Työkaveri sai rippileiriltä mielestään ihan loistavan idean: pyydetään nuoria kirjoittamaan ylös oppimispäiväkirjaansa kuinka vanhoja heidän mielestään me ohjaajat olemme. Minustakin se oli silloin ihan mielettömän hauska idea.
Joten tuumasta toimeen: kuinka vanhoja me olemme teidän mielestänne ja sitten illalla luimme oppimispäiväkirjat (sanottakoon nyt tähän väliin, että meillä oli systeeminä että oppimispäiväkirjat toimivat meidän ja nuorten välisenä kommunikaatiovälineenä. Ne eivät siis olleet päiväkirjoja sanan varsinaisessa merkityksessä ja nuoret tiesivät meidän lukevan ja kommentoivan heidän tekstejään kirjan sivuille. Emme siis lukeneet salaa kenenkään päiväkirjoja).
Luulen saaneeni selville, miksi työkaverin mielestä tämä oli hauska idea: hänet kun arvioitiin yleensä ikäistään nuoremmaksi. Kaksi muutakin leirinohjaajaa olivat imarreltuja, ikäarviot eivät heittäneet pahasti paria poikkeusta lukuunottamatta.
Mutta entä sitten minä? Olen 26-vuotias, nuorten silmissä kuitenkin reilusti yli 40-vuotias. Vanhin veikkaus oli, että olen 51-vuotias, siis omaa isääni vanhempi. Se oli tosin sutattu yli, luultavasti naapurin vastausta oli kurkittu, koska ikä oli pudonnut 29-vuotiaaksi. Korkeimmaksi arvioksi jäi siis 48-vuotta. Enkä tiedä oikein mitä ajatella siitäkään diplomaattisesta vastauksesta, jossa minun arveltiin olevan "nuorempi miltä näyttää".
Onneksi työkaverit ovat kannustavia. Yksi arveli että se johtuu tavastani käyttää verskoja. Tuon siis nuorten mieleen heidän isänsä tai vaarinsa. Toinen lupasi, että ensi syntymäpäivilleni minulle voidaan ostaa lahjakortti farkkukauppaan (koska minä en farkkuja käytä minkä tämä hupaisa toveri toki tietää).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti