä.

Pentu

Kohta jo viisi vuotta sitten meille muutti pieni koiranpentu. Koska kyseessä oli kääpiörodun edustaja, pieni koiranpentu todella tarkoitti pientä. Se pystyi kävelemään sohvan alle. Kooltaan se vastasi lähinnä kissanpentua. Mutta se oli silti koira.

Minä olen koiraihminen ja koiranpentu oli vuosien toiveiden täyttymys. Kerran olin kahdestaan pennun kanssa. Leikitin sitä ja makoilin lattialla, koska se oli paras asento niin pienen leikkikaverin kanssa. Sitten pennulle tuli väsy ja se tuli viereeni pötköttämään. Minä makasin sen vieressä, silitin sitä ja suljin omat silmäni. Sisälläni oli sellainen mukavan pörröinen olo, väsyneen onnellinen. Tähänhän voisi vaikka nukahtaa, ajattelin ja annoin tajuntani pikku hiljaa vajota kohti unta.

Mutta sitten pentu kyllästyi, nousi ylös ja työnsi kielensä sieraimeeni. Se ei tuntunut kovin mukavalta eikä minua sitten enää nukuttanutkaan.

Lässyttäjä

Olen aina pitänyt eläimille lässyttämistä yhtenä varmana merkkinä siitä, että lässyttäjän aivot ovat jo sen verran pehmenneet, että olisi kenties aika miettiä pakkohoitoa. Ei kai se muuten sellaisia ääniä päästelisi. Olen pitänyt ihanteena niitä ihmisiä (usein miehiä), jotka jakavat kiitosta eläimille murahtamalla "hyvä". En ole koskaan kuitenkaan pystynyt elämään tämän ihanteeni mukaan. Olen joutunut karvaasti kokemaan ja hyväksymään itsessäni sen puolen, että olen lässyttäjä. Se ei mennyt ohi edes silloin, kun koira kasvoi aikuiseksi ja lakkasi olemasta se nyrkinkokoinen karvapallo, mitä se oli pentuna eli hauvavauvana. Mutta kun se on vain niin mahdottoman pieni ja söpö ja suloinen ja tekisi ihan mieli ottaa se syliin ja rutistaa oikein kunnolla. Ja kaikki tämä mieliteko purkaantuu suusta ulos sellaisena puheen vauvamössöversiona.

Nyttemmin olen kuitenkin muutaman kerran jo tajunnut lässyttäväni koiran valokuvillekin, kun koiraa ei ole paikalla. Se on aika huolestuttava merkki höyrähtämisestä. Kohta alan varmaan lähetellä koiran valokuvia tutuilleni (tai itse asiassa.... Taisin jo tehdä niin)

Tämmönen

Tämmönen meillä on pitänyt majaa jo kohta viisi vuotta. Ihan on oikea koira, vaikka vähän pehmolelulta tuossa nyt näyttääkin.

Hämäkäk

Millan kertoi, miten heillä hämähäkki pääsi hengestään. Meillä myös pikkukoira oli yhteen aikaan innokas hämähäkkien metsästäjä. Nähdessään niitä lattialla se heti kipitti nuuskuttamaan niitä ja jossain vaiheessa nuuskutus vaihtui maistelemiseksi. Myös muurahaisten syöminen kuului pikkukoiran repertuaariin.

Hämähäkeillä oli kuitenkin notkeina otuksina tarjolla eräs pelastautumiskeino. Pikkukoiran rodulle on tyypillistä komea parta, jonka alkuperäinen tarkoitus on ilmeisesti ollut suojella pikkukoiran esivanhempia rotan puremilta. Pikkukoiran kohdalla parrasta tuli hämähäkkien pelastusnaru. Ne kipusivat sinne kun nuuskuttava kuono tunki liian lähelle ja edessä oli musertumiskuolema. Pikkukoiran hämmennys oli monesti melkoinen, kun mielenkiintoinen mönkijä vain "katosi" jonnekin. Parrasta ne sitten pudottautuivat lattialle sopivaksi katsomanaan aikana.

Kerran katselin pikkukoiran hämähäkin metsästystä ja säälin hämähäkkiä, joten kutsuin pikkukoiran pois. Se tuli juosten luokseni ja minä rapsuttelin sitä ja kehuin. Ja sitten sen hetki sitten jahtama isokokoinen hämähäkki (en ollut huomannut miten hämyrin kävi) pudottautui koiran parrasta syliini.

Suoritin ns. räjähtävän lähdön lattialta ja hämyriparka sai niin ikään äkkilähdön. Sen verran vastenmielinen yllätys uusi syliintulija oli.

Onneksi pikkukoira ei vanhempana jaksa juuri enää metsästellä.

Onnettomien sattumuksien summa

Muutama vuosi takaperin olin koiran kanssa lenkillä. Meillä oli silloin murkkukoira, jonka murkkuiluun kuului tapa murista ja pöristä kaikille vastaantulijoille ja vähän sivussa olijoillekin. Tyyliin "Älä tule, olen iso ja vahva" (koira siis kahdeksankiloinen nappula). Eli ihan tyypillinen teini-ikäinen poika nakkikiskalla. Vähän pelottaa ja siksi pörhistellään.

Oli kesä ja käveltiin erään talon ohi. Pihalla oli ilmeisesti joku sukujuhla tai vastaava. Koira ei pihalle nähnyt, koska nurmikko oli tien sivussa kasvanut vähän pitkäksi, mutta äänet se kuuli. Se nosti päänsä pystyyn ja sanoi "ärrähräyh". Minä kielsin välittömästi. Napakka käsky "ei". Ja samantien astuin vahingossa - en edes koiran tassun päälle, vaan vähän kengänkärjellä koiran tassukarvoille. Varmasti nipisti.

Koira kiljui tuskasta kuin sen jalka olisi vähintään katkennut. Pihalle laskeutui kuolemanhiljaisuus ja ohittaessamme talon tunsin usean silmäparin katseet selässäni. Herkkäpieru-koira tietysti vielä kulki varovaisesti vierelläni, olinhan satuttanut hänen koskemattomuuttaan. Tilanne ei niin sanotusti ollut näyttänyt hyvältä ulkopuolisen silmin. Ensin he kuulevat kun koira rähähtää, kuuluu kielto, näkyy kun heilautan jalkaani eteenpäin (ottaessani askeleen, mutta he eivät luonnollisesti voineet pihalta nähdä mihin jalkateräni oli menossa) ja sitten kuuluu koiran ulvahdus. Mikä lienee johtopäätös?

Minun olisi tehnyt mieli huutaa heille: "En minä potkaissut sitä! En minä potki eläimiä!" Mutta en kehdannut ja luikin tieheni. Koira antoi heti kyllä anteeksi että sen tassukarvalle oli astuttu

Sanat

Katselin tuossa hetki sitten televisiosta sarjaa "Amerikan huippuhurtta". Oli itse asiassa ihan piristävän tuntuinen sarja eikä ollenkaan verenpainetta nostattava niin kuin jotkut Jenkkilästä tulevat eläinohjelmat. Tosin tähänkin oli saatu ympättyä mukaan Idolsista ja vastaavista tuttu ärsyttävä "nyt arvostelemme ja sitten pudotamme"-tuomaristo.

Jakson yhdessä vaiheessa eräs omistaja kertoi tehneensä käskyvirheen. Koira pujotteli sokkelossa ja hän käytti käskyä "Get out" saadakseen koiran tulemaan oviaukosta ulosta. Yhdessä vaiheessa hän komensi vahingossa "Out", jolloin koira loikkasi koko sokkelosta pois. Se kun oli oppinut yhdistämään sanan "Out" tällaiseen tarkoitukseen, vaikka ihminen osasi toki yhdistää käskyn oviaukosta kulkemiseen. Ohjaaja myönsi tehneensä virheen, eikä syyttänyt koiraa.

Tällaiset sanojen merkityserot ovat yksi ongelma, johon jokainen lemmikinomistaja törmää ja se voi olla isokin ongelma, mikäli näemme eläimet ihmisinä. Eli ajattelemme eläinten kykenevän samankaltaiseen päättelyyn mihin ihminen. Odotamme siltä samanlaista "suorituskykyä" kuin ihmiseltä. Koira (esimerkiksi) ei ole paha, tyhmä, laiska tai ilkeä, jos se ei ymmärrä että joku käsky tarkoittaa toista joskus ja jotain muuta toiste.

Esimerkki: olemme opettaneet koiralle käskyn "maahan" ja odotamme että se sen kuultuaan menee makuulle. Sitten kerran tallustamme paikalle ja huomaamme että koira seisoo kuraisine tassuineen keskellä uutta sohvaa ja sen kynnet ovat juuri painautumassa sohvan kankaasta läpi. Karjaisemme refleksinomaisesti minkä keuhkoista lähtee: "MAAHAN!". Tarkoittaen, että koiran tulisi hypätä alas sohvalta maahan. Koira taas ymmärtää maahan-sanan ihan eri tavalla, niin kuin olemme sille aiemmin opettaneet.

Tehdäksemme koiran olon varmasti hämmentyneeksi tartumme sitä vielä kaulapannasta, kiskaisemme sen maahan ja hoemme "maahan, maahan". Ja kun koira on maassa, saatamme vielä kaupan päälle kiittää sitä, onhan se nyt maassa kuten halusimme. Ymmärtääkö koira mitä siltä odotettiin, miksi siihen tartuttiin ja miksi sitä lopulta kiitettiin?