Kun ei muista...

Elämä on joskus vaikeaa, kun on siunattu huonolla kasvomuistilla ja vielä huonommalla nimimuistilla. Se johtaa kiusallisiin tilanteisiin...

...niin kuin silloin, kun olet kulunvalvonnassa ja eteesi ilmestyy työkaveri, joka ei sano mitään, katsoo vaan odottavasti ja sinä kysyt että kukas sitä ollaan ja työkaverin kasvoille tulee tyrmistynyt ilme. Ja heti kun se sanoo nimensä muistat että olitte eilen yhdeksän tuntia yhdessä tekemässä tätä samaa kulunvalvontaa. Mitä siinä tilanteessa voi sanoa? "Sori, huono valaistus?"

...tai silloin kun sinulla on asiaa eräälle oppilasasuntolasi asukkaalle. Olet asunut samassa rakennuksessa sen kanssa kuusi vuotta, mutta et edelleenkään muista sen nimeä. Ja sitten sinun täytyy saada joku asia sille toimitettua, tiedät että hän on yhteistilassa, mutta kun siellä on muitakin. Mitä muuta voit tehdä, kun jäädä orpona hengailemaan käytävälle ja odottamaan ihmettä? Et voi oikein mennä pieneen yhteistilaan, jossa on vain muutama ihminen, huutamaan nimeä ilmoille kuin armeijan alikersantti. Ehkä voisit mennä yhteistilaan ja pyytää ensimmäiseltä vastaantulijalta, että tämä hakisi etsimäsi ihmisen? Erinomainen suunnitelma, mutta Murphyn lain mukaisesti tuolloin vastaantulija taatusti on juuri se hakemasi kaveri. "Hei, voitko pyytää Mattia tänne?", "Totaa... mä olen Matti.", "Ai katos vaan, niin oletkin...". Ei näin.

... tai jos leirillä huomaat yllättäen saaneesi läjän oppivihkoja käsiisi ja nyt sinun tulisi jakaa ne oikeille omistajille. Ja jokainen nimi tuntuu vieraalta. Mitä tehdä? Ainakaan ei kannata alkaa jakamaan niitä summatikassa omien muistikuvien perusteella niin kuin minä tein. Ja annoin heti vihon väärälle ihmiselle. Todella väärälle, koska edes sukupuoli ei täsmännyt. Tuhottuani viisitoistavuotiaan minä-kuvan työkaveri ilmoitti minulle, ettei minulla ole vastaisuudessa enää mitään asiaa vihkojen jakamiseen.