Jokainen sukupolvihan on edellistä huonompi. Tämä on ihmiskunnan yhteinen kokemus, joka juontaa juurensa varmaankin jo kivikaudelle, jossa kivikautinen perheenpää Urgh pettyi pahasti poikaansa Arghiin, jonka mielestä mammutin hännän voi heittää tunkiolle. Urghin nuoruudessa kun oli tapana syödä koko mammutti.
Vanhemman sukupolven oikeus tuhahtaa halveksuvasti nuoremmalle on ikiaikainen oikeus, josta ei pidä luopua. Anne muisteli toisaalla miten hänen sukupolveaan vanhemmat, sodan jälkeisenä pula-aikana kasvaneet, kutsuivat "pullamössösukupolveksi". Sodan kokenut sukupolvi oli luultavasti omien jälkeläistensä kanssa yhtä mieltä, tosin oma jälkikasvu miellettiin luultavasti myös heikoksi. Nyt pullamössösukupolvi tuhisee rusinapullasukupolvelle, jota minä kaiketi edustan. Ja itse olen kyllä huomannut että nämä nykyajan lama-ajan jälkeen syntyneet kakarat ne vasta kurittomia on.
Mutta yhtä asiaa olen aina miettinyt: kuka siitä uudesta sukupolvesta aina kasvattaa niin läpeensä kehnon? Miksi luolamies-Urgh kasvatti poikansa Arghin niin, että tämä päätti heittää mammutin hännän pois? Miksi sodankäyneet vanhemmat kasvattivat sukupolven, jotka kasvattivat pullamössösukupolven, jotka vuorostaan kasvattivat rusinapullasukupolven? Onko kyse siitä, että halutaan välttää asioita, joista itse ei lapsena pidetty? Ankarassa kurissa kasvaneet ovat pikku hiljaa siirtyneet hellempään kasvatukseen, puutteen alla varttuneet haluavat taata lapsilleen sellaisen "toimeentulon", johon heillä itsellään ei ollut mahdollisuuksia.
En usko siihen, että jokainen sukupolvi olisi edellistä huonompi. En usko siihen, että nykyajan kasvattajat ovat kaikki yhtälaisesti ulalla, kun taas ennen osattiin paremmin. En usko, että nykyajan vanhemmat välittävät lapsistaan vähemmän. Puhun nyt siis yleistäen, aina on poikkeuksia. Valitettavasti.
Mutta ongelmiakin silti on. Luulen, että niihin on useita syitä näin mutuna. Luulen, että yksi iso ongelma on nykyajan näkemys ihmisestä kuluttajana. Maailmasta kulutusmaailmana, jossa yksilön henkilökohtaiset parin euron kulutuspäätökset ovat jo jotain käsittämätöntä vaikuttamista. Josta seuraa se, että valta nousee päähän. Maailmasta tulee ikioma puuhamaa, jossa saa puuhastella ihan miten mielii. Ja kun sitä tarpeeksi kauan toitotetaan joka tuutista, niin pöhköimmät alkavat uskoa siihen. Ja lapset.
Ja yhtenä ongelman ytimenä on se, että muovisesta minäminäminä-kulutusmaailmasta puuttuu se tänäkin syksynä paljon puhuttu yhteisöllisyys. Ja se se vasta onkin hieno sana. Kaikki kannattavat yhteisöllisyyttä. Sitä lisää, kiitos. Kunnes aletaan pohtia, että mitä se yhteisöllisyys sitten on, muuta kuin korupuheita vaalitilaisuuksissa. Miten sitä saisi lisää. Silloin yleensä alkaa kitinä. Sillä yhteisöllisyys ei sovi minäminäminä-maailmaan, jossa yksilönvapaus on arvoista suurin. Sillä yhteisöllisyys edellyttää kykyä rajoittaa omaa yksilönvapauttaan tarvittaessa. Yksilönvapauden rajoittaminen taas on pois minulta. Kuitenkaan ei voi olla olemassa sellaista heimoa, jossa on pelkkiä päälliköitä, mutta ei yhtään intiaania. Eikä ole kivaa olla intiaani, jos se tarkoittaa sitä, että minulla on enemmän velvollisuuksia ja vähemmän oikeuksia. Mieluummin kuvittelen olevani päällikkö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti