Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys on vaikeaa, mutta samanaikaisesti niin tärkeää. Varsinkin seurakunnissa, sillä kristinuskohan ei ole yksilösuoritus, vaan seurakunta muodostaa "yhden ruumiin, jossa on monta jäsentä". Toisin sanoen seurakunta on Jumalan perhe, yksi porukka, yksi yhteisö, mikä tuodaan ilmi myös Nikea-Konstantinopolin uskontunnustuksessa, joka alkaa sanoille "Me uskomme..." Siis me. Ei "minä" (Apostolinen uskontunnustus on kastetunnustus, ja siksi se on yksikön ensimmäisessä persoonassa). Mutta pääpointti on, että me uskomme yhdessä. Kun minä en jaksa uskoa, voin nojautua toisten uskoon. Kun minä en jaksa, voin antaa taakkani toisten kannettavaksi. Ja sitten aikanaan auttaa toisia kantamaan heidän taakkaansa. Rodney Starkin mielenkiintoisen tutkimuksen "A Rise of Christianity" mukaan juuri tämä altruismi, lähimmäisistä huolehtiminen, muodosti niin vahvan kontrastin antiikin Rooman minä-keskeisemmälle kulttuurille, että kristinusko syrjäytti pakanuuden.

Mutta vaikeaa se on. Varsinkin Suomessa, jossa kaikki haluavat olla yksin. Joten vieras saa kirkossakin istua yksin.

Toki sellaiselle pylvään takana yksin istumisellekin on annettava tilaa, mutta olisiko se niin vaikeaa kuitenkaan käydä tervehtimässä uusia seurakuntalaisia, kirkossa kävijöitä, ja toivottaa heidät tervetulleeksi? Kyllä se ihminen sitten jotenkin näyttää jos ei kiinnosta. Vai onko kyse nimenomaan sen pelosta, että meidät tervehtijät torjutaan? Joten emme edes uskalla tutustua? Tervehtiä? Ennen kuin ihminen on puoli vuotta jaksanut käydä joka sunnuntai messussa. Mutta kuinka moni jaksaa käydä sellaisen koulun ennen yhteisöön hyväksymistä?

Onnistuin

Takana on yksi raskaimmista keväistä pitkään aikaan.


Ja nyt takana on myös yksi onnistuneimmista rippileireistä pitkään pitkään aikaan. Siis leirit ovat aina olleet hyviä, mutta oma fiilis leirien aikana on saattanut mennä todella matalalla: olen aina ollut oman itseni ankarin kriitikko, en ole yleensä pitänyt oppitunneistani tai tavastani olla leirillä tai kyvystäni tukea työkavereita. Paljon on leireistä jäänyt jossiteltavaa ja itsemoitittavaa.


Mutta ei nyt. Olen suorastaan haikea, että leiri on ohi ja päällimmäinen kokemus on, että onnistuin. Ihan oikeasti onnistuin. Oppitunneilla, olemaan nuorten kanssa, olemaan työkavereiden kanssa. Onnistuin olemaan tukena työkavereille, ottamaan roolin, jossa en tuntenut olevani alamittainen tai "pitäiskö mun kuitenkin..." Onnistuin niissäkin tehtävissä, jotka tuntuivat hankalilta.


Onko se todellakin niin, että ihmisen on hajottava voidakseen tulla uudeksi?

Lapset jumalanpalveluksessa

Seurakuntani kirkkoon on toivon mukaan pian tulossa leikkinurkka lapsille. Kovasti sitä ainakin suunnitellaan. Toivon nurkkauksen onnistuvan, sillä lapset tuovat jumalanpalvelukseen elämää. Lapsissa on "pyhää huolettomuutta", rohkeutta liikkua kirkossa, joka vapauttaa muidenkin olemusta. Lapset ymmärtävät mystiikasta lähes automaattisesti enemmän kuin aikuiset. Ei lapselle ole vaikeuksia mennä ehtoolliselle syömään "jeesusleipää". Aikuinen kipuilee, ihmettelee ja pilkkaa, kun ei ymmärrä.


Joskus toki lapsista lähtevä vapauden ääni on kovaäänistä. Väittäisin kuitenkin julmasti, että yhteisön kypsyys mitataan sen suhtautumisessa lapsiin. Jos aikuiset polttavat päreensä siitä, että lapsi nauraa tai pitää ajoittain kovaa ääntä kirkossa tai ottaa juoksuspurtit kirkon "juoksukäytävällä" (kuten eräs pikkainen luonnehti kirkon pääkäytävää) tai menee vaikka alttarin ääreen, niin silloin ollaan hakoteillä. Jos aikuisen koko energia menee lapsen toimien kyttäämiseen ja siitä ärsyyntymiseen niin silloin on syytä mennä itseensä ja harjoittaa pitkää pinnaa kilvoittelun kannalta. Eihän se aina ole helppoa, koska joskus sitä vain on väsynyt tai muuten vain pahalla päällä. Inhimillistä, mutta asia, josta tulee kilvoitella.


Toki on olemassa myös ihan häiritsevääkin meteliä. Kirkko ei ole kuitenkaan mikään temppurata, jossa mikä tahansa temppuilu ja riehuminen on ok.  Silloin on vanhempien tehtävä puuttua siihen esim. viemällä lapsi sinne leikkipisteellä tai käymällä ulkona. Mutta mielestäni häiritsevän metelin kynnys saa olla korkea. Itkeminen ei ole häiritsevää meteliä. Leikkiminen ei ole häiritsevää meteliä. Kirkon käytävillä vaeltelu ei ole häiritsevää meteliä
.
Ja koska tämäkään ei ole itsestäänselvyys:  lasta eivät ojenna muut kuin vanhemmat. Lapsen vanhemmille ei käydä äksyilemässä toimituksen jälkeen.


Tietysti jos yhteisö on sitä mieltä, että tässä Herran huoneessa ei saa seurakunnasta kuulua muuta ääntä kuin kevyttä pintahengitystä, niin mikäs siinä sitten. Parinkymmenen vuoden päästä voidaankin sitten laittaa ovet säppiin.

Kirkko ja maailma palaa

Uutinen Ylivieskan kirkon palosta järkyttää. Tekijä on saatu kiinni, mutta motiivista ei ole vielä kerrottu. Sen verran tosin, että alkoholilla ei ole ollut osuutta asiaan. Netti kuohuu: osa on järkyttyneitä, osa vahingoniloisia. Osa uskoo, että tekijänä olisi maahanmuuttaja (joka tosin uutisoinnin mukaan ei voi pitää paikkaansa, tekijä on "kantasuomalainen"). Osa taas uskoo, että tuhotyön takana olisi Soldiers of Odin tai heidän "kannattajakuntaansa" varsinkin nyt kun arkkipiispa Mäkinen sanoi, että kirkko tarpeen vaatiessa toteuttaa tehtäväänsä suojella ja suojelisi myös kielteisen maahantulopäätöksen saaneita turvapaikanhakijoita.


Netti tulvii pahaa oloa, joka tarttuu. Luin kirjoituksen, jossa nainen kertoi saamastaan paniikkikohtauksesta yölinjan bussissa. Kohtauksen alkaessa bussissa oli välikohtaus, kun kaksi tummaihoista nuorta miestä oli yrittänyt päästä kyytiin, mutta rahaa ei ollut tarpeeksi. Muut matkustajat olivat raivostuneet ja verbaalisesti ajaneet "neekerit" pihalle. Sitten joku huomasi paniikkikohtauksen saaneen naisen. "Suvakkihuoraa ahdistaa" huudot alkoivat. Huutelijat olivat tavallisen näköisiä keski-ikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia.


Ironian huippu oli, että juuri hetkeä ennen joku huutelijoista oli huutanut, että "täällä Suomessa autetaan vain suomalaisia!". Bussissa hurrattiin. Kahta minuuttia myöhemmin suomalainen olisi tarvinnut apua. Ei tullut. Ei huutajalta, ei hurraajilta.


Ja sitten on tietysti Brysselin tapahtumat, joihin eivät sanat riitä.


Ihmisen pahuus ja tekopyhyys on järkyttävää. Uutiset ovat kamalia.


Mutta siteerataan tähän loppuun Ylivieskan kirkkoherraa:


"Meillä on tämä uutinen, joka on suuri valtakunnan uutinen, mutta kirkolla on vieläkin suurempi uutinen tiedotettavana. Se on se vanha ja tuttu: Kristus on ylösnoussut. Se on kaikkein tärkein uutinen. Vaikka kirkko on palanut ja menetetty, Kristus on ylösnoussut ja se on elämän ja toivon viesti."


Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.

Naispiispa

Ja niin siinä kävi, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko sai ensimmäisen naispiispansa, kun Irja Askola valittiin Helsingin hiippakunnan piispaksi syyskuussa eläkkeelle jäävän Eero Huovisen seuraajaksi.

Aika oli sitten vihdoin kypsä tällekin.

Toivottavasti Askola osoittautuu hyväksi esipaimeneksi, nykyisessä tilassa, jossa kirkkoa repivät sisäiset erimielisyydet Luther-säätiön kanssa, jäsenmäärä ja verotulot vähenevät tasaisesti ja kirkkoa uhkaa myös eläkepommi, niin hyvää johtajaa varmasti tarvitaan.

Ja toivottavasti - nyt kun pää on vihdoinkin auki - pääsisimme vihdoinkin jo siihen vaiheeseen, jossa tulevat piispat valitaan heidän kykyjensä mukaan eikä sukupuolen. Itse en usko, että naispiispa tekisi kirkosta yhtään sen "mediaseksikkäämpää" vaikka niinkin moni taitaa toivoa. Pikemminkin kirkosta on tulossa median "loppukevennys", katsaus kummalliseen maailmaan, jota kukaan ei oikein ymmärrä ja joka siksi huvittaa kaikkia.

Mutta eiköhän Askolasta kuitenkin ihan hyvä piispa tule, olen ihan tyytyväinen valintaan, vaikka en vaalikampanjoita niin kovasti seurannutkaan.

Pedofiiliskandaali

Vuonna 2002 Yhdysvaltojen katolisessa kirkossa puhkesi ennen näkemätön pedofiiliskandaali. Pedofiilipappeja oli toki ennenkin ollut julkisuuden valokiilassa - esim. vuoden 1985 skandaali liittyen pappi Gilbert Gautheen - mutta vuoden 2002 skandaali oli täysin ennen näkemätön. Silloin Boston Globe sanomalehti paljasti että viittä Bostonin arkkihiippakunnassa työskentelevää pappia epäiltiin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Skandaali sai kunnolla tulta, kun paljastui että pappien esimies, arkkipiispa kardinaali Law oli tiennyt jo kauan ennen viranomaisia pappeja vastaan esitetyistä syytöksistä, mutta sen sijaan, että olisi paljastanut syytökset poliisille tai siirtänyt papit kokonaan pois työkentältä, hän oli vain siirtänyt pappeja uusiin seurakuntiin – ja siten mahdollistanut seksuaalirikosten jatkumisen.

Vuonna 2004 valmistui tutkimus (ns. John Jay Report) katolisen kirkon seurakunnissa tapahtuneista seksuaalirikoksista, jonka mukaan vuosien 1950-2002 välisenä aikana 10 657 ihmistä oli esittänyt syytöksiä seksuaalisesta hyväksikäytöstä seurakunnissa. Näistä syytöksistä seurakunnat olivat pystyneet vahvistamaan todeksi 6700 syytöstä, jotka koskivat 4392 pappia. Tapauksista 1021 ilmoitettiin poliisille; 384 pappia oli saanut syytteen ja näistä oli tuomittu 252 ja vankeuteen 100 henkeä; 3300 tapausta ei tutkittu, koska syytökset esitettiin syytösten kohteena olleen papin jo kuoltua.

Pitkään moni ajatteli, että "pedofiilipapit" ovat amerikkalainen ilmiö; sitten julkisuuteen alkoi nousta kertomuksia Irlannista, samanlaisia syytöksiä systemaattisesta hyväksikäytöstä seurakunnissa ja kirkon pitämissä kouluissa. Syytökset kohdistuivat satoihin pappeihin ja heidän esimiehiinsä, jotka syytöksistä kuullessaan olivat vain siirtäneet pappeja uusiin tehtäviin. Kriisi on syventynyt niin pahaksi, että moni puhuu jo Irlannin katolisen kirkon täydellisestä moraalisesta konkurssista ja romahtamisesta.

Paavi Benedictus XVI sai jo kehujakin tavastaan hoitaa asia, kunnes pedofiiliskandaali rantautui Saksaan. Sanomalehti Suddeutsche Zeitung paljasti artikkelissaan miten vuonna 1980 pappi Peter Hullermannia syytettiin 11-vuotiaan pojan hyväksikäytöstä.  Jo tuolloin Hullermannin lähiesimiehet olivat saaneet lukuisia muitakin syytöksiä siitä, että Hullermann "käyttäytyi epäasiallisesti lapsia kohtaan". Hullermann myös tunnusti esimiehilleen raiskanneensa kys. 11-vuotiaan pojan seurakunnan leirillä vuonna 1979.

Asiaa ei viety poliisille. Sen sijaan Hullermann määrättiin terapiaan Müncheniin, mikä taas edellytti sitä, että hänet siirrettiin Essenin hiippakunnasta Münchenin hiippakuntaan, jota johti vuonna 1980 Joseph Ratzinger (tuleva paavi Benedictus XVI). Essenin hiippakunnan johtajat myös tekivät selväksi münchenilaisille kollegoilleen, että Hullermann oli ahdistellut lapsia seksuaalisesti.

Hullermannin terapeutti antoi Hullermannin esimiehille kolme ohjetta: 1) Hullermann ei saisi työskennellä enää lasten ja nuorten kanssa, 2) Hullermann ei saisi käyttää enää alkoholia (koska väitteiden mukaan hän oli yleensä humalassa tekojen aikana) ja 3) hänellä täytyy aina olla mukanaan valvoja hänen ollessaan töissä.

Pian terapian alkamisen jälkeen Hullermann nimitettiin kuitenkin uudelleen seurakuntapastoriksi eikä minkäänlaisia rajoituksia asetettu hänen työskentelylleen. Hän myös jatkoi lasten seksuaalista hyväksikäyttöä uusissa seurakunnissaan. Ratzinger siirtyi pois Münchenista vuonna 1982 Vatikaaniin Uskonopin kongregaation (ent. inkvisitio) johtajaksi ja samana vuonna Hullermann siirrettiin uusiin tehtäviin, johon kuului mm. ala-asteen uskonnonopetus. Vuonna 1985 hänet pidätettiin virastaan ja vuonna 1986  tuomittiin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pornografian levittämisestä 18-kuukaudeksi vankeuteen. Pappisoikeuksiaan hän ei kuitenkaan menettänyt ja hän jatkoi tuomionsa jälkeen työskentelyä seurakunnissa tavallisena pappina myös lasten ja nuorten kanssa. Pappeutensa hän menetti vasta 2010 ja häntä vastaan on nostettu uusia hyväksikäyttöepäilyksiä.

Edelleenkään täyttä varmuutta siitä, mitä paavi, silloinen arkkipiispa Ratzinger, tiesi uudesta alaisestaan, ei ole. Münchenin hiippakunnan silloinen vikaari Gerhard Gruber on julkisuudessa ottanut täyden vastuun Hullermannin siirrosta ja väittänyt, että nykyinen paavi ei tiennyt siitä. Julkisuudessa väitteisiin on suhtauduttu skeptisesti. Moni on todennut, että Ratzinger on aina tiedetty pikkutarkaksi ja suorastaan työnarkomaaniksi ja että olisi epätodennäköistä, ettei hän olisi vähintään lukenut asiakirjaa, jossa Hullermann nimitettiin seurakuntapapiksi. Gruberin vastuunotossa on nähty yrityksiä suojella paavia.

Sittemmin uutisiin on noussut kertomuksia katolisista pedofiilipapeista niin Ranskassa, Itävallassa, Tanskassa, Norjassa ja nyt myös Ruotsissa. Selvää on, että laaja julkisuus on saanut monet vuosikymmenten ajan vaienneet ihmiset nousemaan esiin ja paljastamaan kärsimyksensä.

Nyt myös Suomessa.

Tänään Helsingin sanomat julkaisi artikkelin evankelis-luterilaisen kirkon piirissä tapahtuneista lasten ja nuorten seksuaalisista hyväksikäytöistä useiden vuosikymmenten ajalta. Uhreja arvioidaan olevan mahdollisesti satoja ja täälläkin on jo esitetty syytöksiä siitä, että ainakin joissain tapauksessa piispa olisi tiennyt syytöksistä, mutta valinnut vaikenemisen kirkon mainetta suojellakseen.

Asia on pengottava läpikotaisin. Se tekee kipeää, kuten olemme Euroopassa ja Amerikassa tehneet. Hysteerisiltä reaktioilta ei ole kirkkojen piirissä vältytty. On esitetty väitteitä, että monen tapauksen taustalla olisi itse asiassa kahden homoseksuaalin välinen suhde - toinen nyt sattui olemaan nuori ja toinen pappi. Tai esitetty syytöksia median ajojahdista. Ne ovat yrityksiä selittää tilanne parhain päin ja varjella kirkon mainetta.

Mutta kirkon maine ei saa ajaa ihmisten edelle. Jos kirkon maine menee, jos kirkko menettää kaikki jäsenensä, jos kirkkoa vihaavat saavat aihetta ilkkua.... se on sen arvoista, että rikoksen tekijät ja heidän suojelijansa paljastuvat. Että uhrit saavat oikeutta, joka voi olla vain mahdollisesti oikeus saada äänensä kuuluviin.

Sanotaan, että Saatanalle on mieleen, kun häneen uskotaan, mutta myös, jos häneen ei uskota. Sellainen paha, joka piiloutuu rakenteisiin ja jonka olemassaoloa kukaan ei halua tunnustaa, on äärimmäisen tuhoisaa. Sen vallan se menettää vasta, kun joku sanoo ääneen: "Tämä on pahaa."

Eukaristia

Vuosien ihmettelyn jälkeen uusi Jumalanpalveluksen opas tuntuu vihdoin ratkaisevan yhden teologisen kiistakapulan:

mitä tehdään ehtoolliselta yli jääneille siunatuille ehtoollisaineille? Miten ne tulee hävittää?

Aiemmin piispat lähinnä kiertelivät asiaa korostaen, että ehtoollisaineita on kohdeltava niiden "arvon mukaisesti". Mitä se käytännössä tarkoitti, jäi paikallisten kirkkoherrojen päätettäväksi.

Kyse on ilmeisesti myös luterilaisuudessa itsessään piilevässä jännitteessä, jossa on jääty ikään kuin katolisuuden ja reformoitujen kannanottojen väliin eikä ole oikein osattu sitten liittyä jompaan kumpaan leiriin.

Kun vuoden 2000 Jumalanpalveluksen oppaassa "Palvelkaa Herraa iloiten" vielä sanottiin:

"Tulee pyrkiä siihen, että siunatut ehtoollisaineet käytetään loppuun ehtoollisen aikana. Mikäli niitä jää yli, jälkikäsittelystä sovitaan kirkkoherran johdolla seurakunnassa. Piispainkokouksen ohjeen mukaan "kirkkoherra vastaa siitä, että viinin jälkikäsittely tapahtuu ehtoollisen arvon mukaisesti."

Saman kirjan vuoden 2009 painoksessa asiaa sanotaan jo sitten näin:

"Tulee pyrkiä siihen, että siunatut ehtoollisaineet käytetään loppuun ehtoollisen aikana. Pappi varaa konsekroitavaksi vain tarvittavan määrän. Jos konsekroituja elementtejä jää hieman yli, ne nautitaan loppuun ehtoollisen jakamisen päätyttyä tai sakaristossa messun jälkeen. Jos elementtejä jää paljon yli, ne voidaan säilyttää eri astiassa myöhempää käyttöä varten."

Samanlaisen selkiytyneen/tiukentuneen (riippuen näkökulmasta) opas on ottanut myös jälkikonsekrointiin eli mitä jos ehtoollisaineet loppuvat kesken ehtoollisen vieton?

Vuoden 2000 opas jätti tämänkin pitkälti yksilöiden harkinnan varaan:

"Kun ehtoollisleipiä ja viiniä lisätään säilytysastiasta leipälautaselle ja maljaan, voidaan lukea hiljaa asetussanat tai tehdä ristinmerkki."

Vuoden 2009 painos taas ei jätä asiaan epäselvyyttä:

Ehtoollisleipiä ja viiniä konsekroidaan vain tarvittava määrä. Varsinkin leipiä joudutaan usein täydentämään. Kun ehtoollisleipiä lisätään säilytysastiasta leipälautaselle, liturgi tai muu pappi lukee hiljaisella äänellä asetussanojen leipää koskevan osan ja tekee ristinmerkin. Jos viiniä tarvitaan lisää, avustaja hoitaa täydentämisen. Jos viini loppuu kokonaan kesken jakamisen, liturgi tai muu pappi lisää viiniä maljaan, lukee hiljaisella äänellä asetussanojen viiniä koskevan osan ja tekee ristinmerkin."


Koska olen osittain katoliikki, osittain auktoriteetti-kuuliainen ja minussa on myös liturgikon vikaa, taputan karvaisia käsiäni yhteen ohjeiden vuoksi. Se on sitten eri asia, että miten noiden käytännön toteuttaminen onnistuu, mutta ei sen nyt pitäisi ihan mahdotonta olla.

Tänään

Suomen luterilaisessa kirkossa toimiva skismaattinen yhteisö, Luther-säätiö sai sitten oman piispan. Tämä piispa ei tunnusta luterilaisen kirkon päätöksiä, eivätkä luterilaisen kirkon piispat tunnusta häntä. Alaisuudessaan tällä piispalla on nyt pappeja, jotka on vihitty evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirkaan ja pappeja, jotka on vihitty Luther-säätiön pappisvirkaan. Luther-säätiön papit eivät ole evankelis-luterilaisen kirkon työntekijöitä, eikä heillä ole oikeutta toimia papin tehtävissä evankelis-luterilaisessa kirkossa. Evankelis-luterilaisen kirkon pappeuteen vihityillä taas on. Tilanne on jokseenkin sekava.

Tilanne selkeytyisi, jos Luther-säätiöläiset papit siirtyisivät nyt avoimesti oman piispansa hengellisen tuomiovallan alle ja luopuisivat evankelis-luterilaisen kirkon pappeudesta. Eli tunnustaisivat vain ja ainoastaan oman piispansa sen sijaan että yrittävät palvella "kahta herraa", Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ja Luther-säätiötä.

Näin ei tietenkään käy, koska luthersäätiöläiset katsovat yhä kuuluvansa Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, vaikka he eivät tunnusta kirkon pappisvirkaa eivätkä piispojen tai kirkolliskokouksen päätöksiä. Vaikka he katsovat, että heillä ei ole edes ehtoollisyhteyttä naispappeihin ta Suomen luterilaisen kirkon piispoihin.

Historiantaju on totaalisesti kateissa. Silloin "wanhoina hywinä aikoina" ehtoollisyhteyden katkaiseminen merkitsi sitä, että ei oltu enää samaa kirkkokuntaa. Lisäksi jotkut luthersäätiöläisten kannanotot ovat jo sellaisia, että he eivät enää tunnu syyttävän kirkkoa skismasta* vaan suoraan heresiasta**. Mikä on jo aika paha juttu ja olisi ennen muinoin johtanut taatusti irtaantumiseen. Mutta ei enää nykyään. Tietenkään.

*skisma: kirkon järjestykseen liittyvä erimielisyys


** heresia: harhaoppi, kirkon oppiin liittyvä erimielisyys.

Slurps

Ja tapahtui niinä päivinä, että työkaveri keksi vallan mainion idean: syntiradalla jokainen tiitiäinen kerää itselleen niin ison lumipallon, jonka kokevat kuvaavan omaa syntiä. Sitten viedään ne pallot jäälle ja heitetään avantoon, jonka leirin isoset olivat useita päiviä aikaisemmin käyneet tekemässä.

Koska vesi oli ilmeisesti alhaalla, avantokin oli kaukana. Ja koska se oli niin kaukana, se oli jäänyt käyttämättömäksi. Työkaveri epäili, että voi olla jo jäässä. Niinpä rastivastaava, eli allekirjoittanut, lähti jonkun ajan päästä tarkistamaan asiaa.

Avannon käyttämättömyys selvisi jo siitä, että mitään polkua sinne ei enää ollut. Useiden päivien runsaan lumisateen ansiosta lunta oli kaikkialla noin polven korkeudelle, jossain reilusti enemmän. Ainoa mistä erotti, että tässä on polku ollut, oli se, että polun kohdalla lumi oli pehmeää ja helppokulkuista, sen vierellä taas osittain jäistä niin että hanki tuntui kannattelevan ja sekunttia myöhemmin toinen jalkasi upposi vyötäisiä myöten: missä vaiheessa myös nenä yritti päästä tapaamaan hankea.

Kengät lunta täynnä, välillä lähes ryömien, pääsin kuitenkin avannolle ja totesin että jäässä. Ja luminen. Niin hyvin maastoutuneena, että en itse asiassa edes tiennyt, että missä se reikä noin niin kuin teknisesti katsoen sijaitsi. Minähän en ollut sitä ollut edes tekemässä.

Otin avannon viereen jätetyn lapion ja sen avulla tökin epäilemääni kohtaa. Sen verran minullakin järki pelasi, että en lähtenyt reikää itse etsimään. Järki sanoi, että ei ole hyvä ajatus se.

Sitten kuului ääni, jota voisi kuvailla sanalla slurps. Seuraava oli tuntoaistimus, kun jääkylmä vesi valui kengistä sisään. Katse varmisti asian: seison nilkkoja myöten vedessä. En sentään avannossa, kuten aluksi ajattelin.  Kävi ilmi, että jäällä oli kolmaskin yllätys paksun lumipeitteen ja piiloon mennen avannon lisäksi: paksun lumikerroksen ja jään välissä oli miellyttävä vesikerros, jota en ollut tulomatkalla havainnut, mutta joka nyt kiirehti täyttämään kaikki jälkeni ääriään myöten.

Oli siis paluumatkan aika. Kun kengät hölskyen pääsin perille, rastirata alkoikin jo. Onneksi välillä pääsi hetkellisesti sisälle, niin että kenkiin kerääntynyt lumi ehti kunnolla sulaa ja liittyä järviveden iloiseen joukkoon.

Paluu

Viikko kuluikin sitten sujuvasti rippileirillä. Oli taas mukava leiri, reippaat tiitiäiset, loistavat isoset ja mukavat työkaverit. Itseeni en ollut tyytyväinen, mutta  se nyt on jotain sellaista, mihin olen jo tottunut.

Leiri lopetettiin illalla ja sain taas arvokkaan oppimiskokemuksen: kannattaa tarkistaa junien aikataulut ennen kuin menee juna-asemalle. Kolmen tunnin odottelu asemalla sujui kuitenkin melko sutjakkaasti, varsinkin kun osa isosista tuli vielä erikseen tervehtimään odottajaa. Kahden aikaan aamuyöstä kotimatka kuitenkin viimein alkoi.

Kotona edessä olikin sitten sellainen yllätyspaukku, johon en olisi ikinä uskonut. Josta olen vannonut ja vakuuttanut, että se ei toteudu, viimeksi leirillä.

Kutsu kertausharjoituksiin.

Titteleitä

Kirkolliset tittelit ovat joskus typeriä:

Itse en pidä termistä kesäteologi. Ensinnäkin ihan jo itserakkaista syistä. "Kesäteologi"-nimitystä voitaisiin ihan hyvin käyttää ihmisestä, joka vähän kesällä harrastuksenomaisesti lueskelee teologia. Tai ihmisestä, joka kuvittelee olevansa kovinkin hyvä teologi, mutta ei ole.

Toiseksi termi ei taida useimmille maallikoille sanoa yhtään mitään: "Kesäteologi? Mikä se sitten on?"

Olisiko se niin kauheaa, jos kesätyötä tekevien teologienkin titteli olisi yksinkertaisesti "kesätyöntekijä"? Tai jos halutaan oikein korostaa sitä teologisuutta niin vaikka sitten se muinainen "papiston apulainen" (jolla ennen viitattiin nykyisiin seurakuntapastoreihin).

Toinen on nuorisotyönohjaaja. Jotta mitä vikaa on tittelissä nuoriso-ohjaaja? Miksi se oli huono, mutta lastenohjaaja ei ollut? Nuorisotyönohjaaja kuulostaa minusta henkilöltä, joka ohjaa nuorisotyötä eli toisin sanoen toimii työntekijöiden esimiehenä. Ja sitten nuoriso-ohjaajat tekisivät töitä nuorten kanssa.

Tätä ajatusrakennelmaa vielä tukee se, että lapsityön puolella on olemassa lastenohjaajia ja sitten vielä erikseen lapsityönohjaajia, jotka toimivat lastenohjaajien esimiehinä.

Tai kyllä minä taidan sen tietää, jotta miksi juuri nuorisotyönohjaaja eikä nuoriso-ohjaaja. Kyynikko minussa olettaa, että se johtuu kolmesta kirjaimesta: AMK. Sieltä ei varmaankaan voi valmistua pelkkiä ohjaajia, ainoastaan työnohjaajia.

Lasten jumalanpalvelus

Joka kesä tuntuu tuovan eteen myös uusia työtehtäviä. Tänä kesänä pidin ensimmäistä kertaa lasten kirkossa saarnan.

Seurakuntaa oli paikalla runsaasti ja minua jännitti. Puhe oli lyhyt ja ytimekäs ja saarnatekstinä oli Lasten evankeliumi (Mark. 10: 13-16). Eipä tosin paljoa vaihtoehtojakaan ollut, muut Perheen sunnuntain lukukappaleet ovat mielestäni vielä vaikeampi muokata ns. lapsiystävällisiksi (erityisesti Mark. 10:2-9) jossa Jeesus kieltää avioeron. Tärkeä keskustelunaihe kyllä, mutta ei ole minulla kanttia aloittaa sitä keskustelua kirkossa, jossa on paljon erilaisia perheitä erilaisissa tilanteissa.

Harkitsin saarnan elävöittämistä jotenkin, mutta laiskuus vei voiton (hyi minua) ja vain puhuin. Yritin puhua normaalilla puheäänelläni, mutta en sitten tiedä herkesinkö lässyttämään. Toivottavasti en.

Lapset ovat seurakuntaväestä sikäli rehellisimpiä, että kun saarna karkaa yli hilseen tai on kestänyt jo liikaa, niin se tuodaan tiedoksi. Tämän tietäen saarna oli alusta alkaen lyhyt ja aina kun seurakunnan joukosta kuului parahdus tai näkyi levotonta liikahtelua, pudotin lukemastani kappaleesta puolet pois (ei muuten sitten tule toimimaan "aikuisten jumalanpalveluksissa", tiedoksi vaan). Tarkkana piti olla, että saarna pysyi kuitenkin kasassa ja ymmärrettävänä.

Olin kuitenkin ihan tyytyväinen jumalanpalvelukseen ja omaan osuuteeni.

"Rakastavaiset"

Olen toimintakokemus-rippileirien kannattaja. Haluaisin oppia hyväksi toimintakokemusrippileiri-ohjaajaksi (melkoinen sanahirviö!) . Kuitenkin Toko (eli toimintakokemus) monesti pelottaa minua, varsinkin jos vedän jotain rastia yksin. Onko tämä kokemus turvallinen? Osaanko purkaa tämän? Huomaanko tarpeeksi tarkasti ja ennen kaikkea ajoissa mahdolliset vaaratekijät (ei pelkästään fyysiset)? Osaanko itse käyttäytyä oikein, sopivasti, olemaan kannustava ja luotettava aikuinen? Olenko nolannut jonkun tiedostamattani? Olenko satuttanut, kun olen luullut olevani hauska?

Mutta huonomminkin voisi olla. Paljon huonommin. Löysin tässä erään blogin, jossa toinen kesäteologi kirjoittelee mm. ripareistaan. Yksi postaus, jossa hän kuvasi kauhistuneena erästä leirillä leikitystä leikkiä, järkytti.

Tekstin voi lukea täältä:
http://ekoelamaa.blogspot.com/2009/07/ripari-2-paiva-3-ahdistus-ja-hammennys.html . Viestin loppupuolella blogin pitäjä tyttism kuvailee leikkiä nimeltä "Rakastavaiset" tai "Rakkauden pyramidi". Itse en ollut kyseisestä leikistä kuullutkaan enkä koskaan törmännytkään mihinkään vastaavaan.

Jos jotain inhoan, niin nolausleikkejä. Niillä on pitkä ja kunniaton historia Suomessa, niin kouluissa (monet mopotusperinteet, fuksiaiset, jne.) , armeijassa (siellä niitä sanotaan simputukseksi) ja tietysti sitten myös rippileireillä. Niiden kunniakkain aika taisi olla 1980-1990-luvuilla ja sitten niistä on pikku hiljaa päästy eroon. Mutta yhä ne elävät ja yhä ne nostavat lohikäärmeen päänsä siellä, missä ihmiset kuvittelevat että toisen häpeän näkeminen on jotenkin hauskaa.

Aikuinenkin tuntee olonsa epämukavaksi, kun hänet nolataan. Entä sitten nuori, jonka itsetunto muutenkin on melko alhainen? Joka uskoo, että hänessä on jotain poikkeavaa, että hän on jotenkin erilainen kuin muut? Ja sitten hänet nolataan. Tietysti hän esittää, että on hauskaa. Koska sen paljastaminen, että on nolattu ja että se ei ole hauskaa, se on juuri sitä erilaisuutta, jota jokainen pelkää. Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan itsensä rakastetuksi? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan olonsa kauniiksi? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että lähimmäiset arvostavat häntä? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että Jumala rakastaa häntä? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että tässä seurassa, tällä rippileirillä, on hyvä olla?

Nolaaminen on nolaamista, silloinkin kun se tapahtuu leikin varjolla. Ja nolaaminen on vastenmielistä, varsinkin kun nolatuksi joutuu herkässä iässä olevia nuoria.

Vielä vastenmielisempää on seksuaalissävytteinen nolaaminen, jollaista leikki "Rakastavaiset" ilmeisesti on. Leikki, jossa nuoria pakotetaan (sanookaa vaan että vapaaehtoisuutta, mutta jos leikin luonteeseen kuuluu, että a. kaikkea ei paljasteta, ja b. kieltäytyminen on vertaisryhmäpaineessa käytännössä mahdotonta, niin se ei mitään vapaaehtoisuutta ole) leikin varjolla seksiasentoihin, rikkoo paitsi itsetuntoa, myös ihmisoikeuksia, joista yksi on oikeus koskemattomuuteen.

Yleisen seksuaalietiikan suhteen olen melko liberaali. En vastusta avoliittoja yms. Silti tässä suhteessa olen muuttunut tiukkapipoksi. Seksuaalisuus on niin herkkä ja yksityinen osa ihmisyyttä, että seksuaalissävytteisiin leikkeihin tulisi suhtautua suurella varovaisuudella. Ohjaajan roolissa olevan aikuisen tulee pitää silmällä tilannetta ja puuttua, jos hyvä maku ylitetään. Leikit, joissa nuoret tekevät muiden nauraessa vieressä 69-asennon (googlettakaa, jos ette tiedä mikä se on) ei ole asian käsittelemistä hyvällä maulla. Seksillä mässäily rippileirien iltaohjelmissa kuuluu rippileiriin yhtä paljon, kuin kuuden tuuman naula ihmisen päähän. Ei ei lainkaan.

Vastuu on suuri. Ja ahdistus siitä, että olenko osannut kantaa tämän vastuuni on myös suuri. En voi enkä saa tuudittautua siihen, että minun leireilläni ei ole koskaan leikitty mitään vastaavaa.

Olenko satuttanut, kun olen luullut olevani hauska?

Saarnaten

Olen huomannut itsessäni huolestuttavia "papillisia" merkkejä. Niiden ilmaantuminen on sitäkin yllättävämpää, että en ole vuoteen tehnyt juuri minkään näköistä teologiaan jotenkin liittyvää ajatustyötä tai harjoitteita. Tai no nyt hiukan liioittelen, leireillä olen kyllä käynyt ahkerasti. Mutta teologian pohdiskelu ja käytännön harjoittelu on jäänyt vähemmälle.

Se huolestuttava merkki on se, että en enää osaa arvioida kuinka kauan olen puhunut. Saatan puhua pitkäänkin, mutta minusta tuntuu, että olen juuri aloittanut. Vaarana on siis tulla jaarittelijaksi, kun 25 minuuttia paasattuaan istuu alas ja miettii että olipas se lyhyt puhe. Itse arvostan ytimekkäitä, hyvin jäsenneltyjä puheita, jotka ovat mieluummin lyhyitä kuin pitkiä. Koska pitkän puheen täytyy olla erityisen hyvä, jotta sitä jaksaa kuunnella. Tai puhujassa itsessään täytyy olla jotain sellaista, että häntä haluaa kuunnella. Siksi mieluummin lyhyt puhe, kuin pitkä puhe.

Olen pitänyt 15-20 minuuttia itselläni ihan maksimina (minulta se tarkoittaa noin kolmea liuskaa tekstiä ), mutta nykyisin tuntuu, että helposti ylitän sen. Uskon, että se johtuu epävarmuudesta. Teologin lihakset ovat ruosteessa ja siksi jännitän puhumista. Toisaalta ehkä ihailen liiaksi saarnaidoleitani, enkä uskalla olla oma itseni. Seuraava suuri koetus on perhekirkko, jossa seurakunta kyllä ilmaisee, jos ei enää kiinnosta.

Saarnanuottia en ole vielä tainnut saada. Kuulijathan senkin osaisivat parhaiten kertoa.

Hengellinen tuomiovalta

Nykyaikana on muotia olla suvaitsevainen. Ja se on hieno aate. Kuitenkin suvaitsevaisuudessa piilee tiettyjä koukkuja, joita ei ehkä tulla ajatelleeksi.

Nykyaikainen, hienosti sanottuna postmoderni suvaitsevaisuudenkulttuuri osaa olla myös todella julmaa ja kovaa suvaitsevaisuutta. Vaikka se samanaikaisesti korostaakin sitä, että kaikkia ja kaikkea on suvaittava tai ainakin ymmärrettävä, jos ei välttämättä hyväksyttävä, yhtä asiaa se ei suvaitse ei sitten lainkaan. Nimittäin sellaista käyttäytymistä, jonka se tulkitsee suvaitsemattomuudeksi.

Tämä blogiteksti sai kipinän Tampereen emerituspiispan Juha Pihkalan kirjasta "Piispa", jota olen tässä tavaillut. Kirjassa piispa kirjoittaa piispan rooliin kuuluvasta esimiehen (tai kristillisemmin ilmaistuna esipaimenen) roolista ja siitä, miten siihen kuuluu myös niin sanottu kurinpito ja auktoriteettina toiminen hengellisissä asioissa.

Piispa Pihkalahan on saanut paljon myllytystä tavastaan käsitellä Nokia Missiota ja, kuten piispa itsekin kirjoittaa, moni mielellään näkisi piispan sellaisena visionäärinä, joka pyrkisi pitämään kirkon seinät mahdollisimman kaukana ja kirkon katon korkealla, niin että mahdollisimman moni mahtuisi kirkon sisäpuolelle. Suvaitsevaisuutta siis. Piispan olisi siis kyettävä olemaan kaikille jotakin, eräänlainen kameleontti, Pihkala kirjoittaa. Ajatus piispan hengellisestä tuomiovallasta eli oikeudesta puuttua papiston opetukseen ja seurakunnalliseen toimintaan kuulostaa pahalta ja saa tällöin suvaitsemattomuuden leiman otsaansa. Piispa kuitenkin itse on sitä mieltä, että piispan tehtävänä paimenena on nimenomaan johtaa, ei seurata laumaa. Joskus johtaminen edellyttää myös "kovia otteita".

Pihkala perustelee piispan roolia siten, että piispan tehtävänä on varjella yhteyttä. Tämä ei tarkoita samanlaisuutta ja samankaltaisuutta (eli sitä, että kaikkien seurakunnassa olisi oltava samanlaisia), vaan seurakunta koostuu ja sen tulee koostua erilaisista ihmisistä, jotka yhdessä muodostavat Kristuksen ruumiin.

Missä vaiheessa sitten astuu tuomiovalta esiin? Pihkalan mukaan silloin, kun yhteys vaarantuu. Silloin, kun jokin ryhmittymä nousee esiin ja jakaa Kristuksen ruumiin "meihin" ja "heihin". Seurakunnissa - ja ylipäätänsä ihmiskunnalle - tyypillinen piirrehän on jakaa ihmiset "hyviksiin" ja "pahiksiin"

Kenties koska olen puoli-katolilainen minusta Pihkalan perusteet piispan tuomiovallalle kuulostavat täysin ymmärrettäviltä. Katolisuushan on pitkälti nojautunut piispojen, viime kädessä paavin, hengelliseen tuomiovaltaan. Aito johtaminen - ei edes se hirmuiselta kuulostava tuomiovalta - ei tarkoita ihmisten rusentamista tai vallanhimoa, vaan sen on lähdettävä nimenomaan lauman tarpeesta. Siinä toimitaan lauman hyväksi.

Tämäkin ajatus tietysti kuulostaa jotenkin epäilyttävältä yksilönvapauksien rajoittamiselta, mutta sitten taas toisaalta, yhteyttä ei voi olla, jos kaikki ovat päälliköitä. Ryhmä, jossa Minä on tärkein arvo, ei toimi kovin hyvin.

Uusia vuosia

Hyvää uuttavuotta vaan kaikille lukijoille.

Oma uusivuosi kului rippileirillä. Mukava oli leiri.

Outo juttu, miten yksi leiri voi viedä ihan kokonaan mehut pois. Ja miten sitä väsymystä ei edes huomaa siellä leirillä. Paitsi siinä, että jossain vaiheessa ohjaajaporukan kanssa alkaa olla ihan mahdottoman hauskaa ja naurusta ei ole tulla millään loppua. Se menee lähes hysterian puolelle. Tietää olleensa rippileirillä, kun "Jussinkin jutut alkavat naurattaa", kuten eräs työtoveri asian ilmaisi. Olen huomannutkin olevani rippileirillä olevani kova lörpöttömään, mitä entiset luokkatoverini eivät varmasti uskoisi minusta. Minä kun olin se hiljainen ja vakavamielinen.

Mietittiin leirillä, että oikeastaan niistä sutkautuksista pitäisi kirjoittaa joku lehden tapainen, mutta toisaalta luulen, että sitä ei tajuaisi kukaan ulkopuolinen. Se huumori on vain sitä työntekijäporukan sisäistä ja yleensä syntyy tilanteista ja äärettömästä väsymyksestä. Ei sitä pysty kirjallisesti kuvailemaan.

Muistan yhä kun tulin ensimmäiseltä rippileiriltäni. Olin mielestäni mitä pirtein ja pirtsakoin ja ihmettelin miksi suntio ja toinen nuoriso-ohjaaja aina purskahtivat nauruun nähdessään minut. Jälkikäteen ajateltuna en ehkä näyttänyt kovin freesiltä. Joka tapauksessa menin kämpille ja hetken harkittuani punkkaan makaamaan josko saisin nukuttua "hetken". Muistan miten sängyssä maatessani olin niin ylikierroksilla, että koko pää tuntui surisevan. Suljin silmät ja heräsin 12 tuntia myöhemmin.

Nyt nukahdin junaan niin totaalisesti, että kanssamatkustajat ravistelivat minut pääteasemalla hereille. Onneksi oli tarkoituskin mennä pääteasemalle, muuten olisin taatusti nukkunut "onneni ohi". Ja päätteeksi iski vielä pieni flunssakin, jota tässä nyt parantelen.

Aatteen veljet

Joku sankarillinen aatteenveli oli mennyt ja murtautunut Kauhajoen seurakunnan internet-sivuille ja jättänyt etusivulle linkin eroakirkosta-sivustolle plus tietysti perusteet että miksi kannattaisi erota. Veikkonen oli tietysti pienessä päässään laskeskellut, että Kauhajoen seurakunnan nettisivuilla saattaa olla reippaasti nyt kävijöitä Kauhajoen tragedian vuoksi. En oikein usko, että Kauhajoen seurakunnan sivut valittiin sattumalla kohteeksi. Joten eikun aatetta levittämään. Tarkoitus pyhittää keinot.

En viitsi tämän enempää sanoa, mitä kyseisestä sankarista ajattelen. Paitsi että hyi helvatti, mikä niljake.

Linkki uutiseen

http://www.kotimaa.fi/kotimaa/index.php?option=com_content&task=view&id=6431&Itemid=38

"Rippisalaisuus suojelee pedofiilia"

Uutisiin on noussut Kirkkohallituksen perheasiainjohtajan huoli siitä, että rippisalaisuus osaltaan on estämässä lasten seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyjen paljastumista. Pappien vaitiolovelvollisuudesta sanotaan kirkkolaissa seuraavaa: "Yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut"( KL 5:2 § 1. momentti). Saman luvun toisen pykälän toisessa momentissa selvennetään, että pappi ei saa rikkoa vaitiolovelvollisuuttaan edes ollessaan kuulusteltavana todistajana. Pappi ei saa siis paljastaa mitään jo tehtyjä rikoksia.

Tuntuu hyytävältä ajatella, että tämä keskustelu menee viime kädessä lakipykälien viilaamiseksi. Itse olen pitänyt ihan itsestäänselvyytenä, että kristityn velvollisuus on suojella lähimmäistään ja erityisesti niitä, jotka eivät siihen itse pysty: rippisalaisuuden pitäminen ei voi mennä jonkun fyysisen tai henkisen hyvinvoinnin edelle tärkeysjärjestyksessä. Mutta jos nyt halutaan pykälillä leikkiä, niin leikitään sitten:

Nimittäin yllämainitun pykälän kolmannessa momentissa sanotaan: "Jos joku yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmiannettavan rikoksen olevan hankkeissa, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on kerrottava hyvissä ajoin ja varovasti asiasta viranomaisille, kuitenkin niin, ettei asianomainen suoraan tai välillisesti tule siitä ilmi" (KL 5:2 §, 3. momentti).

Pappi siis voi ja hänen pitää kertoa viranomaisille sellaisista rikoksista, jotka ovat suunnitteilla. Perheväkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö taas ovat luonteeltaan sellaisia rikoksia, jotka erittäin suurella todennäköisyydellä eivät jää kertaluontoisiksi kokeiluiksi. Voidaan siis ihan perustellusti uskoa, että jos uhri kertoo kokeneensa näitä asioita, että uusia rikoksia on myös "suunnitteilla". Tällöin kirkkolain mukaan papilla on velvollisuus puuttua tilanteeseen. Käytännössä hänellä on siis velvollisuus tehdä viipymättä lastensuojeluilmoitus. Rippisalaisuus siis ei suojele pedofiilia.

007

Tunsin itseni jokin aika sitten salaiseksi agentiksi.

Työkaveri oli käynyt kurssin, jossa oli opetettu erilaisia ryhmänohjaustaitoja. Harjoitteet olivat erittäin mielenkiintoisia ja haaveilin ottavani itsekin niitä käyttöön mutta, mutta... Kun niitä ei saanut kukaan muu kopioida. Ei koneella, ei käsin. Ja tämä ehdoton kielto ei johtunut työkaverista, vaan hänelle annettu koulutusaineisto oli huippusalaista, siihen ei saanut kukaan muu koskea. Työkaveri oli joutunut vannomaan että suojelisi aineistoa, epäonnistuminen johtaisi suurin piirtein kuolemanrangaistukseen. Työnantajan oli sentään sallittu yleisluontoisesti lukea aineisto läpi.

Ymmärrän, että poliisilla ja puolustusvoimilla voi olla joitain taktiikkasysteemejä, joita ei julkisesti levitetä. En kuitenkaan ihan täysin ymmärtänyt tätä salailua tässä yhteydessä.

Niinpä heittäydyin salaiseksi agentiksi. Kopioin vihkooni ulkomuistista (huom!!! ULKOMUISTISTA) kaikki käytetyt harjoitteet. Nyt ajattelin pistää kilpailevan yrityksen pystyyn. Osallistujat voivat lähettää minulle rahaa ja minä lähetän heille diplomin.

Olen lentopallokentän omistaja

Opin tuossa jokin aika sitten, että jos osallistuu talkoisiin, niin sitä omistaa talkootyönsä kohteen. Se yllätti minut, mutta uskottavahan se on, kun aikuiset - minuakin vanhemmat - miehet niin isoon ääneen väittävät.

Pidettiin seurakuntanuorille telttaleiri nuorisotalon takapihalla. Samalla takapihalla on myös lentopallokenttä. Katselimme työkaverin kanssa ikkunasta, kun yllättäen pihalle telttoja pystyttävien nuorten joukkoon alkoi ilmestyä aikuisia miehiä pallon kanssa, ilmeisenä aikomuksenaan pistää turnaus pystyyn. Otimme kaverin kanssa kivi-paperi-sakset-pelin ratkaistaksemme kumpi kävisi sanomassa miehille, että meillä on tässä yksi juttu nyt menossa, että pelikenttä ei ole käytettävissä (muuten sitä saa vapaasti käyttää).

Työkaveri hävisi ja lähti suorittamaan tehtävää, jota kumpikaan meistä ei halunnut tehdä - koska ei ole mukavaa pilata toisten iloa olemalla "tylsimys", vaikka sen kohteliaasti tekeekin.

Kävi sitten ilmi, että nämä kaverit eivät välittäneet kohteliaisuuksista, vaan antoivat tulla täyslaidallisen. He olivat tämän saatanan kentän rakentaneet ja heillä oli oikeus sitä käyttää ja me voisimme saatana mennä telttailemaan jonnekin muualle.

Kenttä oli kylläkin seurakunnan takapihalla, samoin kuin hiekka ja verkko oli seurakunnan ostamaa (silloin yli 10 vuotta sitten, kun kenttä talkoilla rakennettiin). Mutta seurakunnan se ei silti ilmeisesti ollut.

Tosin ei se enää ole noiden miestenkään. Haravoin sen ihan piruuttani leirin jälkeen vapaaehtoisesti, joten kenttä on nyt minun. Ilmoitin tosin että voisin vuokrata sen edullisesti seurakunnalle. Työkaveri käski minun pitää kenttäni, joten nyt aion viedä sen asunnolleni heti kun saan jostain kottikärryt, jolla kuljettaa hiekka.