Kävin tässä kerran "koti-kotona" ja luin siinä samalla lapsena kirjoittamiani päiväkirjojani ja huomasin niissä saman ilmiön, minkä olen huomannut nykyisistäkin päiväkirjoistani. Eli mahdottoman masentavaa, synkkää ja ikävää tekstiä. Ja valtavasti kirosanoja. Toki lapsuuden "synkistelyt" alkavat jo nykyisin olemaan melko herttaista luettavaa, mutta luultavamminkaan niitä ei ole pilke silmäkulmassa kirjoitettu.
Minulle päiväkirjat ovat näemmä aina olleet keino purkaa niitä negatiivisia tunteita, näemmä ihan jo lapsesta asti. En ole niitä tietoisesti valinnut "likakaivoikseni", mutta sellaiseksi ne ovat näköjään päätyneet erilaisista hankkeista "piristää" päiväkirjoja huolimatta. Positiiviset jutut Jussi 12-vee on kuvannut lyhyesti ja ytimekkäästi "Tänään oli hyvä päivä" (ollen tuon päivän ainoa merkintä, mitäs sitä turhia jaarittelemaan, jos oli kivaa), kun taas kiista naapurin lasten kanssa on kuvattu tarkkaan ja yksityiskohtia säästelemättä. Sama ilmiö näkyy myös nykyisissä päiväkirjoissani, silloin kun jaksan niitä pitää.
Mistä olikin sitten hyvä alkaa miettimään, että minkälaisen kuvan joku ulkopuolinen saisi minusta, jos lukisi nuo päiväkirjamerkinnät? Varmaan aika vääristyneen, jos ei tuntisi minua muuten. Mutta sitten taas toisaalta, muuttaisiko noiden juttujen lukeminen myös sellaisten ihmisten kuvaa minusta, jotka ovat tavanneet minut? Luultavasti, kenties he jopa hetken tuntisivat ahdistusta siitä, etteivät todella tunnekaan minua. Koska päiväkirja-Jussi on aika erilainen verrattuna siihen minuun, jonka he ovat nähneet. Puhumattakaan nyt blogi-Jussista, joka on ihan toisella planeetalta, koska se kirjoittaa yleisölle.
Koska roolejahan minä vedän (varmaan kaikki esittävät niitä, mutta en halua yleistää sitä mitä itsessäni olen huomannut koskemaan kaikkia, koska en voi olla varma siitä että olen oikeassa. Puhun siis vain itsestäni). Olen erilainen eri tilanteissa. Käyttäydyn, jopa puhun eri tavalla eri piireissä. Toisissa piireissä olen kaiketi aika hauska, toisissa kaikkea muuta. Olen erilainen kotona, erilainen lähipiirini luona, erilainen työkavereiden kanssa, erilainen kaukaisempien sukulaisten luona.
Joskus mietin, varsinkin öisin, kun uni ei tule ja ajatukset alkavat pyöriä päässä, että mikä näistä rooleista on se oikea. Ja tunteeko minua loppujen lopuksi kukaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti