Saan sanottua miesmyyjille ihan reippasti ei, mutta sen sijaan olen törmännyt yllättäviin vaikeuksiin naismyyjien kanssa. Yleensä, jos olen ostanut, tilannut tai liittynyt johonkin, jota en tiennyt tekeväni astuessani kotiovesta, sen on myynyt minulle nainen. Hyllyllä komeilee yhä hieno pino Aku Ankkoja, jotka tuli tilattua, kun en saanut sanottua innokkaalle ja puheliaalle puhelinmyyjälle ei, enkä kehdannut heti pistää tilaustakaan poikki.
Puhelinmyyjät ovat oma lukunsa, mutta Helsingissä vaikuttavat myös nuo katukerääjät, jotka ryhmittyvät katujen varsille etsimään ihmisiä, jotka sitten liittyvät heidän järjestönsä kannatusjäseniksi. Ryhmittäytyminen on yleensä sotilaallisen tarkkaa, samalla kadunpätkällä voi olla neljä kerääjää, niin että jos yhden ohi pääset huomaamatta, niin taatusti jossain vaiheessa napsahtaa. Uteliaille turisteille tiedoksi, että varmimmin heitä tapaa esimerkiksi Kampin aukiolla eli Narinkkatorilla ja Hakaniemen torin lähettyvillä.
Kerran olin Kampin edessä koirani kanssa, kun luoksemme ilmestyi koiraa kehumaan nuori nainen. Koiranryökälekin, jota yleensä ei voisi vähempää kiinnostaa vieraat ihmiset, pitää jotain syystä nuorista naisista ja kiemurteli häntä huiskuten mielissään kun tämä tuntematon sitä rapsutteli. Saimme juteltua hyvän aikaa koirista, minkä jälkeen nainen katsoi minua suoraan silmiin ja kysyi vakavalla äänellä kannatanko ihmisoikeuksia. Ja niin minusta tuli Amnestyn jäsen.*
Sittemmin rahojen ollessa totaalisen lopussa erosin kaikista mahdollisista seuroista säästääkseni ja Amnestynkin jäsenyys meni siinä. Kunnes muutama viikko sitten puhelin soi. Ensimmäinen soittaja oli mies ja hänelle pystyin sanomaan, että nyt ei ole oikein aikaa. Seuraava soittaja olikin sitten nuori nainen. Ja niin minusta tuli jälleen Amnestyn jäsen.
Aina tosin yhteistyö ei suju yhtä auvoisasti. Toisen kerran minut pysäytti kadulla kaapupukuinen nuori nainen, joka kysyi haluaisinko ostaa pussillisen kuivattuja hedelmiä ja tukea siten "hyvää tarkoitusta". Kysyin paljonko ne maksaisivat. Kaapuhemmo sanoi, että saa maksaa omatuntonsa mukaan.
Minä ja omatuntoni olimme yhtä mieltä siitä, että euro on sopiva hinta. Myyjän naama meni kuitenkin myrtsiksi ja hän totesi että: "Yleensä on ollut tapana maksaa vähintään kaksi euroa."
Itsekseni puoliääneen jupisten ("miksei sitä sitten voi heti sanoa, jäkätijäkjäk, mutinaa, mutinaa") kaivoin lompakostani toisen euron ja sain hedelmäni.
No, ne olivat kyllä hyviä.
* Kysymykset ovat kuulemma tarkoituksellisesti tuollaisia: "Kannatatko ihmisoikeuksia?", "Vastustatko kidutusta?", "Oletko huolissasi ilmastonmuutoksesta?" Useimmat ihmiset eivät pysty vastaamaan niihin suoraan "ei", vaan kokevat tarvetta jäädä selittämään.
Ps. Mikä vuosipäivä tänään on?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti