Meillä ei kotona hirvittävästi luettu sarjakuvalehtiä. Kukaan meistä lapsista ei varsinaisesti edes kaivannut niitä. Äkilliseen sarjakuvanälkään meillä oli iso läjä isän vanhoja korkeajännityslehtiä (Achtung ja himmel yhä osaamani saksankielen sanat) sekä joitain irtonumeroita He-Maneja, Teräsmiehiä, Hämähäkkimiehiä ja sitä rataa. Ns. sarjakuvaelämä jäi siis minulta kokematta.
Silti suosikkisarjakuvasankarini oli Batman. Batman on hahmona paljon moniulottoisempi kuin jokseenkin yksiulotteinen Teräsmies (joka oli kuitenkin hyvänä kakkosena) ja Hämähäkkimies jäi meille tuolloin jokseenkin vieraaksi. Sellaiset suuruudet kuin Wolverine ja muut vastaavat olivat ihan tuntemattomia.
Batman tuli tuolloin myös televisiosta. Eli tämä Adam Westin ja kumppaneiden 1960-luvulla tekemä humoristinen Batman-sarja ja se oli suosikkiohjelmani. Vuonna 1989 elokuvateattereihin tuli sitten ensimmäinen Batman-elokuva, Tim Burtonin ohjaama Batman, jossa pääosissa olivat Michael Keaton ja Jack Nicholson. Olisin halunnut päästä näkemään sen, mutta äitini ei antanut, koska elokuva oli "aikuisille tarkoitettu". Siitä jonkin ajan päästä löysin kaupan hyllystä Batman-sarjakuva-albumin ja koska kuvittelin sen jotenkin liittyvän elokuvaan, ruinasin äidin ostamaan sen.
Sarjakuva oli nimeltään Batman: The Killing Joke (suomennettuna tietysti) ja useimmat sen lukeneet ovat varmasti samaa mieltä kanssani että se ei ole varsinaisesti mikään lastenjuttu. Harmaapukuisen hupaisan Lepakkomiehen ja keppostelevan Jokerin sijaan sivuilla olikin väkivaltainen ja mielenvikaisuutta tulviva tarina. Näin siitä valtavasti painajaisia (joista yhden muistan edelleen kohtuu hyvin). Se oli ensimmäinen opetus siitä, että piirretty ei välttämättä ole yhtä kuin lapsille tarkoitettu (opetuksia tuli kyllä myöhemminkin). Muutamaa vuotta myöhemmin onnistuin sitten näkemään molemmat Tim Burtonin Batman-elokuvista, ensimmäisen ja huomattavasti synkemmän "jatko-osan" Batman - Returnsin. Ne, samoin kuin nyt nämä uusimmat elokuvat Batman Begins ja The Dark Knight, näyttivät sen, miten Batmaninkin motiivit ja mielenterveys ovat kyseenalaisia ja Jokeri ei todellakaan ole pelkkä hupsahtanut pelle.
Killing Joke ja nyt nämä uusimmat Batman-elokuvat samoin kuin Burtonin elokuvat osoittivat minulle sen, että fantasian mahdollisuuksia käsitellä kipeitäkin asioita ei pidä aliarvioida. Monesti tuntuu jopa siltä, että fantasia saattaa olla se ainoa turvallinen keino käsitellä joitain teemoja. Käviväthän J.R.R Tolkien ja C.S. Lewiskin läpi omia ensimmäisen maailmansodan traumojaan fantasian kautta. Ja samoin The Dark Knight pohtiessaan moraalia ja ikiaikaista "pyhittääkö tarkoitus keinot"-ongelmaa ja ihmisen pahuutta peilaa samalla myös nykyaikaista Amerikkaa ja terrorisminvastaista sotaa. Tai ainakin minusta tuntui siltä.
Voi olla että otan tämän liian vakavissani ja näen merkityksiä, joita elokuvassa ei ole. Mutta toisaalta joskus ns. "hupijuttujenkin" vakavasti ottaminen ja pohdiskelu voi olla todella hauskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti