Kai se alkaa olemaan sitten tässä. Nyt on taas sellainen olo.
Pitäisi vain sitten ilmoitella asiasta eri ihmisille, esimiehille ja sellaisille.
perjantai 10. joulukuuta 2010
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
"Hei, lehdistöön ei kosketa"
Itsenäisyyspäivän Linnan juhlat toivat taas paljon uutisoitavaa. Dramatiikkaakin nähtiin ja onneksi kerrankin siellä missä median edustaja oli dokumentoimassa tapahtumia - kapakassa ja sen edustalla.
Kaikki lähti ilmeisesti siitä, kun Linnaan juhliin kutsutun Huussi r.y.:n (ihan totta) avecia nimiteltiin jatkoilla rasistisesti. Mies suuttui, mikä on tietysti oikein, mutta suuttumus vyöryi yli äyräiden (mahdollisesti humalatilan takia) ja mies poistettiin ravintolasta järjestyksenvalvojien voimin. Ulkona mies jatkoi raivoamistaan ja MTV3:n kuvaaman videon perusteella (vaikka Murphyn lain mukaisesti kamera kuvasikin jonnekin ihan muualle, kun alkoi tapahtua. Äänet tapahtumista sentään kuuluvat) kävi kiinni ovella seisovaan portsariin. Portsariin käsiksi käyminen on temppu, joka humalassa ja tuohtuneena saattaa tuntua fiksulta, mutta useimmiten paljastuu kuitenkin Virheeksi. Niin tässäkin tapauksessa.
Seuraavaksi tilanne etenee kuin suomalaisessa sketsissä: paikalle saapuu toimittaja mikrofonin kanssa. Tuohtunut mies on saanut molempiin käsiinsä järjestyksenvalvojan ja seuraavaksi hänet viedäänkin maahan ja käsiraudoitetaan. Mukana on tietysti myös nainen, joka esittää oman roolinsa Pulaan Joutunutta Ritariaan Puolustavana Daamina täydellisesti (rooliin kuuluu vuorosanojen "Hei, päästäkää irti!", "Hei, nyt ihan OIKEESTI päästäkää irti!" toistelu samalla kun roikutaan joko oman miehen, järjestyksenvalvojan tai jonkun ohikulkijan vaatteissa kiinni). Suurimman tonttupalkinnon nappaa kuitenkin toimittaja, Median edustaja.
Mikki mukana hän työntyy yhden järjestyksenvalvojan luo ja kysyy mitä on tapahtunut. Kun vastaukset eivät tyydytä toimittaja päättää ilmeisesti haastatella joko maassa vastaan pyristelevää miestä tai sitten käsirautoja kytkeviä järjestyksenvalvojia ja työntyy ahtaasta raosta keskelle voimankäyttötilannetta järkkäreiden kylkeen kiinni kera mikrofonin vaarantaen siinä samalla oman, järkkäreiden ja myös kohdehenkilön turvallisuuden. Usko Median koskemattomuuteen on ilmeisesti vahva, mutta usko kokee pian pienen kolauksen, kun toinen järjestyksenvalvojista tönäisee miehen kauemmas. Tätä seuraa närkästynyt ja pelästynyt kiljahdus :"Hei, lehdistöön ei kosketa!"
Seuraavaksi toimittaja on päättänyt siirtyä turvallisemmille vesille haastattelemaan satunnaisia ohikulkijoita, joista yksi on europarlamentaarikko Heidi Hautala, joka toteaa ettei oikein voi kommentoida, mutta kommentoi sitten, että "vaikuttaisi siltä, että turvamiehet ovat ryhtyneet omavaltaiseen poliisitoimintaan." Heidi Hautalan ei euroedustajana tietysti voikaan odottaa tuntevan Suomen lakia, mutta postataan nyt pieni pätkä tekstistä "Laki Järjestyksenvalvojista":
"7§
Henkilön poistaminen, kiinniottaminen ja säilössäpito
Järjestyksenvalvojalla on oikeus poistaa toimialueeltaan henkilö, joka
1) päihtyneenä häiritsee siellä järjestystä tai muita henkilöitä;
2) uhkaavasti esiintyen, meluamalla tai väkivaltaisuudella häiritsee järjestystä tai vaarantaa turvallisuutta siellä; tai
3) huomautuksesta huolimatta jättää noudattamatta järjestyksen tai turvallisuuden ylläpitämiseksi annetun tarpeellisen käskyn.
Jos paikalta poistaminen on ilmeisesti riittämätön toimenpide eikä häiriötä tai vaaraa voida muutoin poistaa, järjestyksenvalvojalla on oikeus ottaa henkilö kiinni."
Ja saman lain 9§:
"Järjestyksenvalvojalla on tehtäväänsä suorittaessaan oikeus henkilön pääsyn estämiseksi, paikalta poistamiseksi, kiinniottamisen toimittamiseksi, kiinni otetun tarkastamiseksi tai pakenemisen estämiseksi, esineen tai aineen poisottamiseksi taikka esteen poistamiseksi käyttää sellaisia tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina."
Suomeksi siis: järjestyksenvalvoja ei käytä omatoimisia poliisivaltuuksia, jos hän vie maihin aggressiivisesti käyttäytyvän miehen ja kytkee tälle käsiraudat.
Kun Hautala ja toimittaja ovat yhdessä todenneet "omatoimisten poliisivaltuuksien käytön" jatketaan päivittelyä siitä miten maahanmuuttaja on nyt maassa ja miksi turvamiehet ovat päättäneet käydä miehen kimppuun. Myös se muistetaan huomioida, että frakki on miehellä päällä.
Ikävä tilanne saa ikävämmän käänteen, kun pystyyn nostettu kiinniotettu lyö päänsä tahallaan läpi lasiovesta ja samalla kun esittää tappouhkauksia järkkäreille väittää näiden tönäisseen hänet lasista läpi. Näin asiasta kertoo ainakin Ilta-sanomat.
Tämän päivän Ilta-sanomissa sitten kerrotaan, että rikosilmoitus on tehty vahingonteosta. "Hieman" minussa taas herätti huvittuneisuutta toimittajan lausahdus jutun uutisoinnissa: "Rikosilmoituksen kirjasi poliisipartio, jonka hätäkeskus oli lähettänyt paikalle. Ilmeisesti joku sivullinen oli soittanut Teatterilta hätäkeskukseen."
Ja jutun kuvituksena on iso kuva kännykkään puhuvasta järjestyksenvalvojasta. Kenenköhän kanssa mahtaa puhua? Äitinsä? Vaiko kenties hätäkeskuksen?
Kaikki lähti ilmeisesti siitä, kun Linnaan juhliin kutsutun Huussi r.y.:n (ihan totta) avecia nimiteltiin jatkoilla rasistisesti. Mies suuttui, mikä on tietysti oikein, mutta suuttumus vyöryi yli äyräiden (mahdollisesti humalatilan takia) ja mies poistettiin ravintolasta järjestyksenvalvojien voimin. Ulkona mies jatkoi raivoamistaan ja MTV3:n kuvaaman videon perusteella (vaikka Murphyn lain mukaisesti kamera kuvasikin jonnekin ihan muualle, kun alkoi tapahtua. Äänet tapahtumista sentään kuuluvat) kävi kiinni ovella seisovaan portsariin. Portsariin käsiksi käyminen on temppu, joka humalassa ja tuohtuneena saattaa tuntua fiksulta, mutta useimmiten paljastuu kuitenkin Virheeksi. Niin tässäkin tapauksessa.
Seuraavaksi tilanne etenee kuin suomalaisessa sketsissä: paikalle saapuu toimittaja mikrofonin kanssa. Tuohtunut mies on saanut molempiin käsiinsä järjestyksenvalvojan ja seuraavaksi hänet viedäänkin maahan ja käsiraudoitetaan. Mukana on tietysti myös nainen, joka esittää oman roolinsa Pulaan Joutunutta Ritariaan Puolustavana Daamina täydellisesti (rooliin kuuluu vuorosanojen "Hei, päästäkää irti!", "Hei, nyt ihan OIKEESTI päästäkää irti!" toistelu samalla kun roikutaan joko oman miehen, järjestyksenvalvojan tai jonkun ohikulkijan vaatteissa kiinni). Suurimman tonttupalkinnon nappaa kuitenkin toimittaja, Median edustaja.
Mikki mukana hän työntyy yhden järjestyksenvalvojan luo ja kysyy mitä on tapahtunut. Kun vastaukset eivät tyydytä toimittaja päättää ilmeisesti haastatella joko maassa vastaan pyristelevää miestä tai sitten käsirautoja kytkeviä järjestyksenvalvojia ja työntyy ahtaasta raosta keskelle voimankäyttötilannetta järkkäreiden kylkeen kiinni kera mikrofonin vaarantaen siinä samalla oman, järkkäreiden ja myös kohdehenkilön turvallisuuden. Usko Median koskemattomuuteen on ilmeisesti vahva, mutta usko kokee pian pienen kolauksen, kun toinen järjestyksenvalvojista tönäisee miehen kauemmas. Tätä seuraa närkästynyt ja pelästynyt kiljahdus :"Hei, lehdistöön ei kosketa!"
Seuraavaksi toimittaja on päättänyt siirtyä turvallisemmille vesille haastattelemaan satunnaisia ohikulkijoita, joista yksi on europarlamentaarikko Heidi Hautala, joka toteaa ettei oikein voi kommentoida, mutta kommentoi sitten, että "vaikuttaisi siltä, että turvamiehet ovat ryhtyneet omavaltaiseen poliisitoimintaan." Heidi Hautalan ei euroedustajana tietysti voikaan odottaa tuntevan Suomen lakia, mutta postataan nyt pieni pätkä tekstistä "Laki Järjestyksenvalvojista":
"7§
Henkilön poistaminen, kiinniottaminen ja säilössäpito
Järjestyksenvalvojalla on oikeus poistaa toimialueeltaan henkilö, joka
1) päihtyneenä häiritsee siellä järjestystä tai muita henkilöitä;
2) uhkaavasti esiintyen, meluamalla tai väkivaltaisuudella häiritsee järjestystä tai vaarantaa turvallisuutta siellä; tai
3) huomautuksesta huolimatta jättää noudattamatta järjestyksen tai turvallisuuden ylläpitämiseksi annetun tarpeellisen käskyn.
Jos paikalta poistaminen on ilmeisesti riittämätön toimenpide eikä häiriötä tai vaaraa voida muutoin poistaa, järjestyksenvalvojalla on oikeus ottaa henkilö kiinni."
Ja saman lain 9§:
"Järjestyksenvalvojalla on tehtäväänsä suorittaessaan oikeus henkilön pääsyn estämiseksi, paikalta poistamiseksi, kiinniottamisen toimittamiseksi, kiinni otetun tarkastamiseksi tai pakenemisen estämiseksi, esineen tai aineen poisottamiseksi taikka esteen poistamiseksi käyttää sellaisia tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina."
Suomeksi siis: järjestyksenvalvoja ei käytä omatoimisia poliisivaltuuksia, jos hän vie maihin aggressiivisesti käyttäytyvän miehen ja kytkee tälle käsiraudat.
Kun Hautala ja toimittaja ovat yhdessä todenneet "omatoimisten poliisivaltuuksien käytön" jatketaan päivittelyä siitä miten maahanmuuttaja on nyt maassa ja miksi turvamiehet ovat päättäneet käydä miehen kimppuun. Myös se muistetaan huomioida, että frakki on miehellä päällä.
Ikävä tilanne saa ikävämmän käänteen, kun pystyyn nostettu kiinniotettu lyö päänsä tahallaan läpi lasiovesta ja samalla kun esittää tappouhkauksia järkkäreille väittää näiden tönäisseen hänet lasista läpi. Näin asiasta kertoo ainakin Ilta-sanomat.
Tämän päivän Ilta-sanomissa sitten kerrotaan, että rikosilmoitus on tehty vahingonteosta. "Hieman" minussa taas herätti huvittuneisuutta toimittajan lausahdus jutun uutisoinnissa: "Rikosilmoituksen kirjasi poliisipartio, jonka hätäkeskus oli lähettänyt paikalle. Ilmeisesti joku sivullinen oli soittanut Teatterilta hätäkeskukseen."
Ja jutun kuvituksena on iso kuva kännykkään puhuvasta järjestyksenvalvojasta. Kenenköhän kanssa mahtaa puhua? Äitinsä? Vaiko kenties hätäkeskuksen?
tiistai 2. marraskuuta 2010
Kiukkua
Yksi monista asioista, mikä saa minut turhauma-raivon partaalle, on saamattomuus yhdistettynä kovaan puhumiseen. Karummin sanottuna lupausten ja yhteisten sovittujen asioiden pettäminen.
Jos jotain on sovittu, että tehdään näin, niin sen pitää sitten olla niin. Kerran voi tapahtua olosuhteiden tms. takia virheitä tai unohduksia. En ole maailman keskipiste, ymmärrän, että ihmiset eivät voi muistaa että juuri minun kanssani on sovittu niin tai näin. Näitä sattuu, ne ovat inhimillisiä erehdyksiä.
Mutta sitten kun niitä alkaa tulla enemmän niitä lipsahduksia. Kun tuntuu, että vaikka kuinka selittäisit ja yrität olla yhteistyökykyinen ja joustava ja uskot saavasi vastakaikua. Ja taas tuntuu siltä, että nyt on asiat järjestyksessä. Kunnes muutaman viikon päästä tai tunnin tai koska tahansa tuleekin kylmää vettä niskaan ja tajuat, että ei, ei mennyt perille, se sovittu asia ei pitänytkään ja toiset vetävät taas ihan omaa showtaan.
Milloin on luvallista saada raivari?
Jos jotain on sovittu, että tehdään näin, niin sen pitää sitten olla niin. Kerran voi tapahtua olosuhteiden tms. takia virheitä tai unohduksia. En ole maailman keskipiste, ymmärrän, että ihmiset eivät voi muistaa että juuri minun kanssani on sovittu niin tai näin. Näitä sattuu, ne ovat inhimillisiä erehdyksiä.
Mutta sitten kun niitä alkaa tulla enemmän niitä lipsahduksia. Kun tuntuu, että vaikka kuinka selittäisit ja yrität olla yhteistyökykyinen ja joustava ja uskot saavasi vastakaikua. Ja taas tuntuu siltä, että nyt on asiat järjestyksessä. Kunnes muutaman viikon päästä tai tunnin tai koska tahansa tuleekin kylmää vettä niskaan ja tajuat, että ei, ei mennyt perille, se sovittu asia ei pitänytkään ja toiset vetävät taas ihan omaa showtaan.
Milloin on luvallista saada raivari?
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Korruptoitunut poliisi, korruptoituneempi poliisi, miliisi
Venäjän miliisivoimilla on ongelma. Venäläiset eivät luota organisaatioon, jonka tarkoitus olisi valvoa lakia ja järjestystä, toimia siis maan poliisivoimina. Vuonna 2005 tehdyissä tutkimuksissa todettiin, että 72% venäläisistä pelkää miliisiä, koska miliisimiesten uskotaan syyllistyvän säännöllisesti laittomuuksiin viattomia vastaan. Toinen samana vuonna tehty tutkimus osoitti, että 41% venäläisistä (ja 56% moskovalaisista) pelkää samasta syystä miliisiä enemmän kuin mafiaa.
Miliisin ongelmat juontavat juurensa Neuvostoliittoon ja kommunistiseen ideologiaan, jonka mukaan poliisi oli tarpeellinen tsaarin Venäjällä ja kapitalistisissa maissa, jossa se sorti talonpoikia ja työläisiä porvarien ja hallitsijoiden etuja ajaakseen. Ja rikollisuus taas syntyi yhteiskunnassa, jossa taloudellinen hyvä ei ollut jakaantunut tasaisesti. Näin ollen Neuvostoliitossa, jossa ei ollut sortavia porvareita ja joka oli maanpäällinen paratiisi, ei voinut olla rikollisuutta eikä siis myöskään tarvetta ammattimaisille poliisivoimille. Ainoa rikollisuus, jonka olemassaolo hyväksyttiin oli kommunismin vastaisuus, jota varten olikin sitten olemassa omat viranomaiset (KGB lukuisine edeltäjineen).
Rikostilastot myös tukivat ideologiaa: rikollisuus oli alhaalla ja selviämisprosentit olivat korkealla. Miliisi ei kuitenkaan nauttinut mitään erityisen suurta kunnioitusta. Yleinen käsitys tuntui olevan, että miliisiin liittyivät ne, jotka eivät pystyneet mihinkään muuhun, ja että miliisimiehet olivat korruptoituneita ja taipuvaisia rikollisuuteen.
Vasta perestroikan aikana syyt miliisin tehokkuuteen alkoivat paljastua: miliisi ei yleensä edes aloittanut tutkimuksia, ellei ollut varmuutta siitä, että tekijä saataisiin selville, syytettä ei nostettu, jos ei ollut varmuutta siitä, että tuomio tulisi. Rikoksia, joita ei saatu selvitetyksi, ei kirjattu ollenkaan, jolloin tilastot pysyivät kauniina. Kun joku saatiin kiinni, hänen niskoilleen saatettiin sälyttää useitakin selvittämättömiä rikoksia, jolloin rikosten selvitystilastot kaunistuivat. Kidutuksen käyttö tunnustusten saamiseksi ei ollut harvinaista. Minkäänlaista keskusrikospoliisia keskusarkistoineen ei ollut, joten eri rikosten vertailu toisiinsa ei ollut mahdollista. Tämä ja miliisimiesten yleinen koulutuksen puute johti mm. siihen, että Andrei Tšikatilo sai toimia rauhassa vuodesta 1978 aina vuoteen 1990 jättäen jälkeensä ainakin 53 murhattua naista ja lasta. Kommunistinen ideologia kun ei taipunut myöskään siihen ajatukseen, että työläisten paratiisissa voisi olla sarjamurhaajia.
Miliisivoimien maine ei ole parantunut sitten Neuvostoliiton hajoamisen. 1990-luvulla se toimi minimaalisella budjetilla ja moni miliisimies siirtyi rajusti kasvavalle yksityiselle turvallisuusalalle paremman toimeentulon perässä. Tämän on katsottu entisestään heikentäneen miliisiainesta, kun valtion palvelukseen jäivät (kärjistäen) ne, jotka eivät kelvanneet yksityiselle puolelle.
Sittemmin miliisi on purjehtinut skandaalista toiseen. Milloin sen jäsenet ovat jääneet kiinni prostituutiorenkaiden pyörittämisestä, milloin yhteistyöstä mafian kanssa. Miliisiä syytetään lisäksi säännöllisesti brutaaliudesta ja sen erikoisyksikköä eli OMONia on syytetty myös osallisuudesta lukuisiin sotarikoksiin Tsetseniassa. Eniten tavalliseen venäläiseen vaikuttaa kuitenkin miliisin korruptoituneisuus ja lahjusten otto, josta ennen kaikkea liikennemiliisi on pahamaineisen kuuluisa. Melkein kaikki liikennerikokset ratkaistaan "paikan päällä" eli sujauttamalla miliisimiehelle muutama seteli. Yleinen vitsi onkin, että kun miliisiä vaivaa rahapula, hän alkaa sakottamaan. Useimmat ymmärtävät maksaa mukisematta lahjukset.
Monelle turistille ja paikallisellekin on tullut tutuksi miliisin "pikavippi": miliisiryhmä pysäyttää kadulla uhrinsa ja jollain syyllä vaatii saada nähdä henkilötodistuksen ja suorittaa henkilötarkastuksen. Henkilö- ja lompakkotarkastuksen jälkeen uhri saattaa huomata lompakkonsa keventyneen. Tai häntä syytetään jostain rikkeestä tai rikoksesta, josta selviää maksamalla "sakot" paikan päällä. Mitään papereita ei tietenkään täytetä. Leppoisan katuryöstön lisäksi on olemassa myös vaarallisempana pidetty asemaryöstö, jossa uhri kuljetetaan miliisiasemalle, jossa lompakon keventymisen lisäksi voi saada turpaansa ennen kuin päätyy kadulle.
Vuosi 2009 oli miliisivoimille raskas. Ensin huhtikuussa 2009 Moskovassa eteläisen miliisiaseman johtajana toiminut miliisimajuri Denis Jevsjukov marssi täydessä univormussaan paikalliseen kauppakeskukseen sisälle ja alkoi tulittamaan aseellaan asiakkaita ja henkilökuntaa. Hän surmasi kaksi ihmistä ja haavoitti seitsemää ennen kuin kauppakeskuksen vartijat saivat hänet taltutetuksi. Jevsjukov, jota esimiehet kuvailivat "lahjakkaaksi ja lupaavaksi miliisiupseeriksi" oli aiempana iltana täyttänyt 32-vuotta, riidellyt vaimonsa kanssa ja oli umpihumalassa tehdessään veritekonsa. Esimiehet sanoivat Jevsjukovin saaneen jonkinlaisen "henkisen romahduksen".
Hieman nolompi paljastus oli, kun kävi ilmi, että Denis Jevsjukovilla oli uusnatsisympatioita ja hän juhli joka vuosi Adolf Hitlerin syntymäpäivää. Ja vielä nolommaksi tilanne kävi, kun paljastui, että Jevsjukovin ase, jota hän käytti, oli takavarikoitu vuosia sitten eräältä rikolliselta, kunnes se katosi "mystisesti" todistevarastosta.
Jevsjukov tuomittiin helmikuussa 2010 elinkautiseen vankeusrangaistukseen kolmesta murhasta ja 22 murhanyrityksestä.
Toisesta skandaalista vastasi miliisimajuri Aleksei Dymovski, joka lähetti Youtubeen kaksi videoviestiä, jossa hän vetosi pääministeri Vladimir Putiniin ja pyysi tätä puuttumaan miliisivoimien toistuviin väärinkäytöksiin. Esimiestensä ja kollegoidensa väärinkäytöksiin kyllästynyt Dymovski kertoi mm. että miliisimiehiä painostetaan esimiesten taholta täyttämään pidätyskiintiönsä rikostilastojen kaunistamiseksi niin ankarasti, että useita viattomia on vangittu ja tuomittu vankeuteen. Dymovski erotettiin miliisin palveluksesta.
Mutta jotain Dymovskin vetoomus ainakin näyttäisi saaneen aikaan: Venäjän sisäministeriötä johtava Rashid Nurgalijev on myöntänyt, että korruptio on vakava ongelma miliisivoimissa. Tosin ilman skandaalia Nurgalijevkaan ei ole säästynyt: hän meni sanomaan julkisesti, että kansalaisilla on oikeus puolustautua vaikka väkivalloin miliisin oikeudettomia hyökkäyksiä vastaan. Tämä synnytti pilkallisia hymähdyksiä lehdistössä: että ensin ihmisten odotetaan maksavan miliisien palkat verorahoistaan ja palkanlisät lahjuksina ja nyt vielä pistävän omatoimisesti kuriin aseistautuneet miliisijoukot?
Joka tapauksessa uudistuksia on tulossa. Vuodenvaihteessa nimi "miliisi"-siirtyy historiaan ja tilalle tulee termi "poliisi". Niin historia on kiertänyt taas täyden kehän. Aikanaan Neuvostoliitto otti käyttöön miliisi-termin tehdäkseen lainvalvojista läheisempiä kansalaisille ja korostaakseen, että miliisit ovat kansan edustajia ja kansan keskuudesta tulleita: nyt termistä luovutaan, koskaa se on kerännyt niin pahan kaiun ympärilleen ja koska halutaan korostaa lainvalvonnan ammattimaisuutta.
Muita uudistuksia on mm. se, että miliisin/poliisin on pyydettävä anteeksi kansalaisilta, joiden oikeuksia he ovat rikkoneet. Heidän on tehtävä selvitys tuloistaan ja perheenjäsenistään eikä henkilöitä, joilla on rikosrekisteri, enää hyväksytä palvelukseen. Tarkoitus on myös pienentää miliisin vastuualueita, esim. katsastuskonttorit ja selviämisasemat jäisivät pois miliisin vastuulta.
Lisäksi tarkoitus on pienentää miliisivoimien kokoa 20 prosentilla. Nykyisin miliisillä on 1.4 miljoonaa työntekijää ja jopa Venäjän mittakaavaan suhteutettuna miliisi on mammuttimainen organisaatio. Tällä uudistuksella havitellaan säästöjä, joilla taas voitaisiin nostaa miliisien palkkoja (joka esim. Dymovskin tapauksessa oli 14 000 ruplaa eli noin 340 euroa kuussa),minkä taas toivotaan pienentävän lahjusten ottamista. Osa asiantuntijoista tosin suhtautuu tämän uudistuksen tehoon epäilevästi: heidän mukaansa muutos edellyttäisi muutosta ennen kaikkea ns. "miliisikulttuurissa", jossa korruptio tunnutaan näkevän enemmänkin valitettavana tosiasiana, jota ei voi hävittää, ja tietyllä tapaa jopa olennaisena osana miliisiä, vaikka kaikki miliisit eivät tietenkään ole korruptoituneita ja viran väärinkäyttäjiä.Asiantuntijoiden mukaan suurimmat syyt miliisin korruptioon ovat riittämättömät varat henkilökunnan kouluttamiseen ja varustamiseen, pienet palkat, huono työkuri ja pelko järjestäytyneen rikollisuuden kostotoimista.
Osa ihmisoikeusaktivisteista ja journalisteista taas rummuttaa, että muutos miliisissä edellyttäisi muutosta myös Tshetshenian suhteen. Tällä hetkellä miliisejä - ja erityisesti miliisin erikoisjoukkojen OMON:in jäseniä - lähetetään rutiininomaisesti sotatoimialueelle Tshetsheniaan eripituisille komennuksille. Kun komennus on ohi, he palaavat normaaliin virantoimitukseen siviilien pariin. Moni ihmisoikeusaktivisti on kyseenalaistanut sen kuinka viisasta on laittaa sodassa traumatisoituneita miehiä vastaamaan yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisestä siviilikaupungeissa? Varsinkin kun "terrorismin vastaisen" sodan kauhut nähnyt ja kokenut miliisimies ei välttämättä enää kykene tai halua nähdä eettistä ongelmaa jonkun rasittavan kiinniotetun pieksemisessä kun on juuri kotiutunut sodasta, jossa ihmisoikeudet tuntuvat monien raporttien mukaan olevan jokseenkin tuntematon käsite paljon suuremmassa mittakaavassa.
Miliisin ongelmat juontavat juurensa Neuvostoliittoon ja kommunistiseen ideologiaan, jonka mukaan poliisi oli tarpeellinen tsaarin Venäjällä ja kapitalistisissa maissa, jossa se sorti talonpoikia ja työläisiä porvarien ja hallitsijoiden etuja ajaakseen. Ja rikollisuus taas syntyi yhteiskunnassa, jossa taloudellinen hyvä ei ollut jakaantunut tasaisesti. Näin ollen Neuvostoliitossa, jossa ei ollut sortavia porvareita ja joka oli maanpäällinen paratiisi, ei voinut olla rikollisuutta eikä siis myöskään tarvetta ammattimaisille poliisivoimille. Ainoa rikollisuus, jonka olemassaolo hyväksyttiin oli kommunismin vastaisuus, jota varten olikin sitten olemassa omat viranomaiset (KGB lukuisine edeltäjineen).
Rikostilastot myös tukivat ideologiaa: rikollisuus oli alhaalla ja selviämisprosentit olivat korkealla. Miliisi ei kuitenkaan nauttinut mitään erityisen suurta kunnioitusta. Yleinen käsitys tuntui olevan, että miliisiin liittyivät ne, jotka eivät pystyneet mihinkään muuhun, ja että miliisimiehet olivat korruptoituneita ja taipuvaisia rikollisuuteen.
Vasta perestroikan aikana syyt miliisin tehokkuuteen alkoivat paljastua: miliisi ei yleensä edes aloittanut tutkimuksia, ellei ollut varmuutta siitä, että tekijä saataisiin selville, syytettä ei nostettu, jos ei ollut varmuutta siitä, että tuomio tulisi. Rikoksia, joita ei saatu selvitetyksi, ei kirjattu ollenkaan, jolloin tilastot pysyivät kauniina. Kun joku saatiin kiinni, hänen niskoilleen saatettiin sälyttää useitakin selvittämättömiä rikoksia, jolloin rikosten selvitystilastot kaunistuivat. Kidutuksen käyttö tunnustusten saamiseksi ei ollut harvinaista. Minkäänlaista keskusrikospoliisia keskusarkistoineen ei ollut, joten eri rikosten vertailu toisiinsa ei ollut mahdollista. Tämä ja miliisimiesten yleinen koulutuksen puute johti mm. siihen, että Andrei Tšikatilo sai toimia rauhassa vuodesta 1978 aina vuoteen 1990 jättäen jälkeensä ainakin 53 murhattua naista ja lasta. Kommunistinen ideologia kun ei taipunut myöskään siihen ajatukseen, että työläisten paratiisissa voisi olla sarjamurhaajia.
Miliisivoimien maine ei ole parantunut sitten Neuvostoliiton hajoamisen. 1990-luvulla se toimi minimaalisella budjetilla ja moni miliisimies siirtyi rajusti kasvavalle yksityiselle turvallisuusalalle paremman toimeentulon perässä. Tämän on katsottu entisestään heikentäneen miliisiainesta, kun valtion palvelukseen jäivät (kärjistäen) ne, jotka eivät kelvanneet yksityiselle puolelle.
Sittemmin miliisi on purjehtinut skandaalista toiseen. Milloin sen jäsenet ovat jääneet kiinni prostituutiorenkaiden pyörittämisestä, milloin yhteistyöstä mafian kanssa. Miliisiä syytetään lisäksi säännöllisesti brutaaliudesta ja sen erikoisyksikköä eli OMONia on syytetty myös osallisuudesta lukuisiin sotarikoksiin Tsetseniassa. Eniten tavalliseen venäläiseen vaikuttaa kuitenkin miliisin korruptoituneisuus ja lahjusten otto, josta ennen kaikkea liikennemiliisi on pahamaineisen kuuluisa. Melkein kaikki liikennerikokset ratkaistaan "paikan päällä" eli sujauttamalla miliisimiehelle muutama seteli. Yleinen vitsi onkin, että kun miliisiä vaivaa rahapula, hän alkaa sakottamaan. Useimmat ymmärtävät maksaa mukisematta lahjukset.
Monelle turistille ja paikallisellekin on tullut tutuksi miliisin "pikavippi": miliisiryhmä pysäyttää kadulla uhrinsa ja jollain syyllä vaatii saada nähdä henkilötodistuksen ja suorittaa henkilötarkastuksen. Henkilö- ja lompakkotarkastuksen jälkeen uhri saattaa huomata lompakkonsa keventyneen. Tai häntä syytetään jostain rikkeestä tai rikoksesta, josta selviää maksamalla "sakot" paikan päällä. Mitään papereita ei tietenkään täytetä. Leppoisan katuryöstön lisäksi on olemassa myös vaarallisempana pidetty asemaryöstö, jossa uhri kuljetetaan miliisiasemalle, jossa lompakon keventymisen lisäksi voi saada turpaansa ennen kuin päätyy kadulle.
Vuosi 2009 oli miliisivoimille raskas. Ensin huhtikuussa 2009 Moskovassa eteläisen miliisiaseman johtajana toiminut miliisimajuri Denis Jevsjukov marssi täydessä univormussaan paikalliseen kauppakeskukseen sisälle ja alkoi tulittamaan aseellaan asiakkaita ja henkilökuntaa. Hän surmasi kaksi ihmistä ja haavoitti seitsemää ennen kuin kauppakeskuksen vartijat saivat hänet taltutetuksi. Jevsjukov, jota esimiehet kuvailivat "lahjakkaaksi ja lupaavaksi miliisiupseeriksi" oli aiempana iltana täyttänyt 32-vuotta, riidellyt vaimonsa kanssa ja oli umpihumalassa tehdessään veritekonsa. Esimiehet sanoivat Jevsjukovin saaneen jonkinlaisen "henkisen romahduksen".
Hieman nolompi paljastus oli, kun kävi ilmi, että Denis Jevsjukovilla oli uusnatsisympatioita ja hän juhli joka vuosi Adolf Hitlerin syntymäpäivää. Ja vielä nolommaksi tilanne kävi, kun paljastui, että Jevsjukovin ase, jota hän käytti, oli takavarikoitu vuosia sitten eräältä rikolliselta, kunnes se katosi "mystisesti" todistevarastosta.
Jevsjukov tuomittiin helmikuussa 2010 elinkautiseen vankeusrangaistukseen kolmesta murhasta ja 22 murhanyrityksestä.
Toisesta skandaalista vastasi miliisimajuri Aleksei Dymovski, joka lähetti Youtubeen kaksi videoviestiä, jossa hän vetosi pääministeri Vladimir Putiniin ja pyysi tätä puuttumaan miliisivoimien toistuviin väärinkäytöksiin. Esimiestensä ja kollegoidensa väärinkäytöksiin kyllästynyt Dymovski kertoi mm. että miliisimiehiä painostetaan esimiesten taholta täyttämään pidätyskiintiönsä rikostilastojen kaunistamiseksi niin ankarasti, että useita viattomia on vangittu ja tuomittu vankeuteen. Dymovski erotettiin miliisin palveluksesta.
Mutta jotain Dymovskin vetoomus ainakin näyttäisi saaneen aikaan: Venäjän sisäministeriötä johtava Rashid Nurgalijev on myöntänyt, että korruptio on vakava ongelma miliisivoimissa. Tosin ilman skandaalia Nurgalijevkaan ei ole säästynyt: hän meni sanomaan julkisesti, että kansalaisilla on oikeus puolustautua vaikka väkivalloin miliisin oikeudettomia hyökkäyksiä vastaan. Tämä synnytti pilkallisia hymähdyksiä lehdistössä: että ensin ihmisten odotetaan maksavan miliisien palkat verorahoistaan ja palkanlisät lahjuksina ja nyt vielä pistävän omatoimisesti kuriin aseistautuneet miliisijoukot?
Joka tapauksessa uudistuksia on tulossa. Vuodenvaihteessa nimi "miliisi"-siirtyy historiaan ja tilalle tulee termi "poliisi". Niin historia on kiertänyt taas täyden kehän. Aikanaan Neuvostoliitto otti käyttöön miliisi-termin tehdäkseen lainvalvojista läheisempiä kansalaisille ja korostaakseen, että miliisit ovat kansan edustajia ja kansan keskuudesta tulleita: nyt termistä luovutaan, koskaa se on kerännyt niin pahan kaiun ympärilleen ja koska halutaan korostaa lainvalvonnan ammattimaisuutta.
Muita uudistuksia on mm. se, että miliisin/poliisin on pyydettävä anteeksi kansalaisilta, joiden oikeuksia he ovat rikkoneet. Heidän on tehtävä selvitys tuloistaan ja perheenjäsenistään eikä henkilöitä, joilla on rikosrekisteri, enää hyväksytä palvelukseen. Tarkoitus on myös pienentää miliisin vastuualueita, esim. katsastuskonttorit ja selviämisasemat jäisivät pois miliisin vastuulta.
Lisäksi tarkoitus on pienentää miliisivoimien kokoa 20 prosentilla. Nykyisin miliisillä on 1.4 miljoonaa työntekijää ja jopa Venäjän mittakaavaan suhteutettuna miliisi on mammuttimainen organisaatio. Tällä uudistuksella havitellaan säästöjä, joilla taas voitaisiin nostaa miliisien palkkoja (joka esim. Dymovskin tapauksessa oli 14 000 ruplaa eli noin 340 euroa kuussa),minkä taas toivotaan pienentävän lahjusten ottamista. Osa asiantuntijoista tosin suhtautuu tämän uudistuksen tehoon epäilevästi: heidän mukaansa muutos edellyttäisi muutosta ennen kaikkea ns. "miliisikulttuurissa", jossa korruptio tunnutaan näkevän enemmänkin valitettavana tosiasiana, jota ei voi hävittää, ja tietyllä tapaa jopa olennaisena osana miliisiä, vaikka kaikki miliisit eivät tietenkään ole korruptoituneita ja viran väärinkäyttäjiä.Asiantuntijoiden mukaan suurimmat syyt miliisin korruptioon ovat riittämättömät varat henkilökunnan kouluttamiseen ja varustamiseen, pienet palkat, huono työkuri ja pelko järjestäytyneen rikollisuuden kostotoimista.
Osa ihmisoikeusaktivisteista ja journalisteista taas rummuttaa, että muutos miliisissä edellyttäisi muutosta myös Tshetshenian suhteen. Tällä hetkellä miliisejä - ja erityisesti miliisin erikoisjoukkojen OMON:in jäseniä - lähetetään rutiininomaisesti sotatoimialueelle Tshetsheniaan eripituisille komennuksille. Kun komennus on ohi, he palaavat normaaliin virantoimitukseen siviilien pariin. Moni ihmisoikeusaktivisti on kyseenalaistanut sen kuinka viisasta on laittaa sodassa traumatisoituneita miehiä vastaamaan yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisestä siviilikaupungeissa? Varsinkin kun "terrorismin vastaisen" sodan kauhut nähnyt ja kokenut miliisimies ei välttämättä enää kykene tai halua nähdä eettistä ongelmaa jonkun rasittavan kiinniotetun pieksemisessä kun on juuri kotiutunut sodasta, jossa ihmisoikeudet tuntuvat monien raporttien mukaan olevan jokseenkin tuntematon käsite paljon suuremmassa mittakaavassa.
maanantai 13. syyskuuta 2010
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
Helsinki-Shangri-La
En ole mikään rap-musiikin ystävä, mutta tämä räppäri Palefacen uusi kappale "Helsinki-Shangri-La" on aika hyvä ja sanomaakin on. Tosin kappale ei nyt taida edes varsinaista rappia olla....
lauantai 11. syyskuuta 2010
Todellisuus ja taru
Alla kaksi videota Venäjän armeijasta. Toinen on armeijan virallinen rekrytointivideo, jossa pyritään saamaan nuoria miehiä hakemaan Venäjän armeijan laskuvarjojoukkoihin eli VDV:hen. Toinen taas on kuvattu vuosia sitten. Siinä joukko varusmiesjohtajia kuvasi (ilmeisesti omaksi ilokseen) esimerkin siitä, miten alokkaista tehdään tappajia kasarmeilla. Ilmeisesti tässäkin videossa esiintyy VDV:n sotilaita.
Rekrytointivideo
Sulkeisharjoitukset (video on väkivaltainen)
Molemmat videot kuvaavat omalla tavallaan Venäjän armeijan ongelmia. Armeija koostuu edelleen pääosin asevelvollisista nuorista, mutta nuoret miehet eivät halua mennä armeijaan. Kutsuntoja vältellään kaikin mahdollisin keinoin ja joissain kaupungeissa miliisi ja sotilaspartiot keräävät rutiininomaisesti sopivan ikäisiä (18-27-vuotiaita) nuoria miehiä kaduilta talteen ja kuljettavat nämä sitten kutsuntaviranomaisille tarkastettavaksi, että ovatko he vältelleet kutsuntoja. Jos heidät todetaan syyllisiksi, seurauksena on sakkoa ja pikasiirto johonkin varuskuntaan ja mahdollisesti Tshetsheniaan rintamalle. Joskus niinkin nopeasti, että edes nuorten vanhemmille ei ilmoiteta asiasta. Siviilipalvelusmahdollisuutta Venäjällä ei ole, joskin varusmiespalvelusta on yritetty tehdä houkuttelevammaksi lyhentämällä sen kestoa. Nykyisin varusmiespalvelu kestää ilmeisesti yhden vuoden, kun se aiemmin kesti kaksi, joissain tapauksissa kolmekin vuotta.
Jälkimmäisellä videolla nähtävää toimintaa kutsutaan Venäjällä termillä dedovshina. Kyse on epävirallisesta kurinpitomuodosta, jolla varuskuntien "isoisät", kuten heitä kutsutaan, eli pidempään palvelleet varusmiehet ja varusmiesjohtajat pitävät yllä kuria varuskunnissa. Käytännössä dedovshina tarkoittaa vanhempien varusmiesten ja varusmiesjohtajien suorittamaa nuorempien varusmiesten ja alokkaiden simputtamista. Venäjällä simputtaminen ei tarkoita pelkästään henkistä nöyryyttämistä (miksi se yleensä Suomessa tulkitaan), vaan myös alokkaiden ja nuorempien sotilaiden systemaattista pahoinpitelyä ja kaikenlaista hyväksikäyttöä.
Dedovshinan takia Venäjän armeijassa kuolee tai tekee itsemurhan vuosittain suuri joukko nuoria miehiä. Myös karkaamisluvut ovat huimia. Vuonna 2006 esimerkiksi New York Times raportoi, että 292 miestä olisi kuollut dedovshinan takia. Näistä Venäjän armeija laskee vain 16 kuolleen dedovshinan seurauksena ja sanoo loppujen tehneen itsemurhan. Ero on armeijalle tärkeä, koska se on velvollinen kustantamaan koulutuksessa kuolleiden varusmiesten hautajaiset. Lisäksi palveluksessa menehtyneen sotilaan vanhemmat voivat saada eläkkeen (jonka suuruus on noin 70 dollaria kuussa), mutta ainoastaan, jos heidän lapsensa kuolema ei johtunut sairaudesta tai ollut itsemurha. Jos kyseessä on itsemurha, viranomaiset eivät ota huomioon itsemurhaan johtaneita syitä, mitkä varusmiesten tapauksissa ovat usein jatkuvat nöyryytykset, kidutus ja kiusaaminen dedovshinan nimissä.
Venäjällä toimiva Sotilaiden Äidit-järjestö (joka on perustettu nimenomaan suojelemaan varusmiehiä ja heidän perheitään dedovshinalta ja Tshetshenian sodalta ja nostamaan esiin armeijassa tapahtuneita väärinkäytöksiä) väittää kuitenkin, että oikeat luvut ovat paljon synkemmät. Sen mukaan armeija vääristelee tilastoja ja pelottelee perheet ja lääkärit pysymään hiljaa koulutuksessa loukkaantuneista tai kuolleista sotilaista. Järjestön mukaan vuosittain saattaa kuolla jopa 3000 varusmiestä simputuksen seurauksena. Simputustapaukset ja sen myötä myös kuolemantapaukset ovat järjestön mukaan myös rajussa kasvussa.
Viime vuosien tunnetuin dedovshinan uhri on Andrei Sytshev, jonka tapaus päätyi lehtiin myös Suomessa. Joulukuun 31. päivänä vuonna 2005 uuttavuotta juhlineet humalaiset vanhemmat varusmiehet pahoinpitelivät useita tunteja 19-vuotiasta Sytsheviä ja seitsemää hänen varusmiestoveriaan. Sytshev mm. pakotettiin pysymään sidottuna kyykkyasennossa tunteja, jonka aikana häntä pahoinpideltiin ja ilmeisesti myös raiskattiin toistuvasti. Saamiensa vammojen Sytshev pyysi päästä lääkäriin tammikuun 4.päivänä, mutta varuskunnan henkilökuntaan kuuluneet upseerit kielsivät tämän ilmeisesti voidakseen pitää salassa Sytshevin kidutuksen. Muutamaa päivää myöhemmin Sytshevin tila oli kuitenkin jo niin huono, että upseerit siirsivät hänet sairaalaan: siellä Sytshevillä todettiin olevan useita luunmurtumia, vammoja sukupuolielimissä ja kuolio molemmissa jaloissa. Joidenkin väitteiden mukaan armeija yritti salata Sytshevin tilan ja kielsi kaupunginsairaalan lääkäreitä kertomasta tapahtumasta kenellekään. Lääkärit eivät kuitenkaan noudattaneet kieltoa, vaan ottivat yhteyttä Sytshevin äitiin ja Sotilaiden Äidit-järjestöön.
Sytshevin äiti Galina Sytshov oli kuullut pojastaan viimeksi tammikuun 3. päivänä, jolloin hän oli soittanut pojalleen varuskuntaan toivottaakseen tälle hyvää uuttavuotta. Tuolloin Sytshev oli kertonut "voivansa huonosti" ja että häntä oltiin siirtämässä sairaalaan. Saatuaan uutisen pojan siirrosta sairaalaan, äiti oli yrittänyt tavoittaa tätä, mutta oli saanut vastauksen, että sairaalan henkilökunnan lomien vuoksi yhteydenotto onnistuisi vasta tammikuun 10. päivänä. Seitsemäntenä päivänä äiti sai kuitenkin soiton lääkäriltä, joka kehotti tulemaan välittömästi paikalle, koska Andrei Sytshev saattaisi kuolla pian saamiinsa vammoihin.
Sytshev jäi eloon, mutta viivästyneen lääkärihoidon takia hänen jalkoihinsa oli kehittynyt kuolio, joten lääkärit joutuivat amputoimaan Sytshevin molemmat jalat, sukupuolielimet ja yhden sormen.
Tapaus nousi julkisuuteen ja synnytti valtavan metelin Venäjällä. Puolustusministeri Sergei Ivanov yritti aluksi vähätellä tapahtunutta, mutta myrskyisten protestien, jonka aikana vaadittiin myös hänen eroaan, jälkeen hän lupasi ministeriön järjestävän asiasta "perusteellisen tutkimuksen". Sytshevin varuskuntaa johtanut upseeri erotettiin virastaan: lisäksi kolme Sytshevin kidutukseen osallistunutta varusmiestä vietiin sotaoikeuteen.
Oikeuden istunto oli varsin sekava, jossa lääketieteen asiantuntijat antoivat hyvin ristiriitaisia lausuntoja: sotilaslääkärit esittivät, että Sytshev kärsi verenkiertohäiriöistä, jonka vuoksi hän oli altis kuolioille; siviililääkärit taas arvioivat, että tuntikausia kestänyt kyykkyasento katkaisi verenkierron Sytshevin jaloissa, minkä vuoksi hänelle kehittyi kuolio.Jotkut varusmiestodistajat muuttivat lausuntojaan: jotkut kertoivat myöhemmin, että upseerit olivat pakottaneet heidät "korjaamaan" aiempia lausuntojaan armeijalle myönteisemmiksi.
Oikeus päätti lopulta uskoa siviililääkäreitä: kaikki kolme syytettyä todettiin syyllisiksi. Heistä yksi, alikersantti Alexander Sivyakov, tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen mm. "esimiesaseman väärinkäytöstä". Sivyakovin todettiin syyllistyneen mm. siihen, että hän pakotti Sytshevin kyykkyasentoon ja piti tämän sidottuna kyykyssä tuntien ajan niin, että Sytshevin jalkoihin kehittyi kuolio. Lisäksi Sivyakov menetti sotilasarvonsa ja häneltä vietiin oikeus toimia armeijan esimiestehtävissä kolmeksi vuodeksi. Kaksi muuta syytettyä, sotamiehet Pavel Kuzmenko ja Gennadi Bilimovich, todettiin syyllisiksi "samanarvoisen sotilaan simputtamiseen": he saivat 1.5 ehdolliset vankeustuomiot. Sytshevin perhe, joka oli vaatinut kaikille 10 vuoden vankeustuomioita, ilmoitti olevansa hyvin pettynyt lieviin tuomioihin.
Joka tapauksessa ensimmäisen videolinkin hieman lapsellinen musiikkivideo lakkaa olemasta hauska, kun hieman tutustuu mitä se todellisuus on mm. VDV:ssä, jota videossa esiintyvä yliluutnantti-laulaja niin ylistää.
Rekrytointivideo
Sulkeisharjoitukset (video on väkivaltainen)
Molemmat videot kuvaavat omalla tavallaan Venäjän armeijan ongelmia. Armeija koostuu edelleen pääosin asevelvollisista nuorista, mutta nuoret miehet eivät halua mennä armeijaan. Kutsuntoja vältellään kaikin mahdollisin keinoin ja joissain kaupungeissa miliisi ja sotilaspartiot keräävät rutiininomaisesti sopivan ikäisiä (18-27-vuotiaita) nuoria miehiä kaduilta talteen ja kuljettavat nämä sitten kutsuntaviranomaisille tarkastettavaksi, että ovatko he vältelleet kutsuntoja. Jos heidät todetaan syyllisiksi, seurauksena on sakkoa ja pikasiirto johonkin varuskuntaan ja mahdollisesti Tshetsheniaan rintamalle. Joskus niinkin nopeasti, että edes nuorten vanhemmille ei ilmoiteta asiasta. Siviilipalvelusmahdollisuutta Venäjällä ei ole, joskin varusmiespalvelusta on yritetty tehdä houkuttelevammaksi lyhentämällä sen kestoa. Nykyisin varusmiespalvelu kestää ilmeisesti yhden vuoden, kun se aiemmin kesti kaksi, joissain tapauksissa kolmekin vuotta.
Jälkimmäisellä videolla nähtävää toimintaa kutsutaan Venäjällä termillä dedovshina. Kyse on epävirallisesta kurinpitomuodosta, jolla varuskuntien "isoisät", kuten heitä kutsutaan, eli pidempään palvelleet varusmiehet ja varusmiesjohtajat pitävät yllä kuria varuskunnissa. Käytännössä dedovshina tarkoittaa vanhempien varusmiesten ja varusmiesjohtajien suorittamaa nuorempien varusmiesten ja alokkaiden simputtamista. Venäjällä simputtaminen ei tarkoita pelkästään henkistä nöyryyttämistä (miksi se yleensä Suomessa tulkitaan), vaan myös alokkaiden ja nuorempien sotilaiden systemaattista pahoinpitelyä ja kaikenlaista hyväksikäyttöä.
Dedovshinan takia Venäjän armeijassa kuolee tai tekee itsemurhan vuosittain suuri joukko nuoria miehiä. Myös karkaamisluvut ovat huimia. Vuonna 2006 esimerkiksi New York Times raportoi, että 292 miestä olisi kuollut dedovshinan takia. Näistä Venäjän armeija laskee vain 16 kuolleen dedovshinan seurauksena ja sanoo loppujen tehneen itsemurhan. Ero on armeijalle tärkeä, koska se on velvollinen kustantamaan koulutuksessa kuolleiden varusmiesten hautajaiset. Lisäksi palveluksessa menehtyneen sotilaan vanhemmat voivat saada eläkkeen (jonka suuruus on noin 70 dollaria kuussa), mutta ainoastaan, jos heidän lapsensa kuolema ei johtunut sairaudesta tai ollut itsemurha. Jos kyseessä on itsemurha, viranomaiset eivät ota huomioon itsemurhaan johtaneita syitä, mitkä varusmiesten tapauksissa ovat usein jatkuvat nöyryytykset, kidutus ja kiusaaminen dedovshinan nimissä.
Venäjällä toimiva Sotilaiden Äidit-järjestö (joka on perustettu nimenomaan suojelemaan varusmiehiä ja heidän perheitään dedovshinalta ja Tshetshenian sodalta ja nostamaan esiin armeijassa tapahtuneita väärinkäytöksiä) väittää kuitenkin, että oikeat luvut ovat paljon synkemmät. Sen mukaan armeija vääristelee tilastoja ja pelottelee perheet ja lääkärit pysymään hiljaa koulutuksessa loukkaantuneista tai kuolleista sotilaista. Järjestön mukaan vuosittain saattaa kuolla jopa 3000 varusmiestä simputuksen seurauksena. Simputustapaukset ja sen myötä myös kuolemantapaukset ovat järjestön mukaan myös rajussa kasvussa.
Viime vuosien tunnetuin dedovshinan uhri on Andrei Sytshev, jonka tapaus päätyi lehtiin myös Suomessa. Joulukuun 31. päivänä vuonna 2005 uuttavuotta juhlineet humalaiset vanhemmat varusmiehet pahoinpitelivät useita tunteja 19-vuotiasta Sytsheviä ja seitsemää hänen varusmiestoveriaan. Sytshev mm. pakotettiin pysymään sidottuna kyykkyasennossa tunteja, jonka aikana häntä pahoinpideltiin ja ilmeisesti myös raiskattiin toistuvasti. Saamiensa vammojen Sytshev pyysi päästä lääkäriin tammikuun 4.päivänä, mutta varuskunnan henkilökuntaan kuuluneet upseerit kielsivät tämän ilmeisesti voidakseen pitää salassa Sytshevin kidutuksen. Muutamaa päivää myöhemmin Sytshevin tila oli kuitenkin jo niin huono, että upseerit siirsivät hänet sairaalaan: siellä Sytshevillä todettiin olevan useita luunmurtumia, vammoja sukupuolielimissä ja kuolio molemmissa jaloissa. Joidenkin väitteiden mukaan armeija yritti salata Sytshevin tilan ja kielsi kaupunginsairaalan lääkäreitä kertomasta tapahtumasta kenellekään. Lääkärit eivät kuitenkaan noudattaneet kieltoa, vaan ottivat yhteyttä Sytshevin äitiin ja Sotilaiden Äidit-järjestöön.
Sytshevin äiti Galina Sytshov oli kuullut pojastaan viimeksi tammikuun 3. päivänä, jolloin hän oli soittanut pojalleen varuskuntaan toivottaakseen tälle hyvää uuttavuotta. Tuolloin Sytshev oli kertonut "voivansa huonosti" ja että häntä oltiin siirtämässä sairaalaan. Saatuaan uutisen pojan siirrosta sairaalaan, äiti oli yrittänyt tavoittaa tätä, mutta oli saanut vastauksen, että sairaalan henkilökunnan lomien vuoksi yhteydenotto onnistuisi vasta tammikuun 10. päivänä. Seitsemäntenä päivänä äiti sai kuitenkin soiton lääkäriltä, joka kehotti tulemaan välittömästi paikalle, koska Andrei Sytshev saattaisi kuolla pian saamiinsa vammoihin.
Sytshev jäi eloon, mutta viivästyneen lääkärihoidon takia hänen jalkoihinsa oli kehittynyt kuolio, joten lääkärit joutuivat amputoimaan Sytshevin molemmat jalat, sukupuolielimet ja yhden sormen.
Tapaus nousi julkisuuteen ja synnytti valtavan metelin Venäjällä. Puolustusministeri Sergei Ivanov yritti aluksi vähätellä tapahtunutta, mutta myrskyisten protestien, jonka aikana vaadittiin myös hänen eroaan, jälkeen hän lupasi ministeriön järjestävän asiasta "perusteellisen tutkimuksen". Sytshevin varuskuntaa johtanut upseeri erotettiin virastaan: lisäksi kolme Sytshevin kidutukseen osallistunutta varusmiestä vietiin sotaoikeuteen.
Oikeuden istunto oli varsin sekava, jossa lääketieteen asiantuntijat antoivat hyvin ristiriitaisia lausuntoja: sotilaslääkärit esittivät, että Sytshev kärsi verenkiertohäiriöistä, jonka vuoksi hän oli altis kuolioille; siviililääkärit taas arvioivat, että tuntikausia kestänyt kyykkyasento katkaisi verenkierron Sytshevin jaloissa, minkä vuoksi hänelle kehittyi kuolio.Jotkut varusmiestodistajat muuttivat lausuntojaan: jotkut kertoivat myöhemmin, että upseerit olivat pakottaneet heidät "korjaamaan" aiempia lausuntojaan armeijalle myönteisemmiksi.
Oikeus päätti lopulta uskoa siviililääkäreitä: kaikki kolme syytettyä todettiin syyllisiksi. Heistä yksi, alikersantti Alexander Sivyakov, tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen mm. "esimiesaseman väärinkäytöstä". Sivyakovin todettiin syyllistyneen mm. siihen, että hän pakotti Sytshevin kyykkyasentoon ja piti tämän sidottuna kyykyssä tuntien ajan niin, että Sytshevin jalkoihin kehittyi kuolio. Lisäksi Sivyakov menetti sotilasarvonsa ja häneltä vietiin oikeus toimia armeijan esimiestehtävissä kolmeksi vuodeksi. Kaksi muuta syytettyä, sotamiehet Pavel Kuzmenko ja Gennadi Bilimovich, todettiin syyllisiksi "samanarvoisen sotilaan simputtamiseen": he saivat 1.5 ehdolliset vankeustuomiot. Sytshevin perhe, joka oli vaatinut kaikille 10 vuoden vankeustuomioita, ilmoitti olevansa hyvin pettynyt lieviin tuomioihin.
Joka tapauksessa ensimmäisen videolinkin hieman lapsellinen musiikkivideo lakkaa olemasta hauska, kun hieman tutustuu mitä se todellisuus on mm. VDV:ssä, jota videossa esiintyvä yliluutnantti-laulaja niin ylistää.
tiistai 7. syyskuuta 2010
Valheellista mainontaa
Television lupamaksuun on tulossa tavalliseen tapaan kuuden prosentin korotus, joka vastaa noin 14 euroa. Televisiolupa tulee maksamaan vuoden 2011 alusta 245 euroa.
Muutama vuosi takaperin Yle mainosti televisiolupamaksua sloganilla :"Kun yksi ei maksa, muut joutuvat maksamaan enemmän." Ja sitten uutisoitiinkin, että televisiolupansa maksaa jo ennätysmäärä ihmisiä. Maksu tosin ei alentunut (niin kuin slogan olisi voinut antaa ymmärtää), vaan on noussut joka vuosi tasaiseen tahtiin.
Olen pitkävihainen ja tuo mainostemppu syljettää minua yhä.
Muutama vuosi takaperin Yle mainosti televisiolupamaksua sloganilla :"Kun yksi ei maksa, muut joutuvat maksamaan enemmän." Ja sitten uutisoitiinkin, että televisiolupansa maksaa jo ennätysmäärä ihmisiä. Maksu tosin ei alentunut (niin kuin slogan olisi voinut antaa ymmärtää), vaan on noussut joka vuosi tasaiseen tahtiin.
Olen pitkävihainen ja tuo mainostemppu syljettää minua yhä.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Sekalaista höpinää
Kun pikkupoikana keksin, että minusta voisi tulla kirjailija, otin hyvin vakavasti hankkeen nimeltä "taustatietojen hankkiminen". Raapustin vihkotolkulla muistiinpanoja milloin mistäkin mielenkiintoisesta. Kiinnostuksen kohteeni vaihtelivat suurestikin. Milloin olin kiinnostunut poliisista, milloin leijonista, milloin tasankointiaaneista, milloin antiikin Kreikan jumaltarustoista.
Vähän varttuneempana harmittelin ettei netistä mielestäni löytynyt sopivaa "yleismies-Jantus"-sivua, jonne olisi kerätty kaikenlaisia mielenkiintoisia artikkeleita. Koska kysyntää oli (minä) päätin vastata tarpeeseen itse. Julkaisin omat kotisivut, joissa oli valtavasti artikkeleita sekalaisista aiheista. Oman alueensa saivat niin Hopeanuoli, leijonat, käärmeet kuin myös Englannin historia vuodesta 1066 lähtien (jolloin tapahtui normannivalloitus ja Vilhelm Valloittaja/William the Conqueror sieppasi Englannin kruunun Harald/Harold II:lta).
Sittemmin sivut siirtyivät bittiavaruuteen, kenties onneksi, vaikka näinkin valtavasti vaivaa artikkeleideni kirjoittamiseen. Ei niitä kukaan lukenut, mutta niiden kirjoittaminen oli hauskaa.
Olen ajatellut, että mikäpä estäisi minua jatkamasta harrastusta täällä. Haluni keräillä sekalaista tietoa ja jakaa sitä kun ei ole kadonnut mihinkään. Ja koska blogi on minun, niin miksipä en piristäisi sitä niin halutessani julkaisemalla sekalaisia juttuja mielenkiinnon kohteistani?
Vähän varttuneempana harmittelin ettei netistä mielestäni löytynyt sopivaa "yleismies-Jantus"-sivua, jonne olisi kerätty kaikenlaisia mielenkiintoisia artikkeleita. Koska kysyntää oli (minä) päätin vastata tarpeeseen itse. Julkaisin omat kotisivut, joissa oli valtavasti artikkeleita sekalaisista aiheista. Oman alueensa saivat niin Hopeanuoli, leijonat, käärmeet kuin myös Englannin historia vuodesta 1066 lähtien (jolloin tapahtui normannivalloitus ja Vilhelm Valloittaja/William the Conqueror sieppasi Englannin kruunun Harald/Harold II:lta).
Sittemmin sivut siirtyivät bittiavaruuteen, kenties onneksi, vaikka näinkin valtavasti vaivaa artikkeleideni kirjoittamiseen. Ei niitä kukaan lukenut, mutta niiden kirjoittaminen oli hauskaa.
Olen ajatellut, että mikäpä estäisi minua jatkamasta harrastusta täällä. Haluni keräillä sekalaista tietoa ja jakaa sitä kun ei ole kadonnut mihinkään. Ja koska blogi on minun, niin miksipä en piristäisi sitä niin halutessani julkaisemalla sekalaisia juttuja mielenkiinnon kohteistani?
perjantai 3. syyskuuta 2010
Jälkitauteja
Kertausharjoitusten jälkitautina tuli pieni kurkkukipu, nuha ja yskä. Kurkkukipu hellitti jo illalla, mutta yskä jäi. Yskän jälkitautina tuli sitkeä hikka. Hikka taas saa kertausharjoituksissa loukatun selän sattumaan. Hikka hellittää kun juo vettä, mutta alkaa heti uudestaan, kun yskäisee. Ja yskityttää koko ajan.
tiistai 31. elokuuta 2010
Paluu
Kolmessa sormenkärjessä pieni tulehdus, jaloissa hiertymiä, kaksi hienoa mustelmaa, kun ammuslaatikko pääsi putoamaan, ranne kipeänä, selässä välähtää välillä kipusalama. Eli kertausharjoitukset on sitten käyty, takana on viisi päivää armeijan maastopuvussa ja kumisaappaissa (kilpailutuksen riitauttamisen takia armeija ei saa jakaa enää varsikenkiä ennen kuin valitus on tahkottu läpi oikeudessa). Arvo on edelleen tykkimies, mutta tehtävä oli muuttunut: olin tvälläri eli hienosti sanottuna taisteluvälinemies. Käytännössä se tarkoitti sitä, että nostin laatikoita autan lavalta ja auton lavalle. Toista suoritus viitisenkymmentä kertaa. Ei siis ihme, että hieman särkee.
Mutta jotain positiivista: olin parempi ampuja kuin varusmiehenä. Todistettu siis on kaksi asiaa: auttaa, kun
A) näkee jotain mihin ampuu
ja
B) ei ole enää niin sairaalloisen ujo, vaan uskaltaa jo kysyäkin neuvoja ja ymmärtää neuvot, kun koko mielenkiinto ei ole keskittynyt siihen omaan jännitykseen.
Mutta toivottavasti ei tarvitse mennä enää toiste.
Mutta jotain positiivista: olin parempi ampuja kuin varusmiehenä. Todistettu siis on kaksi asiaa: auttaa, kun
A) näkee jotain mihin ampuu
ja
B) ei ole enää niin sairaalloisen ujo, vaan uskaltaa jo kysyäkin neuvoja ja ymmärtää neuvot, kun koko mielenkiinto ei ole keskittynyt siihen omaan jännitykseen.
Mutta toivottavasti ei tarvitse mennä enää toiste.
perjantai 13. elokuuta 2010
Perjantai 13. päivä
Kun iskee halu kirjoittaa vaikka blogiin päivitys, niin kaikkein v-mäisin tilanne on, kun nettiyhteys päättää alkaa kenkkuilemaan ja sivujen avautuminen ei onnistu. Silloin sitä hakkaa hullun raivolla F5:a, jos se nyt vaikka nopeuttaisi sitä latautumista ennen kuin se tarinan ydin pääsee livahtamaan mielestä.
Nyt taisi käydä niin ja juttu, jota mielessäni uumoilin ja haudoin, siirtyi juttujen autaammille maille.
Tai sitten se oli viesti Korkeammalta, että jos et sittenkään kirjoittaisi sitä...
Nyt taisi käydä niin ja juttu, jota mielessäni uumoilin ja haudoin, siirtyi juttujen autaammille maille.
Tai sitten se oli viesti Korkeammalta, että jos et sittenkään kirjoittaisi sitä...
torstai 12. elokuuta 2010
Ihmisyyden rappio
Päätin ostaa lounaaksi keskellä kirkasta päivää hampurilaisen ja asetuin sitä syömään hampurilaisravintolan ikkunan ääreen, jotta voisin syödessä katsella ihmisvilskettä. Satuinpa vain unohtamaan, että tämä ikkuna sijaitsi Helsingin Kalliossa.
Näky, joka silmien edessä avautui oli seuraava. Keskellä katua, ratikkapysäkillä seisoi huojuva mies elin paljaana suorittaen juuri vaihetta, jota kutsutaan ns. "viimeisten tippojen ravisteluksi". Ratikkapysäkin korokkeen reunat olivat märkinä.
On se viina hieno aine.
Näky, joka silmien edessä avautui oli seuraava. Keskellä katua, ratikkapysäkillä seisoi huojuva mies elin paljaana suorittaen juuri vaihetta, jota kutsutaan ns. "viimeisten tippojen ravisteluksi". Ratikkapysäkin korokkeen reunat olivat märkinä.
On se viina hieno aine.
sunnuntai 1. elokuuta 2010
Päiväni eläimenä.
Juuri kun luulit, että tosi-teevee on jo keksinyt kaiken mahdollisen, törmäsin SubTv:ltä tähän brittiläiseen sarjaan: "Päiväni eläimenä". Sarjassa seurataan ihmisiä, jotka kokeilevat, miltä tuntuu elää eläimenä eläinten kanssa. Tällä hetkellä televisiossa kaksi ihmistä, nuori mies ja nainen, kokeilevat koiran elämää. Nainen juuri selitti vakavana miten vaikeaa koiran kupista syöminen ja juominen on. Tallissakin on ollut ikävä nukkua, vaikka muut paimenkoirat siellä näemmä viihtyvät. Mies taas yritti jäljittää silmät sidottuna mädännyttä kalaa, jotta voisi olla uskottava ajokoira.
No nyt koiranelämää elävä nainen lähti pois ohjelmata, mitä lammastilan omistajat näemmä harmittelevat, koska Lucy-niminen nainen oli kuulemma niin hyvä paimentamaan.
Ja ihan vakavissaan tuntuvat olevan.
No nyt koiranelämää elävä nainen lähti pois ohjelmata, mitä lammastilan omistajat näemmä harmittelevat, koska Lucy-niminen nainen oli kuulemma niin hyvä paimentamaan.
Ja ihan vakavissaan tuntuvat olevan.
maanantai 26. heinäkuuta 2010
Kerjäämisongelma
Luulin joskus, että kerjäävä koira, jonka rävähtämätön syyttävä katse seuraa jokaista suupalaasi, on ärsyttävä, mutta olin väärässä. Kolme kerjäävää kissaa ja kerjäävä koira vievät voiton.
Kun kävin jääkaapilla hakemassa jotain välttämätöntä syötävää, mukanani oli vain koira, joka muutenkin seurailee minua kuin hai laivaa. Se asettui istumaan taakseni, jotta olisi heti hollilla, kun kääntyisin jääkaapilta pois. Kun sitten käännyin, havaitsin tulleeni piiritetyksi. Koiran rinnalle oli ilmestynyt kolme kissanpentua ja yhdessä ne muodostivat eteeni puolikaaren. Takana pakoreitin tukki jääkaappi.
Mutisin jotain kerjäävistä elukoista, jolloin yksi kissanpennuista nousi seisomaan jalkaani vasten. Joko se uskoi olevansa sievä (ja ansaitsevansa makupalan) tai sitten se oli malttamaton. Epäilen jälkimmäistä, vaikka sievältä se kyllä näytti. Taisin sanoakin sen sille. Sen veli oli kuitenkin vielä kärsimättömämpi ja ponkaisi paikaltaan yläilmoihin tarrautuen kynsillään rintakehääni ja lähti siitä kipuamaan ylemmäs.
Sanoin ruman sanan ja aika kovaa, osittain säikähdyksestä ja osittain moraalisesta närkästyksestä sellaista kerjäämistyyliä kohtaan, jossa tungetaan suuhun asti. Sitten ajoin joka ikisen karvanaaman ulos keittiöstä ja puhisin hetken kiukkuani.
No annoin kyllä sitten koiralle pienen makupalan. Sehän oli ollut kiltisti.
Ja sai ne kissatkin vähän, mutta syövät sitä niin hitaasti, että koira ajoi ne muutamalla haukahduksella pois ja vei makupalan. Elämä on karua.
Kun kävin jääkaapilla hakemassa jotain välttämätöntä syötävää, mukanani oli vain koira, joka muutenkin seurailee minua kuin hai laivaa. Se asettui istumaan taakseni, jotta olisi heti hollilla, kun kääntyisin jääkaapilta pois. Kun sitten käännyin, havaitsin tulleeni piiritetyksi. Koiran rinnalle oli ilmestynyt kolme kissanpentua ja yhdessä ne muodostivat eteeni puolikaaren. Takana pakoreitin tukki jääkaappi.
Mutisin jotain kerjäävistä elukoista, jolloin yksi kissanpennuista nousi seisomaan jalkaani vasten. Joko se uskoi olevansa sievä (ja ansaitsevansa makupalan) tai sitten se oli malttamaton. Epäilen jälkimmäistä, vaikka sievältä se kyllä näytti. Taisin sanoakin sen sille. Sen veli oli kuitenkin vielä kärsimättömämpi ja ponkaisi paikaltaan yläilmoihin tarrautuen kynsillään rintakehääni ja lähti siitä kipuamaan ylemmäs.
Sanoin ruman sanan ja aika kovaa, osittain säikähdyksestä ja osittain moraalisesta närkästyksestä sellaista kerjäämistyyliä kohtaan, jossa tungetaan suuhun asti. Sitten ajoin joka ikisen karvanaaman ulos keittiöstä ja puhisin hetken kiukkuani.
No annoin kyllä sitten koiralle pienen makupalan. Sehän oli ollut kiltisti.
Ja sai ne kissatkin vähän, mutta syövät sitä niin hitaasti, että koira ajoi ne muutamalla haukahduksella pois ja vei makupalan. Elämä on karua.
tiistai 13. heinäkuuta 2010
Mies ja haitari, osa II
Kadullani esiintynyt hanuristi on päässyt uutisiin: Poliisi häätää kerjääviä hanuristeja. Vaikuttaisi siltä, että kyseessä on oikein soittajaperhe, joka katusoiton lisäksi on erikoistunut metro ja ratikkamusisointiin.
maanantai 12. heinäkuuta 2010
Koira-actionia Ärrän hyllyllä
Jos kysyt 70-luvulla varttuneelta kuka tai mikä on Hopeanuoli, vastaus on luultavasti: "Intiaanipäällikkö siitä sarjakuvasta." Jos kysyt saman kysymyksen 80-90-luvuilla varttuneelta, vastaus on "Hopeanharmaa akita-koira siitä piirretystä."
Hopeanuolta voi varmaan ihan hyvällä omallatunnolla kutsua kulttiteokseksi - ainakin Suomessa. Se on jaksanut pitää pintansa 1980-luvun lopusta 2010-luvulle. Minä tutustuin Hopeanuoleen muistaakseni vuonna 1989 ja se kuuluu eittämättä lapsuuden suosikeistani siihen joukkoon, joka on kestänyt ajan hammasta ehkä parhaiten, vaikka sitä katsoessa välillä naurattaakin jo nykyisin. Vai johtuisiko se nauru pikemminkin nostalgiasta ja oman lapsuuden muistelusta?
Mutta mikä Hopeanuoli siis on? Teknisesti katsoen Hopeanuoli - sellaisena kuin sen suomalaiset ensin oppivat tuntemaan - oli neljään VHS-kasettiin mahdutettu japanilainen piirretty sarja, joka kertoi hopeanharmaasta akita-koirasta, joka varttuu jossain päin Japania karhukoiraksi ja taistelee ystävineen Akakabuto-nimistä karhua vastaan. Sarjasta tuli - syystä tai toisesta- suosittu, vaikka varsinkin neljäs VHS on niin täynnä selittämättömiä juonenkäännöksiä ja täysin käsittämättömiä tapahtumia ja ohimeneviä viittauksia asioihin joita ei koskaan ole katsojan tietämyksen mukaan edes tapahtunut. Jopa kahdeksanvuotias pystyi sitä katsoessa tajuamaan, että nyt ei ole enää päätä eikä häntää tässä juonessa.
Aika toi sitten aikanaan selityksen sille, että miksi niin.
Sitten tuli internet ja maailma alkoi muutenkin laajeta. Opittiin, että tämänkaltaista japanilaista piirrettyä sanotaan animeksi. Opittiin, että on olemassa myös japanilaista sarjakuvaa, jota sanotaan mangaksi. Opittiin, että niin kuin länsimaissa elokuvaa tuntuu edeltävän kirja, Japanissa animea edeltää usein manga. Saatiin selville, että Hopeanuolikin aloitti seikkailunsa sarjakuvassa.
Hopeanuolen luojaksi paljastui japanilainen Yoshihiro Takahashi ja hänen teoksensa "Ginga Nagareboshi Gin" niminen manga julkaistiin Japanissa vuosina 1983-1987. Se koostui 18 osasta, joista aikanaan valmistui animesarja, johon kuului 21 jaksoa. Näistä jaksoista taas koostettiin Suomessakin julkaistut VHS-kasetit vahvasti sensuroituina ja leikattuina. Leikkausjäljestä tuli epätasainen ja tarinan päätösjaksot "silvottiin" lähes kokonaan tunnistamattomaksi. Moni jakso myös päätyi kokonaan leikkaamon lattialle, mikä selitti oikeastaan kokonaan neljännen kasetin tarinan järjettömyyden.
Faniyleisö alkoi tietysti toivoa, että jonain päivänä nämä jaksot voitaisiin nähdä myös Suomessa, varsinkin kun tänne (niin monen muun länsimaan tavoin) pyyhälsi anime- ja mangavillitys. Lopulta vuonna 2003 pitkä odotus ja mankuminen palkittiin, kun FutureFilm julkaisi viiden DVD-levyn boxin, jossa oli kaikki 21 jaksoa, japaninkielisinä tietysti. Minäkin sen ostin ja kiikutin kotiin (ja maksoin siitä sen hetkisen hinnan, noin 80 euroa), missä koira sen sitten aikanaan söi. Tosijuttu. Myös se varsinainen klassikko eli sensuroitu ja aiemmin VHS:llä nähty versio suomiduppauksineen sai oman DVD-julkaisunsa.
Sitten alettiin odottamaan jatkoa. Yoshiro ilmeisesti piti luomastaan maailmasta ja henkilöhahmoista ja teki lisää mangaa seikkailevista koirista. Oman osansa ovat saaneet (perinteisten jatko-osien tapaan) niin Hopeanuolen isä, poika ja pojanpoikakin. Hopeanuolen pojan seikkailuista tehtiin myös anime ja se julkaistiin melko pian myös Suomessa.
Mutta alkuperäistä mangaa vain kaivattiin. Minäkin taisin kerran pistää nimeni johonkin internetlistaan, jossa "sitouduin" ostamaan Hopeanuoli-omakustannetta suomenkielellä käännettynä. No, se juttu kuivui kokoon ja niin innoissani en sentään jaksanut olla, että olisin tilannut mangaa englannin- tai jopa japaninkielisenä. Mutta myönnän harkinneeni.
Tänä vuonna kustannusyhtiö Tammen alaisuudessa toimiva yhtiö Punainen Jättiläinen ilmoitti alkavansa julkaista manga-Hopeanuolta. Kerran kuussa pitäisi ilmestyä yksi osa 18-osaisesta sarjasta. Koira-action-sarjakuvaa on siis luvassa pitkäksi aikaa. Ensimmäiset kolme osaa on myös jo julkaistu ja minäkin (myöhäisheränneenä) kävin hakemassa jo omani pois. Ikäraja 13-vee.
Sen, että sarjan kaikki päähenkilöt (paria ensimmäistä osaa lukuunottamatta) ovat joko puhuvia koiria, susia tai karhuja, ei pidä antaa hämätä itseään. Ei myöskään japanilaisen piirrostyylin, jonka mukaisesti päähenkilö/sankari Hopeanuoli on isosilmäinen pallopää. Ikäraja ei ole vailla perusteita. Jos sarjan ideaa pitäisi kuvailla vihkiytymättömille, niin voisi sanoa, että Hopeanuoli on eräänlainen Jack Londonin hyytävien eläintarinoiden, kauhuelokuvien ja fantasian välinen risteytymä. Tarina alkaa viattomasti, mutta melko pian jo veri lentää kaaressa ja hirviökarhu riepottaa hampaissaan metsästyskoiria. Myöhemmissä osissa onkin sitten luvassa jo saippuaoopperaa ja machiavellimaisia juonitteluja koira- ja susilaumoissa ja homma kääntyy eräänlaiseksi samuraiviihteeksi.
Hopeanuolta voi varmaan ihan hyvällä omallatunnolla kutsua kulttiteokseksi - ainakin Suomessa. Se on jaksanut pitää pintansa 1980-luvun lopusta 2010-luvulle. Minä tutustuin Hopeanuoleen muistaakseni vuonna 1989 ja se kuuluu eittämättä lapsuuden suosikeistani siihen joukkoon, joka on kestänyt ajan hammasta ehkä parhaiten, vaikka sitä katsoessa välillä naurattaakin jo nykyisin. Vai johtuisiko se nauru pikemminkin nostalgiasta ja oman lapsuuden muistelusta?
Mutta mikä Hopeanuoli siis on? Teknisesti katsoen Hopeanuoli - sellaisena kuin sen suomalaiset ensin oppivat tuntemaan - oli neljään VHS-kasettiin mahdutettu japanilainen piirretty sarja, joka kertoi hopeanharmaasta akita-koirasta, joka varttuu jossain päin Japania karhukoiraksi ja taistelee ystävineen Akakabuto-nimistä karhua vastaan. Sarjasta tuli - syystä tai toisesta- suosittu, vaikka varsinkin neljäs VHS on niin täynnä selittämättömiä juonenkäännöksiä ja täysin käsittämättömiä tapahtumia ja ohimeneviä viittauksia asioihin joita ei koskaan ole katsojan tietämyksen mukaan edes tapahtunut. Jopa kahdeksanvuotias pystyi sitä katsoessa tajuamaan, että nyt ei ole enää päätä eikä häntää tässä juonessa.
Aika toi sitten aikanaan selityksen sille, että miksi niin.
Sitten tuli internet ja maailma alkoi muutenkin laajeta. Opittiin, että tämänkaltaista japanilaista piirrettyä sanotaan animeksi. Opittiin, että on olemassa myös japanilaista sarjakuvaa, jota sanotaan mangaksi. Opittiin, että niin kuin länsimaissa elokuvaa tuntuu edeltävän kirja, Japanissa animea edeltää usein manga. Saatiin selville, että Hopeanuolikin aloitti seikkailunsa sarjakuvassa.
Hopeanuolen luojaksi paljastui japanilainen Yoshihiro Takahashi ja hänen teoksensa "Ginga Nagareboshi Gin" niminen manga julkaistiin Japanissa vuosina 1983-1987. Se koostui 18 osasta, joista aikanaan valmistui animesarja, johon kuului 21 jaksoa. Näistä jaksoista taas koostettiin Suomessakin julkaistut VHS-kasetit vahvasti sensuroituina ja leikattuina. Leikkausjäljestä tuli epätasainen ja tarinan päätösjaksot "silvottiin" lähes kokonaan tunnistamattomaksi. Moni jakso myös päätyi kokonaan leikkaamon lattialle, mikä selitti oikeastaan kokonaan neljännen kasetin tarinan järjettömyyden.
Faniyleisö alkoi tietysti toivoa, että jonain päivänä nämä jaksot voitaisiin nähdä myös Suomessa, varsinkin kun tänne (niin monen muun länsimaan tavoin) pyyhälsi anime- ja mangavillitys. Lopulta vuonna 2003 pitkä odotus ja mankuminen palkittiin, kun FutureFilm julkaisi viiden DVD-levyn boxin, jossa oli kaikki 21 jaksoa, japaninkielisinä tietysti. Minäkin sen ostin ja kiikutin kotiin (ja maksoin siitä sen hetkisen hinnan, noin 80 euroa), missä koira sen sitten aikanaan söi. Tosijuttu. Myös se varsinainen klassikko eli sensuroitu ja aiemmin VHS:llä nähty versio suomiduppauksineen sai oman DVD-julkaisunsa.
Sitten alettiin odottamaan jatkoa. Yoshiro ilmeisesti piti luomastaan maailmasta ja henkilöhahmoista ja teki lisää mangaa seikkailevista koirista. Oman osansa ovat saaneet (perinteisten jatko-osien tapaan) niin Hopeanuolen isä, poika ja pojanpoikakin. Hopeanuolen pojan seikkailuista tehtiin myös anime ja se julkaistiin melko pian myös Suomessa.
Mutta alkuperäistä mangaa vain kaivattiin. Minäkin taisin kerran pistää nimeni johonkin internetlistaan, jossa "sitouduin" ostamaan Hopeanuoli-omakustannetta suomenkielellä käännettynä. No, se juttu kuivui kokoon ja niin innoissani en sentään jaksanut olla, että olisin tilannut mangaa englannin- tai jopa japaninkielisenä. Mutta myönnän harkinneeni.
Tänä vuonna kustannusyhtiö Tammen alaisuudessa toimiva yhtiö Punainen Jättiläinen ilmoitti alkavansa julkaista manga-Hopeanuolta. Kerran kuussa pitäisi ilmestyä yksi osa 18-osaisesta sarjasta. Koira-action-sarjakuvaa on siis luvassa pitkäksi aikaa. Ensimmäiset kolme osaa on myös jo julkaistu ja minäkin (myöhäisheränneenä) kävin hakemassa jo omani pois. Ikäraja 13-vee.
Sen, että sarjan kaikki päähenkilöt (paria ensimmäistä osaa lukuunottamatta) ovat joko puhuvia koiria, susia tai karhuja, ei pidä antaa hämätä itseään. Ei myöskään japanilaisen piirrostyylin, jonka mukaisesti päähenkilö/sankari Hopeanuoli on isosilmäinen pallopää. Ikäraja ei ole vailla perusteita. Jos sarjan ideaa pitäisi kuvailla vihkiytymättömille, niin voisi sanoa, että Hopeanuoli on eräänlainen Jack Londonin hyytävien eläintarinoiden, kauhuelokuvien ja fantasian välinen risteytymä. Tarina alkaa viattomasti, mutta melko pian jo veri lentää kaaressa ja hirviökarhu riepottaa hampaissaan metsästyskoiria. Myöhemmissä osissa onkin sitten luvassa jo saippuaoopperaa ja machiavellimaisia juonitteluja koira- ja susilaumoissa ja homma kääntyy eräänlaiseksi samuraiviihteeksi.
sunnuntai 11. heinäkuuta 2010
Mies ja haitari
Romanialainen mies ja haitari ilahduttavat tällä hetkellä kotikatuni asumistoa. Mies kulkee haitarin kera pitkin poikin katua talojen ikkunoiden alla ja soittaa kansansävelmää haitarilla. Välillä mies pysähtyy ja katselee toiveikkaasti ylös. Hetken kesti ennen kuin tajusin miksi: esiintyjä toki odottaa että ylhäältä ikkunoista tipahtelisi palkkarahaa.
Hyvinhän tuo soittaa, mutta repertuaariin näyttää kuuluvan vain yksi kappale. Ja hyvin se myös kuuluu oli mies kadun kummassa päässä tahansa tai suoraan ikkunan alla.
Hyvinhän tuo soittaa, mutta repertuaariin näyttää kuuluvan vain yksi kappale. Ja hyvin se myös kuuluu oli mies kadun kummassa päässä tahansa tai suoraan ikkunan alla.
maanantai 5. heinäkuuta 2010
Lokki
On kuuma, mutta ei vielä niin tukahduttavan kuuma kuin olen pelännyt. Pidän ikkunaa auki ympäri vuorokauden, mutta nyt siitä koituu jo melkoisia äänihaittojakin.
Ulkona parvi harmaalokkeja on kirkunut yhteen menoon jo puolitoista tuntia. Kun ne aloittivat metelöintinsä, kurkkasin ikkunasta ulos nähdäkseni syyn tähän faunan villiintymiseen. Joku oli heittänyt maantiellä kolme avaamatonta leipäpussia. Näemmä Vaasan ruispaloja ja kaksi pakettia ranskanleipää. Lokit tietysti iskivät tämän yltäkylläisen aterian kimppuun kuin siat limppuun, huutavat ja tappelevat. Humalainen mies jahtasi niitä pitkin katua, huitoi käsillään ja huusi lokkeja olemaan hiljaa. Huojui niin pahasti että aloin jo ajatella että tätä menoa painovoima vie voiton ja mies ottaa otsallaan lähikontaktin asfalttiin. Ei ottanut, vaan mies juoksi vauhtiin päästyään huojuen keskellä tietä pois näkyvistä ja pois näyttämöltä.
Yllättävän nopeasti ne saivat leipäpussit revittyä auki ja pääsivät leipien kimppuun. Nyt, puolitoista tuntia myöhemmin, leivät ovat jo melkein kadonneet ja kirkuminen on hieman vaientunut. Mutta vain hieman. En tiedä kuka leivät jätti tiensyrjään. Putosivatko ne vahingossa vai oliko taka-ajatuksena oikein jokin filosofia. Viime aikoina täällä on muutenkin alkanut näkymään todella paljon ruonjätteitä, tyhjiä jogurttipurkkeja, leipäpussejä ja niin edelleen. Epäilin jopa yhtenä aamuna, että olisiko joku kettu tai vastaava mennyt repimään jonkun roskapussin rikki, sen verran jätettä kaduilla lojui.
Mutta niin se vain elämä on valintoja täynnä. Joko nautit hiljaisuudesta ja hikoat tai kuuntelit lokkien rääkymistä ja olosi on suhteellisen mukava. Se on pääkaupunkiseudun kesää se.
Ulkona parvi harmaalokkeja on kirkunut yhteen menoon jo puolitoista tuntia. Kun ne aloittivat metelöintinsä, kurkkasin ikkunasta ulos nähdäkseni syyn tähän faunan villiintymiseen. Joku oli heittänyt maantiellä kolme avaamatonta leipäpussia. Näemmä Vaasan ruispaloja ja kaksi pakettia ranskanleipää. Lokit tietysti iskivät tämän yltäkylläisen aterian kimppuun kuin siat limppuun, huutavat ja tappelevat. Humalainen mies jahtasi niitä pitkin katua, huitoi käsillään ja huusi lokkeja olemaan hiljaa. Huojui niin pahasti että aloin jo ajatella että tätä menoa painovoima vie voiton ja mies ottaa otsallaan lähikontaktin asfalttiin. Ei ottanut, vaan mies juoksi vauhtiin päästyään huojuen keskellä tietä pois näkyvistä ja pois näyttämöltä.
Yllättävän nopeasti ne saivat leipäpussit revittyä auki ja pääsivät leipien kimppuun. Nyt, puolitoista tuntia myöhemmin, leivät ovat jo melkein kadonneet ja kirkuminen on hieman vaientunut. Mutta vain hieman. En tiedä kuka leivät jätti tiensyrjään. Putosivatko ne vahingossa vai oliko taka-ajatuksena oikein jokin filosofia. Viime aikoina täällä on muutenkin alkanut näkymään todella paljon ruonjätteitä, tyhjiä jogurttipurkkeja, leipäpussejä ja niin edelleen. Epäilin jopa yhtenä aamuna, että olisiko joku kettu tai vastaava mennyt repimään jonkun roskapussin rikki, sen verran jätettä kaduilla lojui.
Mutta niin se vain elämä on valintoja täynnä. Joko nautit hiljaisuudesta ja hikoat tai kuuntelit lokkien rääkymistä ja olosi on suhteellisen mukava. Se on pääkaupunkiseudun kesää se.
lauantai 3. heinäkuuta 2010
Jumalkuvista
Miksi teologia on tärkeää kirkolle, vaikka teologisesta tiedekunnasta tulee vain "ateisteja alttarille" (siteeraten erästä kirjaa).
Ajattelen, että teologia on tärkeää, koska Raamattu on ristiriitainen. Koen, että sen käsittäminen ja ymmärtäminen on tärkeää. Jos luemme Raamattua kirjaimellisesti, tietämättä kirjasta mitään, sotkeudumme sen luomiin kuvioihin. Kun ymmärrämme, että Raamattu koostuu erilaisista ja eri-ikäisistä traditioista, jotka on keinotekoisesti liitetty yhteen ja muokattu satojen vuosien ajan erilaisten kulttuurien, uskontojen ja yhteiskuntien vaikutuskentässä, tekstien ymmärtäminen "helpottuu".
Raamatun teksteissä kohtaamme erilaisia jumalakuvia ja jumalakäsityksiä, jotka muotoutuivat ihmisen ja hänen elinolojensa kehityksen myötä. Kohtaamme Raamatun sivuilla heimojumalan, soturijumalan, kaupunginjumalan, kuninkaan jumalan. Tuhansien vuosien kuluessa monia jumalkäsityksiä on nivoutunut yhteen hahmoksi, jota nykyään kutsumme Jumalaksi.
Monesti Raamatun tekstit puhuvat toisiaan vastaan. Eri jumalkuvat eivät sovi yhteen, vaan tuntuvat riitelevän keskenään. Jos yrittää sovittaa ne kaikki yhteen, niin lopputulos on skitsofreeninen. Tai sitten täytyy ummistaa silmänsä Raamatun teksteiltä ja valita sieltä vain ne kohdat, jotka tuntuvat sopivan itselle.
Minusta taas se ei ole oikea tie. Emme me puolusta Jumalaa olemalla kritiikittömiä. Meistä ei tule pyhiä, jos ummistamme silmämme ristiriidoilta, taikauskolta ja siltä, mikä tosiasiassa on kiusallisen alkukantaista ja epäolennaista. Emme voi pitää kiinni itäisen Välimeren jokaisesta jumaluudesta ja jumalakuvasta, jotka aikoinaan hivuttautuivat siihen kokonaisuuteen, jota Vanhan testamentin tekstit kutsuvat mm. nimellä JHWH, Jahve.
Eikä meidän tarvitsekaan pitää. Uskon ja tunnen, että Raamatussa on myös se jumalallisuus, mutta sen tunteminen ei edellytä kaikesta kiinni pitämistä. Niin kuin ihmiskunta on jättänyt taakseen Zeuksen, Torin ja Ukko Ylijumalan, voimme mielestäni jättää taaksemme myös niiden aikalaiskuvan Jahvesta.
Ajattelen, että teologia on tärkeää, koska Raamattu on ristiriitainen. Koen, että sen käsittäminen ja ymmärtäminen on tärkeää. Jos luemme Raamattua kirjaimellisesti, tietämättä kirjasta mitään, sotkeudumme sen luomiin kuvioihin. Kun ymmärrämme, että Raamattu koostuu erilaisista ja eri-ikäisistä traditioista, jotka on keinotekoisesti liitetty yhteen ja muokattu satojen vuosien ajan erilaisten kulttuurien, uskontojen ja yhteiskuntien vaikutuskentässä, tekstien ymmärtäminen "helpottuu".
Raamatun teksteissä kohtaamme erilaisia jumalakuvia ja jumalakäsityksiä, jotka muotoutuivat ihmisen ja hänen elinolojensa kehityksen myötä. Kohtaamme Raamatun sivuilla heimojumalan, soturijumalan, kaupunginjumalan, kuninkaan jumalan. Tuhansien vuosien kuluessa monia jumalkäsityksiä on nivoutunut yhteen hahmoksi, jota nykyään kutsumme Jumalaksi.
Monesti Raamatun tekstit puhuvat toisiaan vastaan. Eri jumalkuvat eivät sovi yhteen, vaan tuntuvat riitelevän keskenään. Jos yrittää sovittaa ne kaikki yhteen, niin lopputulos on skitsofreeninen. Tai sitten täytyy ummistaa silmänsä Raamatun teksteiltä ja valita sieltä vain ne kohdat, jotka tuntuvat sopivan itselle.
Minusta taas se ei ole oikea tie. Emme me puolusta Jumalaa olemalla kritiikittömiä. Meistä ei tule pyhiä, jos ummistamme silmämme ristiriidoilta, taikauskolta ja siltä, mikä tosiasiassa on kiusallisen alkukantaista ja epäolennaista. Emme voi pitää kiinni itäisen Välimeren jokaisesta jumaluudesta ja jumalakuvasta, jotka aikoinaan hivuttautuivat siihen kokonaisuuteen, jota Vanhan testamentin tekstit kutsuvat mm. nimellä JHWH, Jahve.
Eikä meidän tarvitsekaan pitää. Uskon ja tunnen, että Raamatussa on myös se jumalallisuus, mutta sen tunteminen ei edellytä kaikesta kiinni pitämistä. Niin kuin ihmiskunta on jättänyt taakseen Zeuksen, Torin ja Ukko Ylijumalan, voimme mielestäni jättää taaksemme myös niiden aikalaiskuvan Jahvesta.
tiistai 29. kesäkuuta 2010
Lihavan koiran arvoitus
Kävi sitte kattoon kattei ja koiraa. Hyvi näyttivä voiva, koira ei enää hoia katei, vaa o päätyny sil linjal, et ne vois lähettää takas sinne mist tulivatki. Ei enää hoieta kissoi, vaa ny pietää jo kuriiki, minkä koira tekee tönäsemäl kuonol huonost käyttäytyvää katii niskaa.
Koira oli vaa päässy kovast lihomaa. Annoi asiakuuluva moittee koiral ja sen ruakkijoil, jokka kuiteski vakuut, et ei oo koiraa syätetty normaalii enempää. Eikä lenkeiskä oo pihistelty. Mysteeri oli heilki koira massu pullistumine.
Mut kute kerro, kati ja koira tulee hyvi toimee. Niiki hyvi, et niiden kupi on vierekkäi ja yhteisest vesikupist latkiva. Ei koira kuulemma välitä. Ainoo poikkeus o kotiruaka. Se o koira miälest nii hyvä, et jos sitä o tarjol, ei kateil o asia samal kupil. Sillo muuteki helpost muriseva ja örisevä koira ääne tuli iha uus sävy eikä se o sellane sävy, et tekis miäli työntää sorme sen kuano viäre et mitäs siin öriset. Tai kati tapaukses kuano.
Mut muute ei kattie syämisii vahdi, minkä vuoks katie ruakakup oli koirakupi viäres. Ja kateil oli myäs ruoka tarjol, mut ei koira sitä syä, sanottii ku olin sitä miält, että koira lihomise syy tais paljastuu.
Mut sit käviki nii, että istuttii olohuonees kaik ja keittiöst alko kuuluu rouskutus. Iha ku joku olis vetäny kuivamuonaa kauheel kiireel nassuu. Se ol peri kummallist ku ainoo kuivamuana oli kattie sapuska ja mu lasku mukkaa kaik katit nukku sohval. Ja koht siält keittiös tul ulos koira. Käytii tarkistaa keittiö ja totta tosia: kattie kippo ol tyhjä. Mää sit sanosi, että ny o kaks vaihtoehto: joko tääl keittiös o tapahtunu tos kummalline metafyysine ilmiö, jos kattie ruaka katoo itteksees tai sit tää lihava koira, joka ei syä kattie ruoka, syä sitä sitteki. Mut tekee se ni et kuka ei nää. Ruakkijat sit sanoki vähä ihmetellees et mite nää katit - vaik kattit yleise elämäkokemukse muka onki nirsoi - on aina syäny ruakasa tos reippaast. Ain o kelvannu ja kup o usei tyhjä.
Mut uskoisi et syy tähä reippautee selvis ny. Et se onki ollu iha joku muu, joka o ain syäny lautase tyhjäks.
Koira oli vaa päässy kovast lihomaa. Annoi asiakuuluva moittee koiral ja sen ruakkijoil, jokka kuiteski vakuut, et ei oo koiraa syätetty normaalii enempää. Eikä lenkeiskä oo pihistelty. Mysteeri oli heilki koira massu pullistumine.
Mut kute kerro, kati ja koira tulee hyvi toimee. Niiki hyvi, et niiden kupi on vierekkäi ja yhteisest vesikupist latkiva. Ei koira kuulemma välitä. Ainoo poikkeus o kotiruaka. Se o koira miälest nii hyvä, et jos sitä o tarjol, ei kateil o asia samal kupil. Sillo muuteki helpost muriseva ja örisevä koira ääne tuli iha uus sävy eikä se o sellane sävy, et tekis miäli työntää sorme sen kuano viäre et mitäs siin öriset. Tai kati tapaukses kuano.
Mut muute ei kattie syämisii vahdi, minkä vuoks katie ruakakup oli koirakupi viäres. Ja kateil oli myäs ruoka tarjol, mut ei koira sitä syä, sanottii ku olin sitä miält, että koira lihomise syy tais paljastuu.
Mut sit käviki nii, että istuttii olohuonees kaik ja keittiöst alko kuuluu rouskutus. Iha ku joku olis vetäny kuivamuonaa kauheel kiireel nassuu. Se ol peri kummallist ku ainoo kuivamuana oli kattie sapuska ja mu lasku mukkaa kaik katit nukku sohval. Ja koht siält keittiös tul ulos koira. Käytii tarkistaa keittiö ja totta tosia: kattie kippo ol tyhjä. Mää sit sanosi, että ny o kaks vaihtoehto: joko tääl keittiös o tapahtunu tos kummalline metafyysine ilmiö, jos kattie ruaka katoo itteksees tai sit tää lihava koira, joka ei syä kattie ruoka, syä sitä sitteki. Mut tekee se ni et kuka ei nää. Ruakkijat sit sanoki vähä ihmetellees et mite nää katit - vaik kattit yleise elämäkokemukse muka onki nirsoi - on aina syäny ruakasa tos reippaast. Ain o kelvannu ja kup o usei tyhjä.
Mut uskoisi et syy tähä reippautee selvis ny. Et se onki ollu iha joku muu, joka o ain syäny lautase tyhjäks.
maanantai 21. kesäkuuta 2010
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Kissoja siellä, kissoja täällä....
Niinpä.
torstai 17. kesäkuuta 2010
Kohti tenttiä
Epätoivo hiipii jo sydämeen. En minä ikinä opi näitä taivutusmuotoja. En opi erottamaan toisistaan passiivin indikatiivin imperfektiä ja aktiivin konjunktiivin 2.aoristia. En tunnista feminiinin datiivia. Enkä opia sanoja. En sitten millään.
Eikä sillä ole edes väliäkään, vaikka oppisin, koska elokuussa on kuulemma pakko käydä luennoilla. Näin sanoivat avoimesta yliopistosta. Ja mites se nyt sitten onnistuisi, päivätyöläiseltä?
Huomaan, että epäonnistumisen pelko on alkanut hiipiä sydämeen.Tai ehkä se on ollut siellä aina. Ehkä siksi klassisiset kielet loistavat suorittamattomuuttaan. Pelkään epäonnistumista ja sitä, ettei (tästäkään) kesästä jää mitään merkkiä siitä, että olisin jotain yrittänyt tehdäkin.
Eikä sillä ole edes väliäkään, vaikka oppisin, koska elokuussa on kuulemma pakko käydä luennoilla. Näin sanoivat avoimesta yliopistosta. Ja mites se nyt sitten onnistuisi, päivätyöläiseltä?
Huomaan, että epäonnistumisen pelko on alkanut hiipiä sydämeen.Tai ehkä se on ollut siellä aina. Ehkä siksi klassisiset kielet loistavat suorittamattomuuttaan. Pelkään epäonnistumista ja sitä, ettei (tästäkään) kesästä jää mitään merkkiä siitä, että olisin jotain yrittänyt tehdäkin.
tiistai 15. kesäkuuta 2010
Kissakoira
Koiramme pienessä, muuten kovin mustasukkaisessa sydämessä, on ilmeisesti heikko kohta mitä tulee kissanpentuihin. Meille kotiin on kuulemma muuttanut kaksi kissanpentua, ja koira hoivaa niitä antaumuksella. Liiankin antaumuksella, koska pennuilla on kuulemma vaikeuksiakin kävellä rauhassa, koska aina on koira huolehtimassa ja puhdistamassa.
Samanlaisia elkeitä se osoitti pari vuotta sitten, kun löysimme lenkillä ilmeisesti hylätyn kissanpennun ojasta. Se oli aivan liian pieni liikuskelemaan ulkona yksin, joten otin sen matkaani ja vein kotiin. Silloinkin koiran mielestä kissanpentu oli mitä ihanin ja se putsasi ja nuoli sitä antamuksella, kunnes sitä piti kieltää, kun ei kissanpentu päässyt edes kävelemään kuin kahdella jalalla, koska takapää oli koko ajan ilmassa koiran huolellisessa puhdistuksessa.
Tuolle kissanpennulle löydettiin sitten adoptiokoti ja adoptioemo, joka hyväksyi uuden pennun vanhojen rinnalle ja pentu pääsi varttumaan kissaemon hellässä hoivassa, kunnes sai oman kodin.
Samanlaisia elkeitä se osoitti pari vuotta sitten, kun löysimme lenkillä ilmeisesti hylätyn kissanpennun ojasta. Se oli aivan liian pieni liikuskelemaan ulkona yksin, joten otin sen matkaani ja vein kotiin. Silloinkin koiran mielestä kissanpentu oli mitä ihanin ja se putsasi ja nuoli sitä antamuksella, kunnes sitä piti kieltää, kun ei kissanpentu päässyt edes kävelemään kuin kahdella jalalla, koska takapää oli koko ajan ilmassa koiran huolellisessa puhdistuksessa.
Tuolle kissanpennulle löydettiin sitten adoptiokoti ja adoptioemo, joka hyväksyi uuden pennun vanhojen rinnalle ja pentu pääsi varttumaan kissaemon hellässä hoivassa, kunnes sai oman kodin.
lauantai 12. kesäkuuta 2010
The Battle of the Aunties - Tätien taistelu
Eräs nimeltä mainitsematon yhtye piti kerran lyhyen "mainoskonsertin" eräässä nimeltä mainitsemattomassa ostoskeskuksessa. Väkeä oli saapunutkin paikalle kiitettävissä määrin, vaikka "keikkaa" ei oltu mainostettu mitenkään.
Minä ja työparini nojailimme laiskan pulskeina seinään pitäen samalla raukeasti silmällä väkijoukkoa, joka oli hajaantumassa "keikan" päätyttyä. Odotimme vain, että viimeisetkin häipyisivät paikalta niin meidänkin hommamme alkaisi olla ohi.
Tähän keikkaan - promootiotapahtuma kun nyt pääsuuntaisesti oli - oli sattunut kuulumaan myös bändin fanipaitojen jakelu periaatteella "nopeimmat elävät" eli heitetään paitoja yleisöön ja ne, joilla on kärpän refleksit, saivat paidan. Kaikki sujui rauhallisesti, hyvällä hengellä. Kunnes....
Kun suurin osa yleisöstä oli jo valunut pois tapahtuma-alueelle, luoksemme tuli päätään pudisteleva ja partaansa naureskeleva mies.
"Tuolla tapellaan tuollaisesta paidasta", hän sanoi meille ja viittasi taakseen. Joten lähdimme tietysti tarkastamaan, että missä tapellaan. Aika lähellä esiintymislavaa huomasimmekin sitten paidan, jonka kummassakin päässä roikkui täti-ihminen. Molemmat tädit olivat kahmineet käsiensä ympärille mahdollisimman paljon paitaa ja loppu oli kireänä "ei-kenenkään-maana" heidän välillään.
Pian kävi ilmi, että kyse oli itse asiassa maaottelusta, Suomi vastaan Venäjä. Suomalainen päätti olla ystävällinen ja hymyili kauniisti (samalla kun puristi omaa osuuttaan rystyset valkoisina). Eikö venäläinen nyt voisi antaa paitaa hänelle? Hän oli fani, oli tullut varta vasten paikalle tätä keikkaa varten. Hän oli myös ottanut paidan ensin. Ja nykäisi paitaa itselleen. Venäläinen nykäisi takaisin.
Venäläinen oli myös fani. Lisäksi hän oli nähnyt paidan ensin, ei suomalainen. Ja hän oli myös vanhempi. Kohteliaisuus vaatisi, että nuorempi väistäisi. Näin sanottuaan hän nykäisi paitaa itselleen. Ja suomalainen nykäisi takaisin.
Puheitten sävy muuttui kireämmäksi, mutta paitaa ei siirtynyt milliäkään enempää kummallekaan. Välillä sitä nyittiin vuorotellen. Sitten venäläinen kyllästyi ja päätti ratkaista asian voimalla, isompi kun oli. Hän otti omasta osuudestaan tukevan otteen ja lähti marssimaan erästä kauppaa kohti.
Mutta suomalainen ei luovuttanut. Hän roikkui omassa osassaan kiinni ja pisti päälle ns. lukkojarrutuksen käytännössä siis raahautuen venäläisen perässä. Venäläinen pysähtyi ja taas vaihdettiin mielipiteitä varastelevista rohmuista, jotka eivät kunnioittaneet toisen oikeutta omaan.
Sitten venäläinen näki meidät ja taas suomalaista vietiin paidan perässä; tällä kertaa meidän luoksemme. Molemmat osapuolet vaativat meitä ratkaisemaan kiistan ja vetosivat oikeudentuntoomme. Toki me ymmärtäisimme, että juuri hänellä oli oikeus tähän paitaan.
Me taas ilmoitimme välittömästi, että me emme ottaisi asiaan yhtään mitään kantaa. Luulisi nyt kahden aikuisen osaavan itse päättää kuka paidan saisi. Naiset kääntyivät taas toisiaan kohden. Nyt päätettiin selvittää kuka oli tosi fani. Suomalainen pommitti venäläistä tietokysymyksillä. Koska bändi julkaisi ensimmäisen levyn? Kuinka mones levy oli menossa? Mikä oli suosituin single? Venäläinen ilmoitti, että hänen ei tarvitse mokomiin vastata ja repäisi paitaa itselleen voimalla. Suomalainen repäisi takaisin. Venäläinen repäisi taas. Äänet kohosivat.
Minä rykäisin ja käskin rauhoittua, aikuiset ihmiset. Vetäminen loppui ja venäläinen syytti suomalaista, että tämä oli vetänyt ensin.
Työparini kyllästyi ja osoitti olevansa Salomon veroinen päättäjä; jos sopuun ei päästä, niin leikataan paita sitten kahtia. Päinvastoin kuin Raamatussa, molemmat suostuivat tähän ehdotukseen. Työkaveri lähti etsimään saksia ja minä jäin pitämään seuraa paidalle ja naisille.
Venäläisen mielestä suomalainen oli ollut poikkeuksellisen törkeä; että oli kehdannut uhkailla vanhempaa naista. Mihin on nuoriso menossa. Törkeää käytöstä. Suomalainen vastasi, että siinä se pata soimaa kattilaa, ei se venäläinenkään ole kovin asiallista käytöstä osoittanut. Venäläinen vastasi sanomalla jotain venäjäksi. En tiedä mitä sanottiin, mutta epäilen, että "tsuhnaa" ei kehuttu. Suomalainen vastasi, että hän kyllä puhuu useita kieliä, mutta venäjä ei nyt niihin satu kuulumaan. Puhu suomea. Venäläinen vastasi puhumalla lisää venäjää.
Lupaavasti uudelleen alkamassa olleen riidan keskeytti työtoveri, joka saksien kera käski vetää paidan suoraksi. Näin tehtiinkin ja molemmat osapuolet pitivät huolen, että saivat itselleen yhtä paljon. Sitten työtoverini leikkasi moninkertaiselle rullalle kääriytyneen paidan keskeltä kahtia. Molemmat naiset vakuuttivat tyytyväisyyttään ja lähtivät eri teilleen omat palaset mukanaan.
Ainoastaan me emme olleet tyytyväisiä. Olisimme nimittäin halunneet tietää, että mistä kohtaa paita mahtoi mennä palasiksi. Saiko toinen pelkän helman ja toinen itse paidan vähän lyhyempänä, vai saivatko molemmat oman hihan.
Minä ja työparini nojailimme laiskan pulskeina seinään pitäen samalla raukeasti silmällä väkijoukkoa, joka oli hajaantumassa "keikan" päätyttyä. Odotimme vain, että viimeisetkin häipyisivät paikalta niin meidänkin hommamme alkaisi olla ohi.
Tähän keikkaan - promootiotapahtuma kun nyt pääsuuntaisesti oli - oli sattunut kuulumaan myös bändin fanipaitojen jakelu periaatteella "nopeimmat elävät" eli heitetään paitoja yleisöön ja ne, joilla on kärpän refleksit, saivat paidan. Kaikki sujui rauhallisesti, hyvällä hengellä. Kunnes....
Kun suurin osa yleisöstä oli jo valunut pois tapahtuma-alueelle, luoksemme tuli päätään pudisteleva ja partaansa naureskeleva mies.
"Tuolla tapellaan tuollaisesta paidasta", hän sanoi meille ja viittasi taakseen. Joten lähdimme tietysti tarkastamaan, että missä tapellaan. Aika lähellä esiintymislavaa huomasimmekin sitten paidan, jonka kummassakin päässä roikkui täti-ihminen. Molemmat tädit olivat kahmineet käsiensä ympärille mahdollisimman paljon paitaa ja loppu oli kireänä "ei-kenenkään-maana" heidän välillään.
Pian kävi ilmi, että kyse oli itse asiassa maaottelusta, Suomi vastaan Venäjä. Suomalainen päätti olla ystävällinen ja hymyili kauniisti (samalla kun puristi omaa osuuttaan rystyset valkoisina). Eikö venäläinen nyt voisi antaa paitaa hänelle? Hän oli fani, oli tullut varta vasten paikalle tätä keikkaa varten. Hän oli myös ottanut paidan ensin. Ja nykäisi paitaa itselleen. Venäläinen nykäisi takaisin.
Venäläinen oli myös fani. Lisäksi hän oli nähnyt paidan ensin, ei suomalainen. Ja hän oli myös vanhempi. Kohteliaisuus vaatisi, että nuorempi väistäisi. Näin sanottuaan hän nykäisi paitaa itselleen. Ja suomalainen nykäisi takaisin.
Puheitten sävy muuttui kireämmäksi, mutta paitaa ei siirtynyt milliäkään enempää kummallekaan. Välillä sitä nyittiin vuorotellen. Sitten venäläinen kyllästyi ja päätti ratkaista asian voimalla, isompi kun oli. Hän otti omasta osuudestaan tukevan otteen ja lähti marssimaan erästä kauppaa kohti.
Mutta suomalainen ei luovuttanut. Hän roikkui omassa osassaan kiinni ja pisti päälle ns. lukkojarrutuksen käytännössä siis raahautuen venäläisen perässä. Venäläinen pysähtyi ja taas vaihdettiin mielipiteitä varastelevista rohmuista, jotka eivät kunnioittaneet toisen oikeutta omaan.
Sitten venäläinen näki meidät ja taas suomalaista vietiin paidan perässä; tällä kertaa meidän luoksemme. Molemmat osapuolet vaativat meitä ratkaisemaan kiistan ja vetosivat oikeudentuntoomme. Toki me ymmärtäisimme, että juuri hänellä oli oikeus tähän paitaan.
Me taas ilmoitimme välittömästi, että me emme ottaisi asiaan yhtään mitään kantaa. Luulisi nyt kahden aikuisen osaavan itse päättää kuka paidan saisi. Naiset kääntyivät taas toisiaan kohden. Nyt päätettiin selvittää kuka oli tosi fani. Suomalainen pommitti venäläistä tietokysymyksillä. Koska bändi julkaisi ensimmäisen levyn? Kuinka mones levy oli menossa? Mikä oli suosituin single? Venäläinen ilmoitti, että hänen ei tarvitse mokomiin vastata ja repäisi paitaa itselleen voimalla. Suomalainen repäisi takaisin. Venäläinen repäisi taas. Äänet kohosivat.
Minä rykäisin ja käskin rauhoittua, aikuiset ihmiset. Vetäminen loppui ja venäläinen syytti suomalaista, että tämä oli vetänyt ensin.
Työparini kyllästyi ja osoitti olevansa Salomon veroinen päättäjä; jos sopuun ei päästä, niin leikataan paita sitten kahtia. Päinvastoin kuin Raamatussa, molemmat suostuivat tähän ehdotukseen. Työkaveri lähti etsimään saksia ja minä jäin pitämään seuraa paidalle ja naisille.
Venäläisen mielestä suomalainen oli ollut poikkeuksellisen törkeä; että oli kehdannut uhkailla vanhempaa naista. Mihin on nuoriso menossa. Törkeää käytöstä. Suomalainen vastasi, että siinä se pata soimaa kattilaa, ei se venäläinenkään ole kovin asiallista käytöstä osoittanut. Venäläinen vastasi sanomalla jotain venäjäksi. En tiedä mitä sanottiin, mutta epäilen, että "tsuhnaa" ei kehuttu. Suomalainen vastasi, että hän kyllä puhuu useita kieliä, mutta venäjä ei nyt niihin satu kuulumaan. Puhu suomea. Venäläinen vastasi puhumalla lisää venäjää.
Lupaavasti uudelleen alkamassa olleen riidan keskeytti työtoveri, joka saksien kera käski vetää paidan suoraksi. Näin tehtiinkin ja molemmat osapuolet pitivät huolen, että saivat itselleen yhtä paljon. Sitten työtoverini leikkasi moninkertaiselle rullalle kääriytyneen paidan keskeltä kahtia. Molemmat naiset vakuuttivat tyytyväisyyttään ja lähtivät eri teilleen omat palaset mukanaan.
Ainoastaan me emme olleet tyytyväisiä. Olisimme nimittäin halunneet tietää, että mistä kohtaa paita mahtoi mennä palasiksi. Saiko toinen pelkän helman ja toinen itse paidan vähän lyhyempänä, vai saivatko molemmat oman hihan.
Happy Meal
Humalainen nainen: Mää olen katshellut shua jo jonkhin aikaa ja shää näytit toshi ykshinäiselt. Shiis tosi ykshinäislet! Eihän shulla ole täällä mitään sheuraa... Eres.
Minä: Onhan mulla ollut täällä seuraa vaikka kuinka paljon.
Nainen: Kuka mhuka?
Minä: No te kaikki.
Nainen: Ai jaa.. Mut hei lähtishitkö shää pileisiin?
Minä: No emmä nyt taida.
Nainen: Mikshet?
Minä: No kun mä olen töissä.
Nainen: Mut shit kun pääshet thäältä poish!
Minä: Mun pitää olla huomennakin töissä.
Nainen: No ei she haittaa.
Minä: Kyl se vähän haittaa.
Nainen: Shiel olish hei toshi kivaa. Siis toshi!
Minä: Varmasti. Mutta emmä silti nyt lähde.
Nainen: Mentäish nyt. Tuu vaikka Kamppiin mun kaa
Minä: No emmä kyllä nyt mihinkään Kamppiinkaan lähde.
Nainen: Tulishit nyt. Shyödään vaikka Happy Mealit!
Mitäpä tuohon enää sanomaan.... Paitsi että tiedät olevasi lihava, kun sinua yritetään iskeä Happy Mealilla.
Minä: Onhan mulla ollut täällä seuraa vaikka kuinka paljon.
Nainen: Kuka mhuka?
Minä: No te kaikki.
Nainen: Ai jaa.. Mut hei lähtishitkö shää pileisiin?
Minä: No emmä nyt taida.
Nainen: Mikshet?
Minä: No kun mä olen töissä.
Nainen: Mut shit kun pääshet thäältä poish!
Minä: Mun pitää olla huomennakin töissä.
Nainen: No ei she haittaa.
Minä: Kyl se vähän haittaa.
Nainen: Shiel olish hei toshi kivaa. Siis toshi!
Minä: Varmasti. Mutta emmä silti nyt lähde.
Nainen: Mentäish nyt. Tuu vaikka Kamppiin mun kaa
Minä: No emmä kyllä nyt mihinkään Kamppiinkaan lähde.
Nainen: Tulishit nyt. Shyödään vaikka Happy Mealit!
Mitäpä tuohon enää sanomaan.... Paitsi että tiedät olevasi lihava, kun sinua yritetään iskeä Happy Mealilla.
perjantai 11. kesäkuuta 2010
"Me emme lähde Keravalle"
Sisäministeri Anne Holmlundin hätäkeskuslaitokseen kylvämä sato alkaa tuottaa tulosta:
Helsingin sanomat: Päivystäjät lähtevät lätkimään Helsingin hätäkeskuksesta
Jutun pointit lyhyesti:
Helsingin hätäkeskuksessa on työvoimapula. 62 hätäkeskuspäivystäjän virasta on täyttämättä 13. Tämä tarkoittaa käytännössä, että jokaisessa työvuorossa on kahden päivystäjän vajaus. Työvoimapula on vaivannut hätäkeskusta jo pitkään, mutta tilannetta on entisestään kärjistänyt sisäasiainministeriön päätös lakkauttaa Helsingin hätäkeskus ja siirtää sen toiminta Keravalle. Osa päivystäjistä on lähtenyt tehtävästään saatesanoin "Me emme lähde Keravalle". Lokakuussa tapahtuva siirto Keravalle ei myöskään paranna työtilannetta, sillä Helsingin hätäkeskus jatkaa itsenäisenä yksikkönä, nyt tosin Keravalla.
Kaikki tämä siitä huolimatta, että sisäministerimme kertoi meille, että päätös lakkauttaa suurin osa Suomen hätäkeskuksista ainoastaan parantaa palvelua, tehostaa toimintaa, lisää paikallistuntemusta ja vastaa kansalaisten ja viranomaisten kasvaviin vaatimuksiin.
Mitäköhän mahtaa tapahtua, kun Tampereen hätäkeskuspäivystäjien tulisi muuttaa työnsä perässä Poriin?
Äkkinäinen epäilisi, että sisäministeri on pihalla kuin pihatonttu.
Mutta eihän se ole mahdollista.
Helsingin sanomat: Päivystäjät lähtevät lätkimään Helsingin hätäkeskuksesta
Jutun pointit lyhyesti:
Helsingin hätäkeskuksessa on työvoimapula. 62 hätäkeskuspäivystäjän virasta on täyttämättä 13. Tämä tarkoittaa käytännössä, että jokaisessa työvuorossa on kahden päivystäjän vajaus. Työvoimapula on vaivannut hätäkeskusta jo pitkään, mutta tilannetta on entisestään kärjistänyt sisäasiainministeriön päätös lakkauttaa Helsingin hätäkeskus ja siirtää sen toiminta Keravalle. Osa päivystäjistä on lähtenyt tehtävästään saatesanoin "Me emme lähde Keravalle". Lokakuussa tapahtuva siirto Keravalle ei myöskään paranna työtilannetta, sillä Helsingin hätäkeskus jatkaa itsenäisenä yksikkönä, nyt tosin Keravalla.
Kaikki tämä siitä huolimatta, että sisäministerimme kertoi meille, että päätös lakkauttaa suurin osa Suomen hätäkeskuksista ainoastaan parantaa palvelua, tehostaa toimintaa, lisää paikallistuntemusta ja vastaa kansalaisten ja viranomaisten kasvaviin vaatimuksiin.
Mitäköhän mahtaa tapahtua, kun Tampereen hätäkeskuspäivystäjien tulisi muuttaa työnsä perässä Poriin?
Äkkinäinen epäilisi, että sisäministeri on pihalla kuin pihatonttu.
Mutta eihän se ole mahdollista.
tiistai 8. kesäkuuta 2010
Tänään
Jokainen tarvitsee kaiketi vihollisen. Olen löytänyt omani. Se on aoristi.
Kreikan omatoiminen opiskelu on kuin seuraisi jotain valmiiksi tallattua polkua. Alussa jäljet ovat vahvat ja huokuvat itsevarmuutta ja niiden seuraaminen on helppoa. Vastaan tulee vanhoja ei-niin-hyviä tuttuja, mutta kuitenkin tuttuja. Verbin pääryhmät ovat helppoa kauraa. Kuten myös toisen deklinaation maskuliinit ja neutrit. Prepositiot ovat jostain syystä vähän hämärässä, hieman jo polulla tulee huojahdeltua, mutta sitten ryhti oikenee ja matka jatkuu. Ensimmäisen deklinaation feminiinit ovat vielä tuttuja, mutta nyt sitä alkaa huomaamaan, että polku on kaventumassa ja muuttumassa liukkaaksi. Mukaan astuvat toisen deklinaation feminiinit ja ensimmäisen deklinaation maskuliinit. Passiivin ja mediumin kohdalla alkaa jo tuntua ahdistavalta, imperfekti vielä menee rimaa hipoen.
Ja sitten se tulee: aoristi. Ja taas pitää opetella uudet verbivartalot, uudet etuliitteet ja päätteet. Ja epätoivoa lisää se tieto, että tässä on vasta opiskeltu indikatiivia. Edessä on vielä infinitiivit ja konjuktiivit.
Ja niitä aoristejakin on enemmän kuin yksi. Vahvat huhut kertovat, että edessä on vielä juuriaoristi ja kappa-aoristi.
Ei ihme, että maalla, joka keksi tällaisen kielen, menee huonosti.
Kreikan omatoiminen opiskelu on kuin seuraisi jotain valmiiksi tallattua polkua. Alussa jäljet ovat vahvat ja huokuvat itsevarmuutta ja niiden seuraaminen on helppoa. Vastaan tulee vanhoja ei-niin-hyviä tuttuja, mutta kuitenkin tuttuja. Verbin pääryhmät ovat helppoa kauraa. Kuten myös toisen deklinaation maskuliinit ja neutrit. Prepositiot ovat jostain syystä vähän hämärässä, hieman jo polulla tulee huojahdeltua, mutta sitten ryhti oikenee ja matka jatkuu. Ensimmäisen deklinaation feminiinit ovat vielä tuttuja, mutta nyt sitä alkaa huomaamaan, että polku on kaventumassa ja muuttumassa liukkaaksi. Mukaan astuvat toisen deklinaation feminiinit ja ensimmäisen deklinaation maskuliinit. Passiivin ja mediumin kohdalla alkaa jo tuntua ahdistavalta, imperfekti vielä menee rimaa hipoen.
Ja sitten se tulee: aoristi. Ja taas pitää opetella uudet verbivartalot, uudet etuliitteet ja päätteet. Ja epätoivoa lisää se tieto, että tässä on vasta opiskeltu indikatiivia. Edessä on vielä infinitiivit ja konjuktiivit.
Ja niitä aoristejakin on enemmän kuin yksi. Vahvat huhut kertovat, että edessä on vielä juuriaoristi ja kappa-aoristi.
Ei ihme, että maalla, joka keksi tällaisen kielen, menee huonosti.
maanantai 7. kesäkuuta 2010
Koinee-kreikkaa
Tuli sitten opiskeltua kreikkaa koko pitkä päivä. Edistyin hyvin, imperfektin kimppuun jo käytiin. Aika kului suorastaan rattoisasti (mikä ehkä kertoo jotain työstäni).
Mutta sitten tulin kotiin ja tarkistin ne tehtävät, jotka olivat mukamas niin helppoja olleet.
Perkele.
Mutta sitten tulin kotiin ja tarkistin ne tehtävät, jotka olivat mukamas niin helppoja olleet.
Perkele.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Naispiispa
Ja niin siinä kävi, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko sai ensimmäisen naispiispansa, kun Irja Askola valittiin Helsingin hiippakunnan piispaksi syyskuussa eläkkeelle jäävän Eero Huovisen seuraajaksi.
Aika oli sitten vihdoin kypsä tällekin.
Toivottavasti Askola osoittautuu hyväksi esipaimeneksi, nykyisessä tilassa, jossa kirkkoa repivät sisäiset erimielisyydet Luther-säätiön kanssa, jäsenmäärä ja verotulot vähenevät tasaisesti ja kirkkoa uhkaa myös eläkepommi, niin hyvää johtajaa varmasti tarvitaan.
Ja toivottavasti - nyt kun pää on vihdoinkin auki - pääsisimme vihdoinkin jo siihen vaiheeseen, jossa tulevat piispat valitaan heidän kykyjensä mukaan eikä sukupuolen. Itse en usko, että naispiispa tekisi kirkosta yhtään sen "mediaseksikkäämpää" vaikka niinkin moni taitaa toivoa. Pikemminkin kirkosta on tulossa median "loppukevennys", katsaus kummalliseen maailmaan, jota kukaan ei oikein ymmärrä ja joka siksi huvittaa kaikkia.
Mutta eiköhän Askolasta kuitenkin ihan hyvä piispa tule, olen ihan tyytyväinen valintaan, vaikka en vaalikampanjoita niin kovasti seurannutkaan.
Aika oli sitten vihdoin kypsä tällekin.
Toivottavasti Askola osoittautuu hyväksi esipaimeneksi, nykyisessä tilassa, jossa kirkkoa repivät sisäiset erimielisyydet Luther-säätiön kanssa, jäsenmäärä ja verotulot vähenevät tasaisesti ja kirkkoa uhkaa myös eläkepommi, niin hyvää johtajaa varmasti tarvitaan.
Ja toivottavasti - nyt kun pää on vihdoinkin auki - pääsisimme vihdoinkin jo siihen vaiheeseen, jossa tulevat piispat valitaan heidän kykyjensä mukaan eikä sukupuolen. Itse en usko, että naispiispa tekisi kirkosta yhtään sen "mediaseksikkäämpää" vaikka niinkin moni taitaa toivoa. Pikemminkin kirkosta on tulossa median "loppukevennys", katsaus kummalliseen maailmaan, jota kukaan ei oikein ymmärrä ja joka siksi huvittaa kaikkia.
Mutta eiköhän Askolasta kuitenkin ihan hyvä piispa tule, olen ihan tyytyväinen valintaan, vaikka en vaalikampanjoita niin kovasti seurannutkaan.
tiistai 1. kesäkuuta 2010
Syrjintää
Iltapäivälehdet ovat viime aikoina revitelleet siitä miten Suomessa syrjitään vammaisia ihmisiä. Jutun alkujuurena oli Helsingissä sattunut tapaus, jossa ravintolan henkilökunta eväsi pääsyn ravintolaan kahdelta nuorelta, joista toinen oli kehitysvammainen. Ravintolaan henkilökuntaan kuulunut oli perustellut kieltoa toisen kompuroinnilla, mikä sai hänet epäilemään, että nuoret miehet olisivat humalassa. (lähteenä Iltalehden juttu)
Jos olen ymmärtänyt oikein, niin syrjintähän tarkoittaa sitä, että ihminen asetetaan eriarvoiseen asemaan muihin nähden joko terveydentilansa, etnisyytensä, sukupuolen, uskonnon, poliittisten mielipiteiden, sukupuolen ja niin edelleen.
Nythän jutun perusteella vaikuttaa siltä, että pääsy ravintolaan evättiin, koska henkilökuntaan kuuluva (jutussa ei yksilöidä, että kuka henkilökunnasta poikien lähestymistä seurasi, näki horjumisen ja teki pääsynesto-päätöksen, mutta veikkaisin, että eiköhän se ollut portsari) epäili nuorten miesten olevan humalassa.
Ja ravintolaan pääsyn evääminen humalatilan takia ei ole syrjintää, vaan se on järjestyksenvalvojan eli portsarin lakiin kirjoitettu velvollisuus: Järjestyksenvalvojan on estettävä pääsy toimialueelleen henkilöltä, jonka päihtymyksensä, käyttäytymisensä tai varustautumisena vuoksi on perusteltua syytä epäillä vaarantavan siellä järjestystä tai turvallisuutta taikka joka ei ole täyttänyt sinne pääsyn edellytykseksi asetettua ikää. ( laki järjestyksenvalvojista 6 § 1. momentti)
Miten järjestyksenvalvoja sitten tekee tuon päätelmän, että kuka on sellaisessa humalatilassa, että hänen voidaan katsoa vaarantavan järjestystä tai turvallisuutta? Aistihavainnoin. Tarkkailemalla, kuuntelemalla ja haistelemalla ja ns. "yleisellä elämänkokemuksella" järjestyksenvalvojat kautta Suomen maan tekevät sen päätöksen että kuka on ja kuka ei ole siinä kunnossa, että hänet voidaan ravintolaan päästää.
Ja totta kai silloin sattuu myös virhearviointeja. Niin kuin ehkä tässäkin tapauksessa. Jokun henkilökuntaan kuuluva on nähnyt poikien lähestymisen ja tehnyt päätelmän humalatilasta ja toiminut sen mukaan muutamassa kymmenessä sekunnissa. Ja tehnyt virheen, koska pojat eivät olleet humalassa. Mutta virheen tekeminen ei vielä tarkoita sitä, että olisi tapahtunut syrjintää. Vaan yksinkertaisesti sitä, että on tehty arviointivirhe ja tehty päätös, jolla ei ollut perusteita.
Toki on myös täysin mahdollista, että tässä tehty päätös on oikeasti ollut syrjivä. Eli ravintola on päättänyt: "ei vammaisia" ja naamioinut kiellon vedoten humalatilaan. Toki näitäkin sattuu (vaikkakin useimmiten niin, että syrjittävä ominaisuus on esim. etninen alkuperä).
Mutta tuntuu jotenkin hurjalta lähteä liikkeelle siitä olettamuksesta, että tässä nimenomaisessa ravintolassa syrjitään ihmisiä vammaisuuden takia, kun asian voi nähdä myös niin, että ravintola on tehnyt virhearvioinnin, millaisia tapahtuu kaiken aikaa: sen henkilökunta on nähnyt kompuroivan nuoren ja tehnyt päätelmän liiasta humalasta.
Jos olen ymmärtänyt oikein, niin syrjintähän tarkoittaa sitä, että ihminen asetetaan eriarvoiseen asemaan muihin nähden joko terveydentilansa, etnisyytensä, sukupuolen, uskonnon, poliittisten mielipiteiden, sukupuolen ja niin edelleen.
Nythän jutun perusteella vaikuttaa siltä, että pääsy ravintolaan evättiin, koska henkilökuntaan kuuluva (jutussa ei yksilöidä, että kuka henkilökunnasta poikien lähestymistä seurasi, näki horjumisen ja teki pääsynesto-päätöksen, mutta veikkaisin, että eiköhän se ollut portsari) epäili nuorten miesten olevan humalassa.
Ja ravintolaan pääsyn evääminen humalatilan takia ei ole syrjintää, vaan se on järjestyksenvalvojan eli portsarin lakiin kirjoitettu velvollisuus: Järjestyksenvalvojan on estettävä pääsy toimialueelleen henkilöltä, jonka päihtymyksensä, käyttäytymisensä tai varustautumisena vuoksi on perusteltua syytä epäillä vaarantavan siellä järjestystä tai turvallisuutta taikka joka ei ole täyttänyt sinne pääsyn edellytykseksi asetettua ikää. ( laki järjestyksenvalvojista 6 § 1. momentti)
Miten järjestyksenvalvoja sitten tekee tuon päätelmän, että kuka on sellaisessa humalatilassa, että hänen voidaan katsoa vaarantavan järjestystä tai turvallisuutta? Aistihavainnoin. Tarkkailemalla, kuuntelemalla ja haistelemalla ja ns. "yleisellä elämänkokemuksella" järjestyksenvalvojat kautta Suomen maan tekevät sen päätöksen että kuka on ja kuka ei ole siinä kunnossa, että hänet voidaan ravintolaan päästää.
Ja totta kai silloin sattuu myös virhearviointeja. Niin kuin ehkä tässäkin tapauksessa. Jokun henkilökuntaan kuuluva on nähnyt poikien lähestymisen ja tehnyt päätelmän humalatilasta ja toiminut sen mukaan muutamassa kymmenessä sekunnissa. Ja tehnyt virheen, koska pojat eivät olleet humalassa. Mutta virheen tekeminen ei vielä tarkoita sitä, että olisi tapahtunut syrjintää. Vaan yksinkertaisesti sitä, että on tehty arviointivirhe ja tehty päätös, jolla ei ollut perusteita.
Toki on myös täysin mahdollista, että tässä tehty päätös on oikeasti ollut syrjivä. Eli ravintola on päättänyt: "ei vammaisia" ja naamioinut kiellon vedoten humalatilaan. Toki näitäkin sattuu (vaikkakin useimmiten niin, että syrjittävä ominaisuus on esim. etninen alkuperä).
Mutta tuntuu jotenkin hurjalta lähteä liikkeelle siitä olettamuksesta, että tässä nimenomaisessa ravintolassa syrjitään ihmisiä vammaisuuden takia, kun asian voi nähdä myös niin, että ravintola on tehnyt virhearvioinnin, millaisia tapahtuu kaiken aikaa: sen henkilökunta on nähnyt kompuroivan nuoren ja tehnyt päätelmän liiasta humalasta.
lauantai 29. toukokuuta 2010
Pasila tulee taas
Ylen sivuilla kerrottiin, että suomalainen poliisisarja "Pasila" on saamassa jatkoa tammikuussa 2011, jolloin aletaan esittämään sarjan 3. tuotantokauden jaksoja. Kaudella nähdään kaikkiaan 10 jaksoa. Lisäksi syksyllä 2011 näytetään sarjan 4.tuotantokausi, jossa on niin ikään 10 jaksoa.
Tekijäkaarti on pysynyt samana ja samoin ilmeisesti henkilöluettelo. Mukana ovat edelleen komisario Kyösti Pöysti, poliisipäällikkö Rauno Repomies, Pöystin työpari Tommi Neponen, Pekka Routalempi ja Helga sekä "koko kansan lankomies" Aamu-TV:n juontaja Juhani Kontiovaara.
Toivottavasti sarjan taso pysyy vakaana, kakkoskaudella oli jo muutama hieman heikompikin jakso, mutta niin käy luultavasti väkisin, että joskus se taso vähän putoaa.
Tässä on linkki Ylen uutiseen asiasta. Ja tässä taas on linkki Youtubeen ja Pasilan ensimmäisen tuotantokauden ensimmäiseen jaksoon nimeltä "Vasikka".
Tekijäkaarti on pysynyt samana ja samoin ilmeisesti henkilöluettelo. Mukana ovat edelleen komisario Kyösti Pöysti, poliisipäällikkö Rauno Repomies, Pöystin työpari Tommi Neponen, Pekka Routalempi ja Helga sekä "koko kansan lankomies" Aamu-TV:n juontaja Juhani Kontiovaara.
Toivottavasti sarjan taso pysyy vakaana, kakkoskaudella oli jo muutama hieman heikompikin jakso, mutta niin käy luultavasti väkisin, että joskus se taso vähän putoaa.
Tässä on linkki Ylen uutiseen asiasta. Ja tässä taas on linkki Youtubeen ja Pasilan ensimmäisen tuotantokauden ensimmäiseen jaksoon nimeltä "Vasikka".
perjantai 28. toukokuuta 2010
Sairaslomalla
Viikko onkin kulunut sairastelemisen merkeissä. Tiistaina alkoi kurkkua särkemään, keskiviikkona olin niin väsynyt töissä, että välillä oli olo, että nukahdan ihan kohta tähän tiskin taakse, päätä särki särkylääkkeistä huolimatta. Kotona tehty kuumemittari näytti, että lämpöä oli 38.5 astetta. Jäin siis kotiin sairastamaan.
Kuume meni oli oikeastaan ohi jo seuraavan päivän aamuna, päänsärky sinnitteli kuvioissa mukana vielä torstain. Nyt ainoa seuralaisena on kurkkukipu, joka ei ole osoittanut minkäänlaisia lientymyksen merkkejä. Olen jopa alkanut epäillä, että kurkussani on joku haava tms. koska kipu tuntyy vähän erilaiselta kuin yleensä ja Strepsilsit ym. kurkkukipuun tarkoitetut imeskelytabletit eivät auta millään tavalla.
Mutta joka pilvellä hopeareunuksensa: saapa nähdä kumpi käy ensin, kurkkuni paranee sen verran, että voisin jopa syödäkin jotain. Tai laihdun ihannepainooni.
Terveydenhoitaja epäili angiinaa, mutta tulokset tulevat vasta maanantaina. Käski mennä viikonloppuna päivystykseen, jos kipu ei hellitä. Olen jopa alkanut harkita sitä, vaikka se vähän nololta tuntuisikin.
Kuume meni oli oikeastaan ohi jo seuraavan päivän aamuna, päänsärky sinnitteli kuvioissa mukana vielä torstain. Nyt ainoa seuralaisena on kurkkukipu, joka ei ole osoittanut minkäänlaisia lientymyksen merkkejä. Olen jopa alkanut epäillä, että kurkussani on joku haava tms. koska kipu tuntyy vähän erilaiselta kuin yleensä ja Strepsilsit ym. kurkkukipuun tarkoitetut imeskelytabletit eivät auta millään tavalla.
Mutta joka pilvellä hopeareunuksensa: saapa nähdä kumpi käy ensin, kurkkuni paranee sen verran, että voisin jopa syödäkin jotain. Tai laihdun ihannepainooni.
Terveydenhoitaja epäili angiinaa, mutta tulokset tulevat vasta maanantaina. Käski mennä viikonloppuna päivystykseen, jos kipu ei hellitä. Olen jopa alkanut harkita sitä, vaikka se vähän nololta tuntuisikin.
torstai 27. toukokuuta 2010
Monimutkaista
Jokin aika sitten uutisoitiin, että suurella osalla ihmisistä ei ole aavistustakaan millaisilla valtuuksilla yhä enemmän ja enemmän katukuvassa näkyvät vartijat, järjestyksenvalvojat ja portsarit toimivat. Se ei ole mikään ihme, sillä vaikka Suomessa yksityistä turva-alaa säädelläänkin lailla, asia on onnistuttu tekemään niinkin monimutkaiseksi, että ammattiryhmää säädellään kolmella eri lailla (laki järjestyksenvalvojista, laki yksityisistä turvallisuuspalveluista ja järjestyslaki).
Ensimmäisenä kolmesta laista säädettiin laki järjestyksenvalvojista vuonna 1999. Sen myötä historiaan siirtyivät järjestysmiehet ja syntyi uusi ammattikunta eli järjestyksenvalvojat. Siitä huolimatta, että järjestysmiehiä ei ole ollut enää kymmeneen vuoteen, kaikki, esimerkiksi suomalainen media, ei ole tätä vielä hoksannut, mikä on tietysti myös omiaan lisäämään hämmennystä.
Järjestyksenvalvojaksi pääsee käymällä 32 tunnin koulutuksen. Joissain tapauksessa paikallispoliisi voi hyväksyä johonkin yksittäiseen tilaisuuteen tilapäiseksi järjestyksenvalvojaksi myös koulutuksen käymättömän henkilön ns. "avustamaan" muita järjestyksenvalvojia. Tilapäisellä järjestyksenvalvojalla ei ole esimerkiksi oikeutta kantaa voimankäyttövälineitä eikä hänellä ole kiinniotto-oikeutta (mutta jokamiehen kiinniotto-oikeus hänellä toki on).
Ammattitittelin nimen mukaisesti järjestyksenvalvojan tehtävänä on ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta toimialueellaan. Koska järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen tarkoittaa toisaalta myös varsin laajoja oikeuksia puuttua ihmisten perusoikeuksiin (esim. pääsyn estäminen, toimialueelta poistaminen, kiinniotto-oikeus, jos poistaminen ei ole riittävä toimenpide jne. ) on laissa myös hyvin tarkkaan määritelty, että missä järjestyksenvalvojat saavat tomia. Useimmiten heihin törmää festareilla, urheilutapahtumissa ja ravintoloissa. Portsarit ovat siis periaatteessa kaikki järjestyksenvalvojia, mutta joissain ravintoloissa työskentee myös ns. vahtimestareita, joilla ei ole "järjestyksenvalvojan pätevyyttä" (eli toisin sanoen sitä virallista korttia; pätevyys on aika hurja sana niin lyhyestä koulutuksesta).
Laki yksityisistä turvallisuuspalveluista taas säädettiin vuonna 2002. Se käsittelee ja säätelee vartijoita ja vartioimisliiketoimintaa ja korvasi vanhan vartioimisliikelain vuodelta 1983. Siinä missä järjestyksenvalvojan tehtävänä on ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta, vartijan tehtävänä on suojata omaisuutta ja henkilöitä. Vartijalla on huomattavasti pienemmät oikeudet kuin järjestyksenvalvojalla, mutta pidempi koulutus. Väliaikaiseksi vartijaksi pääsee käymällä 40 tunnin koulutus, jonka jälkeen voi työskennellä vartijana 4 kuukautta. Vakituiseksi vartijaksi pääsee käymällä tämän lisäksi vielä 60 tunnin koulutuksen. Tämä 100 tunnin koulutuksen jälkeen henkilö voi työskennellä vartijana viiden vuoden ajan.
Vartija työskentelee pitkälti jokamiehen oikeuksin, mutta hänellä on myös joitain "erikoisoikeuksia" eli oikeus suorittaa poisto tarvittaessa voimakeinoin ja oikeus tehdä turvallisuustarkastus kiinniotetulle sen varmistamiseksi, ettei kiinniotetulla ole mukanaan vaarallisia esineitä tai aineita. Vartijan kiinniotto-oikeus perustuu jokamiehen kiinniotto-oikeuteen, josta taas säädetään Pakkokeinolaissa. Sen mukaan jokaisella on oikeus kiinniottaa verekseltä tavattu tai pakenemassa oleva rikoksentekijä, jos rikoksesta voi seurata vankeutta tai jos teko on lievä pahoinpitely, lievä luvaton käyttö, lievä petos, lievä kavallus, lievä moottoriajoneuvon käyttövarkaus, lievä vahingonteko tai näpistys.
Päinvastoin kuin järjestyksenvalvojilla, joilla on ns. "itsenäinen poisto-oikeus", vartijoiden poisto-oikeus on "ehdollinen". Nykyinen laki määrittelee asian niin, että vartijalla on: "oikeus poistaa henkilö vartioimisalueelta, jos poistettava ei noudata vartioimisalueen omistajan tai haltijan taikka tämän edustajan antamaa poistumiskehotusta taikka jos on ilmeistä, ettei poistettavalla ole oikeutta oleskella vartioimisalueella ja vartija on kehottanut häntä poistumaan." Aiempi vartioimisliikelaki antoi vartijalle paljon laajemmat valtuudet: "Vartijalla on oikeus poistaa vartiointikohteesta siellä luvatta oleskeleva henkilö. Samoin on vartijalla oikeus poistaa vartiointikohteesta tai sen välittömästä läheisyydestä henkilö, jonka voidaan todennäköisin perustein epäillä syyllistyvän vartiointikohdetta vastaan suunnattuun rikokseen taikka jonka voidaan hänen väkivaltaisen, uhkaavan tai meluavan käyttäytymisensä perusteella päätellä todennäköisesti aiheuttavan häiriötä tai vaarantavan turvallisuutta vartiointikohteessa." Tämä vanha poisto-oikeus myös antoi vartijoille mahdollisuuden työskennellä ns. järjestyksenpidollisissa kohteissa, joissa suurin osa työajan tehtävistä koostui erilaisiin järjestyshäiriöihin reagoimisesta. Nykyisin tilannehan on teoriassa se, että kaupassa riehuvaa humalaista ei vartija saa poistaa omin nokkineen. Sen sijaan hänen on ensin haettava paikalle se pelästynyt kassatyttö, eli vartioimisalueen omistajan edustaja, antamaan poistumiskehotus sille riehujalle ja jos tämä ei tottele, vartija saa suorittaa poiston.
Tämä kyseinen poisto-oikeus on luultavasti myös se lakipykälä, jota alalla rikotaan kaikkein eniten ja jota myös pidetään loistavana esimerkkinä lainsäätäjän vieraantumisesta "todellisesta elämästä". Suurin osa vartijoista nimittäin kyllä poistelee ihmisiä ihan oma-aloitteisesti, koska maalaisjärjen mukaan homma vain menee niin.
Toinen rikottu pykälä on kielto vastaanottaa tehtäviä, joihin sisältyy velvoite valvoa yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Lainsäätäjä katsoi aikanaan, että vartijoita ei voida asettaa suorittamaan tehtäviä, johon sisältyisi velvollisuus puuttua ihmisten perusoikeuksiin, vaan yleisen järjestyksen ylläpito on poliisin vastuulla. Tätäkään pykälää ei juuri noudateta, räikeimpänä esimerkkinä Helsingin metro, jonka asemilla edelleen työskennellään vartijan-nimikkeellä, vaikka työ onkin lähes järjestyksenpidollista työtä ja vähemmän omaisuuden suojaamista.
Koska laki yksityisistä turvallisuuspalveluista kieltää vartioimisliikkeitä ottamasta vastaan tehtäviä, joihin sisältyy velvoite ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta ja laki järjestyksenvalvojista taas rajaa selkeästi ne paikat, joihin järjestyksenvalvojan voi asettaa, ja poliiseja on kovin vähän, lainsäätäjä laati vuodeksi 2003 kolmannen alaan liittyvän lain; järjestyslain. Siinä luotiin kokonaan uusi ammattiryhmä, mutta koska lainsäätäjä on viisas, lainsäätäjä päätti nimetä myös tämän ammattiryhmän järjestyksenvalvojiksi.
Meillä on siis kahdenlaisia järjestyksenvalvojia: järjestyksenvalvojia ja järjestyslain mukaisia järjestyksenvalvojia, joita kutsutaan myös nimityksellä JLJV. Nimet ovat samat, mutta koulutusvaatimukset, toimialueet ja toimivaltuudet eroavat toisistaan. JLJV:llä on oltava voimassa hyväksyntä sekä vartijaksi että järjestyksenvalvojaksi ja hänen on työskenneltävä vartioimisliikkeen palveluksessa. Lisäksi järjestyslain mukaan JLJV:tä voidaan asettaa ylläpitämään järjestystä ja turvallisuutta poliisin luvalla kauppakeskuksiin, joukkoliikenteen kulkuvälineisiin ja liikenneasemille. Lisäksi poliisilla on oikeus asettaa ehtoja koskien JLJV:den määrää ja varustautumista myöten. JLJV:llä - päinvastoin kuin vartijalla - on "itsenäinen poisto-oikeus" ja oikeus suorittaa kiinniotto, jos poisto ei ole riittävä toimenpide. Sen sijaan hänellä ei ole pääsynesto-oikeutta.
Monimutkaista, eikö?
Lakia yksityisistä turvallisuuspalveluista ollaan tällä hetkellä uudistamassa, jonka tarkoituksena olisi selventää nykyistä tilannetta, mutta lain uusimisen I-vaihe ei tuo juuri muita käytännön uudistuksia kuin oikeuden asettaa JLJV:tä myös sosiaali- ja terveysasemille sekä satamiin, koska heidän laajemmat oikeutensa tekevät heistä hyödyllisempiä noissa paikoissa kuin vartijoista.
Ensimmäisenä kolmesta laista säädettiin laki järjestyksenvalvojista vuonna 1999. Sen myötä historiaan siirtyivät järjestysmiehet ja syntyi uusi ammattikunta eli järjestyksenvalvojat. Siitä huolimatta, että järjestysmiehiä ei ole ollut enää kymmeneen vuoteen, kaikki, esimerkiksi suomalainen media, ei ole tätä vielä hoksannut, mikä on tietysti myös omiaan lisäämään hämmennystä.
Järjestyksenvalvojaksi pääsee käymällä 32 tunnin koulutuksen. Joissain tapauksessa paikallispoliisi voi hyväksyä johonkin yksittäiseen tilaisuuteen tilapäiseksi järjestyksenvalvojaksi myös koulutuksen käymättömän henkilön ns. "avustamaan" muita järjestyksenvalvojia. Tilapäisellä järjestyksenvalvojalla ei ole esimerkiksi oikeutta kantaa voimankäyttövälineitä eikä hänellä ole kiinniotto-oikeutta (mutta jokamiehen kiinniotto-oikeus hänellä toki on).
Ammattitittelin nimen mukaisesti järjestyksenvalvojan tehtävänä on ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta toimialueellaan. Koska järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen tarkoittaa toisaalta myös varsin laajoja oikeuksia puuttua ihmisten perusoikeuksiin (esim. pääsyn estäminen, toimialueelta poistaminen, kiinniotto-oikeus, jos poistaminen ei ole riittävä toimenpide jne. ) on laissa myös hyvin tarkkaan määritelty, että missä järjestyksenvalvojat saavat tomia. Useimmiten heihin törmää festareilla, urheilutapahtumissa ja ravintoloissa. Portsarit ovat siis periaatteessa kaikki järjestyksenvalvojia, mutta joissain ravintoloissa työskentee myös ns. vahtimestareita, joilla ei ole "järjestyksenvalvojan pätevyyttä" (eli toisin sanoen sitä virallista korttia; pätevyys on aika hurja sana niin lyhyestä koulutuksesta).
Laki yksityisistä turvallisuuspalveluista taas säädettiin vuonna 2002. Se käsittelee ja säätelee vartijoita ja vartioimisliiketoimintaa ja korvasi vanhan vartioimisliikelain vuodelta 1983. Siinä missä järjestyksenvalvojan tehtävänä on ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta, vartijan tehtävänä on suojata omaisuutta ja henkilöitä. Vartijalla on huomattavasti pienemmät oikeudet kuin järjestyksenvalvojalla, mutta pidempi koulutus. Väliaikaiseksi vartijaksi pääsee käymällä 40 tunnin koulutus, jonka jälkeen voi työskennellä vartijana 4 kuukautta. Vakituiseksi vartijaksi pääsee käymällä tämän lisäksi vielä 60 tunnin koulutuksen. Tämä 100 tunnin koulutuksen jälkeen henkilö voi työskennellä vartijana viiden vuoden ajan.
Vartija työskentelee pitkälti jokamiehen oikeuksin, mutta hänellä on myös joitain "erikoisoikeuksia" eli oikeus suorittaa poisto tarvittaessa voimakeinoin ja oikeus tehdä turvallisuustarkastus kiinniotetulle sen varmistamiseksi, ettei kiinniotetulla ole mukanaan vaarallisia esineitä tai aineita. Vartijan kiinniotto-oikeus perustuu jokamiehen kiinniotto-oikeuteen, josta taas säädetään Pakkokeinolaissa. Sen mukaan jokaisella on oikeus kiinniottaa verekseltä tavattu tai pakenemassa oleva rikoksentekijä, jos rikoksesta voi seurata vankeutta tai jos teko on lievä pahoinpitely, lievä luvaton käyttö, lievä petos, lievä kavallus, lievä moottoriajoneuvon käyttövarkaus, lievä vahingonteko tai näpistys.
Päinvastoin kuin järjestyksenvalvojilla, joilla on ns. "itsenäinen poisto-oikeus", vartijoiden poisto-oikeus on "ehdollinen". Nykyinen laki määrittelee asian niin, että vartijalla on: "oikeus poistaa henkilö vartioimisalueelta, jos poistettava ei noudata vartioimisalueen omistajan tai haltijan taikka tämän edustajan antamaa poistumiskehotusta taikka jos on ilmeistä, ettei poistettavalla ole oikeutta oleskella vartioimisalueella ja vartija on kehottanut häntä poistumaan." Aiempi vartioimisliikelaki antoi vartijalle paljon laajemmat valtuudet: "Vartijalla on oikeus poistaa vartiointikohteesta siellä luvatta oleskeleva henkilö. Samoin on vartijalla oikeus poistaa vartiointikohteesta tai sen välittömästä läheisyydestä henkilö, jonka voidaan todennäköisin perustein epäillä syyllistyvän vartiointikohdetta vastaan suunnattuun rikokseen taikka jonka voidaan hänen väkivaltaisen, uhkaavan tai meluavan käyttäytymisensä perusteella päätellä todennäköisesti aiheuttavan häiriötä tai vaarantavan turvallisuutta vartiointikohteessa." Tämä vanha poisto-oikeus myös antoi vartijoille mahdollisuuden työskennellä ns. järjestyksenpidollisissa kohteissa, joissa suurin osa työajan tehtävistä koostui erilaisiin järjestyshäiriöihin reagoimisesta. Nykyisin tilannehan on teoriassa se, että kaupassa riehuvaa humalaista ei vartija saa poistaa omin nokkineen. Sen sijaan hänen on ensin haettava paikalle se pelästynyt kassatyttö, eli vartioimisalueen omistajan edustaja, antamaan poistumiskehotus sille riehujalle ja jos tämä ei tottele, vartija saa suorittaa poiston.
Tämä kyseinen poisto-oikeus on luultavasti myös se lakipykälä, jota alalla rikotaan kaikkein eniten ja jota myös pidetään loistavana esimerkkinä lainsäätäjän vieraantumisesta "todellisesta elämästä". Suurin osa vartijoista nimittäin kyllä poistelee ihmisiä ihan oma-aloitteisesti, koska maalaisjärjen mukaan homma vain menee niin.
Toinen rikottu pykälä on kielto vastaanottaa tehtäviä, joihin sisältyy velvoite valvoa yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Lainsäätäjä katsoi aikanaan, että vartijoita ei voida asettaa suorittamaan tehtäviä, johon sisältyisi velvollisuus puuttua ihmisten perusoikeuksiin, vaan yleisen järjestyksen ylläpito on poliisin vastuulla. Tätäkään pykälää ei juuri noudateta, räikeimpänä esimerkkinä Helsingin metro, jonka asemilla edelleen työskennellään vartijan-nimikkeellä, vaikka työ onkin lähes järjestyksenpidollista työtä ja vähemmän omaisuuden suojaamista.
Koska laki yksityisistä turvallisuuspalveluista kieltää vartioimisliikkeitä ottamasta vastaan tehtäviä, joihin sisältyy velvoite ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta ja laki järjestyksenvalvojista taas rajaa selkeästi ne paikat, joihin järjestyksenvalvojan voi asettaa, ja poliiseja on kovin vähän, lainsäätäjä laati vuodeksi 2003 kolmannen alaan liittyvän lain; järjestyslain. Siinä luotiin kokonaan uusi ammattiryhmä, mutta koska lainsäätäjä on viisas, lainsäätäjä päätti nimetä myös tämän ammattiryhmän järjestyksenvalvojiksi.
Meillä on siis kahdenlaisia järjestyksenvalvojia: järjestyksenvalvojia ja järjestyslain mukaisia järjestyksenvalvojia, joita kutsutaan myös nimityksellä JLJV. Nimet ovat samat, mutta koulutusvaatimukset, toimialueet ja toimivaltuudet eroavat toisistaan. JLJV:llä on oltava voimassa hyväksyntä sekä vartijaksi että järjestyksenvalvojaksi ja hänen on työskenneltävä vartioimisliikkeen palveluksessa. Lisäksi järjestyslain mukaan JLJV:tä voidaan asettaa ylläpitämään järjestystä ja turvallisuutta poliisin luvalla kauppakeskuksiin, joukkoliikenteen kulkuvälineisiin ja liikenneasemille. Lisäksi poliisilla on oikeus asettaa ehtoja koskien JLJV:den määrää ja varustautumista myöten. JLJV:llä - päinvastoin kuin vartijalla - on "itsenäinen poisto-oikeus" ja oikeus suorittaa kiinniotto, jos poisto ei ole riittävä toimenpide. Sen sijaan hänellä ei ole pääsynesto-oikeutta.
Monimutkaista, eikö?
Lakia yksityisistä turvallisuuspalveluista ollaan tällä hetkellä uudistamassa, jonka tarkoituksena olisi selventää nykyistä tilannetta, mutta lain uusimisen I-vaihe ei tuo juuri muita käytännön uudistuksia kuin oikeuden asettaa JLJV:tä myös sosiaali- ja terveysasemille sekä satamiin, koska heidän laajemmat oikeutensa tekevät heistä hyödyllisempiä noissa paikoissa kuin vartijoista.
maanantai 24. toukokuuta 2010
Luistellen
Pohkeita särkee ja outoa kyllä myös kämmenpohjaa. Sen siitä saa, kun käy luistelemassa ensimmäisen kerran sitten ala-asteen. Työkaverit yllyttivät ja kun tarpeeksi kauan uhosimme kilpaa "kyllä minä menen, jos sinäkin menen", oli sitten mentävä.
Koulu deja-vu oli oli ankara. Niin kuin aina ennenkin minulla kesti kauan saada jo varusteet ylle, luistimien laitto oli hempskutin hankalaa ja kunnon hiki tuli jo pelkästä varusteiden repimisesta. Ainoa mikä puuttui oli lumihanki persuksen alla (meidän koulussa luisteltiin luonnonjäällä ja pukukoppi oli pieni koppi kentän reunalla. Se oli itseoikeutetusti varattu tosi pelaajille, ja me, jotka tulimme paikalle vain koska oli pakko viimeisten joukossa, vaihdoimme varusteemme ulkona. ) Ja kun viimein oli valmis ja lonksuttelin jäälle luistimet jaloissa muljahdellen, muut olivat olleet jäällä jo hyvän aikaa.
Ja niin kuin aina, joukossa on muutama, jotka eivät millään tahdo hyväksyä sitä, että jääkiekon kaltaisessa pelissä parasta on vaihdossa istuminen ja aina välillä oli käytävä pyörimässä kentällä, jolloin piti olla tarkkana kuin porkkana, että on aina selkä kiekkoon päin, ettei kukaan vahingossakaan syöttäisi. Mutta melkein tein maalin.
Ja oli se ihan hauskaa. Jälkikäteen saimme kanasalaattia.
Koulu deja-vu oli oli ankara. Niin kuin aina ennenkin minulla kesti kauan saada jo varusteet ylle, luistimien laitto oli hempskutin hankalaa ja kunnon hiki tuli jo pelkästä varusteiden repimisesta. Ainoa mikä puuttui oli lumihanki persuksen alla (meidän koulussa luisteltiin luonnonjäällä ja pukukoppi oli pieni koppi kentän reunalla. Se oli itseoikeutetusti varattu tosi pelaajille, ja me, jotka tulimme paikalle vain koska oli pakko viimeisten joukossa, vaihdoimme varusteemme ulkona. ) Ja kun viimein oli valmis ja lonksuttelin jäälle luistimet jaloissa muljahdellen, muut olivat olleet jäällä jo hyvän aikaa.
Ja niin kuin aina, joukossa on muutama, jotka eivät millään tahdo hyväksyä sitä, että jääkiekon kaltaisessa pelissä parasta on vaihdossa istuminen ja aina välillä oli käytävä pyörimässä kentällä, jolloin piti olla tarkkana kuin porkkana, että on aina selkä kiekkoon päin, ettei kukaan vahingossakaan syöttäisi. Mutta melkein tein maalin.
Ja oli se ihan hauskaa. Jälkikäteen saimme kanasalaattia.
maanantai 17. toukokuuta 2010
Filosoofista
Valta on illuusio. Valta on illuusio, koska se perustuu aina kahden väliseen kauppaan ja suostumukseen. Vallankäyttäjän ja vallankäytön kohteen. Molempien suostumusta tarvitaan, jotta valtaa voisi käyttää.
Vallankäyttäjät aina mielellään väittävät, että valta on jotain universaalia ja jumalallista, jonka alaisuuteen on vain alistuttava, mutta ei se niin ole. Vallankäytön uhriksi myös suostutaan tai sitten vallankäytöstä voi kieltäytyä.
Vallankäytön uhriksi ei pidä alistua. Turhat valtasiteet on katkottava ja vapautettava itsensä.
Vallankäyttäjät aina mielellään väittävät, että valta on jotain universaalia ja jumalallista, jonka alaisuuteen on vain alistuttava, mutta ei se niin ole. Vallankäytön uhriksi myös suostutaan tai sitten vallankäytöstä voi kieltäytyä.
Vallankäytön uhriksi ei pidä alistua. Turhat valtasiteet on katkottava ja vapautettava itsensä.
sunnuntai 16. toukokuuta 2010
Tyhjänpäiväistä
Ulkona on lämmin, mikä taas tarkoittaa että täällä sisällä, jonne aurinko paistaa koko ajan esteettä, on kuuma. Kaikki ikkunat ovat auki, mutta silti täällä on hiostava ja seisova ilma. "Tuskin maltan" odottaa millaista täällä on sitten, kun kesä oikeasti alkaa. En olekaan koskaan viettänyt kesää Helsingissä, vaan olen aina pakannut kimpsuni suureen siniseen putkikassiini ja reppuuni ja lähtenyt joko kotikonnuille tai viimeisen kolmen vuoden ajan teologiksi muualle Suomeen.
Vaan en nyt. Tämän kesän vietän Helsingissä, tarkoituksena tehdä töitä ja opiskella. Jänskättää ja samalla on hieman haikeakin olo siitä, että ei ole tänä vuonna edessä seurakuntatöitä. Mutta ehkä seurakunnista saamani tutut kutsuvat minut joskus kylään (vinkki, vinkki).
En myöskään erityisemmin pidä tämän hetkisestä työstäni eivätkä opiskelemani aineetkaan suuremmin houkuta. Edessä saattaa siis olla hiostava, tylsä ja yksinäinen kesä.
Olen nyt käynyt viime päivinä kaupungilla katselemassa paikkoja eli vaellellut vain päämäärättömästi paikasta toiseen bongaamassa vartijoita. Mutta ei sitäkään varmaan montaa kuukautta jaksa.
Vaan en nyt. Tämän kesän vietän Helsingissä, tarkoituksena tehdä töitä ja opiskella. Jänskättää ja samalla on hieman haikeakin olo siitä, että ei ole tänä vuonna edessä seurakuntatöitä. Mutta ehkä seurakunnista saamani tutut kutsuvat minut joskus kylään (vinkki, vinkki).
En myöskään erityisemmin pidä tämän hetkisestä työstäni eivätkä opiskelemani aineetkaan suuremmin houkuta. Edessä saattaa siis olla hiostava, tylsä ja yksinäinen kesä.
Olen nyt käynyt viime päivinä kaupungilla katselemassa paikkoja eli vaellellut vain päämäärättömästi paikasta toiseen bongaamassa vartijoita. Mutta ei sitäkään varmaan montaa kuukautta jaksa.
lauantai 15. toukokuuta 2010
Matikan ope
"Ketonen&Myllyrinne" sketsi matikanopesta. Joskus työ vaan pistää turhauttamaan...
http://www.youtube.com/watch?v=v4Zx4k077B8
Ja kun kerta jääkiekon MM-kisojen aikaa taas eletään, niin tässä saman ohjelman näkemys siitä, että mitä siellä pukuhuoneessa oikein erien välillä tapahtuu...
http://www.youtube.com/watch?v=snfKTqRvsiY&feature=related
http://www.youtube.com/watch?v=v4Zx4k077B8
Ja kun kerta jääkiekon MM-kisojen aikaa taas eletään, niin tässä saman ohjelman näkemys siitä, että mitä siellä pukuhuoneessa oikein erien välillä tapahtuu...
http://www.youtube.com/watch?v=snfKTqRvsiY&feature=related
perjantai 14. toukokuuta 2010
Aikamatka
Kuuntelin eilen pitkästä aikaa Lordia. Sen mukana tuli itse asiassa hämmästyttävän voimakas muisto vuosien takaa. Keksin Lordin vuonna 2006 (luonnollisesti) ja kuuntelin pikkuveljeni aikoinaan saamaa Lordin ensimmäistä levyä kerran toisensa jälkeen. Voisin periaatteessa jopa sanoa sen tarkan päivän, jolloin löysin musiikin. Jos siis muistaisin sen päivän. Sen tosin muistan, että se oli ilta, ja kesä 2006, kun kysyin voisinkohan kuunnella vähän veljen Lordia ja saada lainaksi myös hänen isomman CD-soittimensa. Ja siitä se lähti.
Olin tuolloin töissä eräässä tiekirkossa kirkkopäivystäjänä ja turisteja kävi suhteellisen harvaksiltaan. Työpäivät olivat silti kahdeksan tunnin mittaisia eli jotain tekemistä oli keksittävä. Minä otin mukaani yleensä luettavaa, syötävää ja musiikin keksittyäni pari levyä (en omistanut kuin pari levyä) eli Nightwishin kokoelmalevyn ja sen Lordin sekä pienen kannettavan CD-soittimen ja kuulokkeet.
CD-soitin oli itse asiassa rikki ja toisti ääntä vain toiseen kuulokkeeseen. Mutta huomasin pian, että kun sormen asetti painamaan kuulokkeiden piuhaa tietyllä tavalla, musiikki kuului jostain syystä molemmista kuulokkeista.
Eilen illalla sitten asennellessani ja tallentaessani vanhoja tiedostajani tälle uudelle koneelle löysin eräästä kätköstäni Lordin ensimmäisen levyn kappaleet ja päätin kuunnella niitä vuosien tauon jälkeen. Erityisesti yksi kappale aiheutti vahvan "aikamatkan" menneisyyteen enkä pelkästään muistanut miltä tuntui olla päivystäjänä, vaan suorastaan tunsin sen. Kivikirkon viileyden ja hämäryyden, sakastin punertavamman valon ja lämmön, sen miltä sakastin vihreä pöytäliina näytti ja tuntui, sekä sitruunamuffinsien maun. Hurahdin nimittäin tuona kesänä myös muffinseihin ja minulla oli niitä yleensä mukana eväänä. Niissä oli myös kermatäyte ja niitä syödä natustelin ja kuuntelin Lordia. Yleensä musiikkia kuunnellessani seisoin sakastin ovella ja pidin silmällä ulko-ovea nähdäkseni tulisiko kirkkoon kukaan.
Kaiken kaikkiaan aikahyppy oli omituinen, mutta myös miellyttävä kokemus.
Olen kaiketi tulossa vanhaksi.
Olin tuolloin töissä eräässä tiekirkossa kirkkopäivystäjänä ja turisteja kävi suhteellisen harvaksiltaan. Työpäivät olivat silti kahdeksan tunnin mittaisia eli jotain tekemistä oli keksittävä. Minä otin mukaani yleensä luettavaa, syötävää ja musiikin keksittyäni pari levyä (en omistanut kuin pari levyä) eli Nightwishin kokoelmalevyn ja sen Lordin sekä pienen kannettavan CD-soittimen ja kuulokkeet.
CD-soitin oli itse asiassa rikki ja toisti ääntä vain toiseen kuulokkeeseen. Mutta huomasin pian, että kun sormen asetti painamaan kuulokkeiden piuhaa tietyllä tavalla, musiikki kuului jostain syystä molemmista kuulokkeista.
Eilen illalla sitten asennellessani ja tallentaessani vanhoja tiedostajani tälle uudelle koneelle löysin eräästä kätköstäni Lordin ensimmäisen levyn kappaleet ja päätin kuunnella niitä vuosien tauon jälkeen. Erityisesti yksi kappale aiheutti vahvan "aikamatkan" menneisyyteen enkä pelkästään muistanut miltä tuntui olla päivystäjänä, vaan suorastaan tunsin sen. Kivikirkon viileyden ja hämäryyden, sakastin punertavamman valon ja lämmön, sen miltä sakastin vihreä pöytäliina näytti ja tuntui, sekä sitruunamuffinsien maun. Hurahdin nimittäin tuona kesänä myös muffinseihin ja minulla oli niitä yleensä mukana eväänä. Niissä oli myös kermatäyte ja niitä syödä natustelin ja kuuntelin Lordia. Yleensä musiikkia kuunnellessani seisoin sakastin ovella ja pidin silmällä ulko-ovea nähdäkseni tulisiko kirkkoon kukaan.
Kaiken kaikkiaan aikahyppy oli omituinen, mutta myös miellyttävä kokemus.
Olen kaiketi tulossa vanhaksi.
Kesä
Ulkona on lämmin, kesäinen sää. Katukuvassa vilisee ihmisiä T-paidoissaan ja shortseissa sekä yksi pössö talvitakissa, joka ei ottanut töihin vaihtovaatteita ja aamulla oli vähän "vilpoista" (arvatkaa kuka).
Myös ensimmäinen valitus liian kuumasta ilmasta on kuultu tälle vuodelle, tosin valittaja yritti lieventää sanomisiaan "ei tosin saisi valittaa, MUTTA...". Se "mutta" kuitenkin riittää tekemään valituksesta aiheellisen: oli liian kuuma.
En muuten ymmärrä sitä, että miksi ei saisi valittaa. Totta kai saa, se on harvoja elämän iloja, joka ei edes maksa mitään. Pelkäävätkö ihmiset, että valittamalla he suututtavat Jumalan/Ukko Ylijumalan/sään herran/luonnonvoimat jne. jotka loukkaantuvat ja sanovat: "Satakoon sitten räntää koko kesän?"
Myös ensimmäinen valitus liian kuumasta ilmasta on kuultu tälle vuodelle, tosin valittaja yritti lieventää sanomisiaan "ei tosin saisi valittaa, MUTTA...". Se "mutta" kuitenkin riittää tekemään valituksesta aiheellisen: oli liian kuuma.
En muuten ymmärrä sitä, että miksi ei saisi valittaa. Totta kai saa, se on harvoja elämän iloja, joka ei edes maksa mitään. Pelkäävätkö ihmiset, että valittamalla he suututtavat Jumalan/Ukko Ylijumalan/sään herran/luonnonvoimat jne. jotka loukkaantuvat ja sanovat: "Satakoon sitten räntää koko kesän?"
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
Sisäinen paskiainen
Minun on ollut aina vaikea pitää puoleni. Minun mielessäni puolensa pitäminen on jotenkin liittynyt yhteenottoon eli riitelyyn ja siihen, että ihmiset suuttuvat. En halua suututtaa tai loukata ihmisiä ja siksi olen lähes aina suostumassa ja myöntymässä ja antamassa periksi. Silloinkin, kun se johtaa minun epäonneeni.
Kenties tämän ominaisuuden vuoksi olen myös jahkaaja. Kun joudun ikävän valintatilanteen eteen, jossa minun on joko pidettävä puoleni tai tehtävä jotain epämiellyttävää, alan jahkailla siinä toivossa, että kun tarpeeksi kauan jahkailee, asiat lutviutuvat minulle mieluisaksi enkä loukkaa ketään.
Viime aikoina olen tosin alkanut ajatella, että kenties ihmiset eivät loukkaannukaan niin helposti kuin olen aina pelännyt. Että ehkäpä ihmiset eivät olekaan kerrasta-poikki-tyyppejä. Enhän minäkään ole. Ja on myös toisaalta melkoisen ylimielistä minun puoleltani ajatella, että minä olen jotain, mitä muut ihmiset eivät.
Niinpä olen nyt sitten taas opettelemassa puoleni pitämistä. Minulle tarjottiin jokin aika sitten työtehtävää, josta aikani asiaa harkittuani päätin kieltäytyä. Niin kauan kuin virallista tarjousta ei tullut, jahkailin ja annoin asian uinua. Tänään virallinen tarjous sitten tuli ja päätin katkaista hyvin alkaneen jahkailun lähettämällä sähköpostin, jossa perustelin miksi en voinut ottaa tehtävää vastaan. Viesti vaati monen monta uudelleen lukemista ja muokkaamista. Viimeiseksi poistin ne säälittävät "pidättehän silti minusta, jooko?" - liehakoinnit. Taipumus suoltaa sellaista tekstiä on minulle toisaalta kovin tavallista ja toisaalta ominaisuus jota itse itsessäni inhoan. Tuon mieleen pikkukoiran, joka liehakoi isompiensa jaloissa häntä huiskuten.
Nyt sitten odottelin, miten "sisäisen paskiaisen" käy tällä kertaa.
Kenties tämän ominaisuuden vuoksi olen myös jahkaaja. Kun joudun ikävän valintatilanteen eteen, jossa minun on joko pidettävä puoleni tai tehtävä jotain epämiellyttävää, alan jahkailla siinä toivossa, että kun tarpeeksi kauan jahkailee, asiat lutviutuvat minulle mieluisaksi enkä loukkaa ketään.
Viime aikoina olen tosin alkanut ajatella, että kenties ihmiset eivät loukkaannukaan niin helposti kuin olen aina pelännyt. Että ehkäpä ihmiset eivät olekaan kerrasta-poikki-tyyppejä. Enhän minäkään ole. Ja on myös toisaalta melkoisen ylimielistä minun puoleltani ajatella, että minä olen jotain, mitä muut ihmiset eivät.
Niinpä olen nyt sitten taas opettelemassa puoleni pitämistä. Minulle tarjottiin jokin aika sitten työtehtävää, josta aikani asiaa harkittuani päätin kieltäytyä. Niin kauan kuin virallista tarjousta ei tullut, jahkailin ja annoin asian uinua. Tänään virallinen tarjous sitten tuli ja päätin katkaista hyvin alkaneen jahkailun lähettämällä sähköpostin, jossa perustelin miksi en voinut ottaa tehtävää vastaan. Viesti vaati monen monta uudelleen lukemista ja muokkaamista. Viimeiseksi poistin ne säälittävät "pidättehän silti minusta, jooko?" - liehakoinnit. Taipumus suoltaa sellaista tekstiä on minulle toisaalta kovin tavallista ja toisaalta ominaisuus jota itse itsessäni inhoan. Tuon mieleen pikkukoiran, joka liehakoi isompiensa jaloissa häntä huiskuten.
Nyt sitten odottelin, miten "sisäisen paskiaisen" käy tällä kertaa.
Kevään merkki
Kaunis kevätpäivä, mutta ei olisi pitänyt mennä ratikkaan. Varma kevään merkki on ratikoihin ahtautuvat humalaiset kovaäänisine mielipiteineen, riitoineen ja roskien heittelemisineen.
Pitänee siis siirtyä apostolinkyydin käyttäjäksi, kunnes syksy tulee ja "ulkoilmaihmiset" palaavat sisätiloihin. Minä en nimittäin yksinkertaisesti voi sietää humalaisia.
Pitänee siis siirtyä apostolinkyydin käyttäjäksi, kunnes syksy tulee ja "ulkoilmaihmiset" palaavat sisätiloihin. Minä en nimittäin yksinkertaisesti voi sietää humalaisia.
torstai 6. toukokuuta 2010
Tietsikka
Nyt on sitten uusi tietokone, kannettava sellainen. Kaiken lisäksi Windows-sellainen, mutta se muuttuu heti kun saan Linux-asennuslevyt. Uskoisin, että ne tulevat tällä viikolla.
Nostin vanhan näytön kaappiin ja pakkasin näppäimistön. Mutta nyt kaipaan sitä vanhaa. Tekisi mieli nostaa se takaisin tuohon pörisemään.
Ehkä tässä vielä käykin niin, että tungen tämän uuden kaappiin odottamaan ja palautan vanhan käyttöön, jos vain saan sen korjattua asentamalla käyttöjärjestelmän uudelleen.
Nostin vanhan näytön kaappiin ja pakkasin näppäimistön. Mutta nyt kaipaan sitä vanhaa. Tekisi mieli nostaa se takaisin tuohon pörisemään.
Ehkä tässä vielä käykin niin, että tungen tämän uuden kaappiin odottamaan ja palautan vanhan käyttöön, jos vain saan sen korjattua asentamalla käyttöjärjestelmän uudelleen.
tiistai 4. toukokuuta 2010
Varaa
Tietokoneeni on ilmeisesti hajoamassa. Yritin päivittää siihen uuden käyttöjärjestelmän, mutta homma ei oikein onnistunut ja nyt aina käynnistyksen yhteydessä kone ilmoittaa, että kiintolevy on mahdollisesti hajoamassa.
En tiedä tietokoneista mitään, mutta kuulostaa pahaenteiseltä.
Kummallisuutta vielä lisää se, että kaikki tiedostot ovat yhä olemassa ja toimivat, mutta sen sijaan kaikki käyttöjärjestelmän ohjelmat, työkalurivit jne. ovat kadonneet.
Kummallista on myös se, että en ole hirveän huolissani. Aloitettuani uuden työni olen hitaasti ymmärtämässä että ensimmäistä kertaa vuosiin, kenties jopa ensimmäistä kertaa koskaan, minulla on varaa. Pystyn ostamaan tarvittaessa uuden tietokoneen, sellaisen, joka sopii minun tarpeisiini, eikä minun tarvitse luopua mistään sen saadakseni. Tai elää pelossa, että riittävätkö rahat.
Aika hauskaa.
En tiedä tietokoneista mitään, mutta kuulostaa pahaenteiseltä.
Kummallisuutta vielä lisää se, että kaikki tiedostot ovat yhä olemassa ja toimivat, mutta sen sijaan kaikki käyttöjärjestelmän ohjelmat, työkalurivit jne. ovat kadonneet.
Kummallista on myös se, että en ole hirveän huolissani. Aloitettuani uuden työni olen hitaasti ymmärtämässä että ensimmäistä kertaa vuosiin, kenties jopa ensimmäistä kertaa koskaan, minulla on varaa. Pystyn ostamaan tarvittaessa uuden tietokoneen, sellaisen, joka sopii minun tarpeisiini, eikä minun tarvitse luopua mistään sen saadakseni. Tai elää pelossa, että riittävätkö rahat.
Aika hauskaa.
lauantai 1. toukokuuta 2010
Pedofiiliskandaali
Vuonna 2002 Yhdysvaltojen katolisessa kirkossa puhkesi ennen näkemätön pedofiiliskandaali. Pedofiilipappeja oli toki ennenkin ollut julkisuuden valokiilassa - esim. vuoden 1985 skandaali liittyen pappi Gilbert Gautheen - mutta vuoden 2002 skandaali oli täysin ennen näkemätön. Silloin Boston Globe sanomalehti paljasti että viittä Bostonin arkkihiippakunnassa työskentelevää pappia epäiltiin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Skandaali sai kunnolla tulta, kun paljastui että pappien esimies, arkkipiispa kardinaali Law oli tiennyt jo kauan ennen viranomaisia pappeja vastaan esitetyistä syytöksistä, mutta sen sijaan, että olisi paljastanut syytökset poliisille tai siirtänyt papit kokonaan pois työkentältä, hän oli vain siirtänyt pappeja uusiin seurakuntiin – ja siten mahdollistanut seksuaalirikosten jatkumisen.
Vuonna 2004 valmistui tutkimus (ns. John Jay Report) katolisen kirkon seurakunnissa tapahtuneista seksuaalirikoksista, jonka mukaan vuosien 1950-2002 välisenä aikana 10 657 ihmistä oli esittänyt syytöksiä seksuaalisesta hyväksikäytöstä seurakunnissa. Näistä syytöksistä seurakunnat olivat pystyneet vahvistamaan todeksi 6700 syytöstä, jotka koskivat 4392 pappia. Tapauksista 1021 ilmoitettiin poliisille; 384 pappia oli saanut syytteen ja näistä oli tuomittu 252 ja vankeuteen 100 henkeä; 3300 tapausta ei tutkittu, koska syytökset esitettiin syytösten kohteena olleen papin jo kuoltua.
Pitkään moni ajatteli, että "pedofiilipapit" ovat amerikkalainen ilmiö; sitten julkisuuteen alkoi nousta kertomuksia Irlannista, samanlaisia syytöksiä systemaattisesta hyväksikäytöstä seurakunnissa ja kirkon pitämissä kouluissa. Syytökset kohdistuivat satoihin pappeihin ja heidän esimiehiinsä, jotka syytöksistä kuullessaan olivat vain siirtäneet pappeja uusiin tehtäviin. Kriisi on syventynyt niin pahaksi, että moni puhuu jo Irlannin katolisen kirkon täydellisestä moraalisesta konkurssista ja romahtamisesta.
Paavi Benedictus XVI sai jo kehujakin tavastaan hoitaa asia, kunnes pedofiiliskandaali rantautui Saksaan. Sanomalehti Suddeutsche Zeitung paljasti artikkelissaan miten vuonna 1980 pappi Peter Hullermannia syytettiin 11-vuotiaan pojan hyväksikäytöstä. Jo tuolloin Hullermannin lähiesimiehet olivat saaneet lukuisia muitakin syytöksiä siitä, että Hullermann "käyttäytyi epäasiallisesti lapsia kohtaan". Hullermann myös tunnusti esimiehilleen raiskanneensa kys. 11-vuotiaan pojan seurakunnan leirillä vuonna 1979.
Asiaa ei viety poliisille. Sen sijaan Hullermann määrättiin terapiaan Müncheniin, mikä taas edellytti sitä, että hänet siirrettiin Essenin hiippakunnasta Münchenin hiippakuntaan, jota johti vuonna 1980 Joseph Ratzinger (tuleva paavi Benedictus XVI). Essenin hiippakunnan johtajat myös tekivät selväksi münchenilaisille kollegoilleen, että Hullermann oli ahdistellut lapsia seksuaalisesti.
Hullermannin terapeutti antoi Hullermannin esimiehille kolme ohjetta: 1) Hullermann ei saisi työskennellä enää lasten ja nuorten kanssa, 2) Hullermann ei saisi käyttää enää alkoholia (koska väitteiden mukaan hän oli yleensä humalassa tekojen aikana) ja 3) hänellä täytyy aina olla mukanaan valvoja hänen ollessaan töissä.
Pian terapian alkamisen jälkeen Hullermann nimitettiin kuitenkin uudelleen seurakuntapastoriksi eikä minkäänlaisia rajoituksia asetettu hänen työskentelylleen. Hän myös jatkoi lasten seksuaalista hyväksikäyttöä uusissa seurakunnissaan. Ratzinger siirtyi pois Münchenista vuonna 1982 Vatikaaniin Uskonopin kongregaation (ent. inkvisitio) johtajaksi ja samana vuonna Hullermann siirrettiin uusiin tehtäviin, johon kuului mm. ala-asteen uskonnonopetus. Vuonna 1985 hänet pidätettiin virastaan ja vuonna 1986 tuomittiin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pornografian levittämisestä 18-kuukaudeksi vankeuteen. Pappisoikeuksiaan hän ei kuitenkaan menettänyt ja hän jatkoi tuomionsa jälkeen työskentelyä seurakunnissa tavallisena pappina myös lasten ja nuorten kanssa. Pappeutensa hän menetti vasta 2010 ja häntä vastaan on nostettu uusia hyväksikäyttöepäilyksiä.
Edelleenkään täyttä varmuutta siitä, mitä paavi, silloinen arkkipiispa Ratzinger, tiesi uudesta alaisestaan, ei ole. Münchenin hiippakunnan silloinen vikaari Gerhard Gruber on julkisuudessa ottanut täyden vastuun Hullermannin siirrosta ja väittänyt, että nykyinen paavi ei tiennyt siitä. Julkisuudessa väitteisiin on suhtauduttu skeptisesti. Moni on todennut, että Ratzinger on aina tiedetty pikkutarkaksi ja suorastaan työnarkomaaniksi ja että olisi epätodennäköistä, ettei hän olisi vähintään lukenut asiakirjaa, jossa Hullermann nimitettiin seurakuntapapiksi. Gruberin vastuunotossa on nähty yrityksiä suojella paavia.
Sittemmin uutisiin on noussut kertomuksia katolisista pedofiilipapeista niin Ranskassa, Itävallassa, Tanskassa, Norjassa ja nyt myös Ruotsissa. Selvää on, että laaja julkisuus on saanut monet vuosikymmenten ajan vaienneet ihmiset nousemaan esiin ja paljastamaan kärsimyksensä.
Nyt myös Suomessa.
Tänään Helsingin sanomat julkaisi artikkelin evankelis-luterilaisen kirkon piirissä tapahtuneista lasten ja nuorten seksuaalisista hyväksikäytöistä useiden vuosikymmenten ajalta. Uhreja arvioidaan olevan mahdollisesti satoja ja täälläkin on jo esitetty syytöksiä siitä, että ainakin joissain tapauksessa piispa olisi tiennyt syytöksistä, mutta valinnut vaikenemisen kirkon mainetta suojellakseen.
Asia on pengottava läpikotaisin. Se tekee kipeää, kuten olemme Euroopassa ja Amerikassa tehneet. Hysteerisiltä reaktioilta ei ole kirkkojen piirissä vältytty. On esitetty väitteitä, että monen tapauksen taustalla olisi itse asiassa kahden homoseksuaalin välinen suhde - toinen nyt sattui olemaan nuori ja toinen pappi. Tai esitetty syytöksia median ajojahdista. Ne ovat yrityksiä selittää tilanne parhain päin ja varjella kirkon mainetta.
Mutta kirkon maine ei saa ajaa ihmisten edelle. Jos kirkon maine menee, jos kirkko menettää kaikki jäsenensä, jos kirkkoa vihaavat saavat aihetta ilkkua.... se on sen arvoista, että rikoksen tekijät ja heidän suojelijansa paljastuvat. Että uhrit saavat oikeutta, joka voi olla vain mahdollisesti oikeus saada äänensä kuuluviin.
Sanotaan, että Saatanalle on mieleen, kun häneen uskotaan, mutta myös, jos häneen ei uskota. Sellainen paha, joka piiloutuu rakenteisiin ja jonka olemassaoloa kukaan ei halua tunnustaa, on äärimmäisen tuhoisaa. Sen vallan se menettää vasta, kun joku sanoo ääneen: "Tämä on pahaa."
Vuonna 2004 valmistui tutkimus (ns. John Jay Report) katolisen kirkon seurakunnissa tapahtuneista seksuaalirikoksista, jonka mukaan vuosien 1950-2002 välisenä aikana 10 657 ihmistä oli esittänyt syytöksiä seksuaalisesta hyväksikäytöstä seurakunnissa. Näistä syytöksistä seurakunnat olivat pystyneet vahvistamaan todeksi 6700 syytöstä, jotka koskivat 4392 pappia. Tapauksista 1021 ilmoitettiin poliisille; 384 pappia oli saanut syytteen ja näistä oli tuomittu 252 ja vankeuteen 100 henkeä; 3300 tapausta ei tutkittu, koska syytökset esitettiin syytösten kohteena olleen papin jo kuoltua.
Pitkään moni ajatteli, että "pedofiilipapit" ovat amerikkalainen ilmiö; sitten julkisuuteen alkoi nousta kertomuksia Irlannista, samanlaisia syytöksiä systemaattisesta hyväksikäytöstä seurakunnissa ja kirkon pitämissä kouluissa. Syytökset kohdistuivat satoihin pappeihin ja heidän esimiehiinsä, jotka syytöksistä kuullessaan olivat vain siirtäneet pappeja uusiin tehtäviin. Kriisi on syventynyt niin pahaksi, että moni puhuu jo Irlannin katolisen kirkon täydellisestä moraalisesta konkurssista ja romahtamisesta.
Paavi Benedictus XVI sai jo kehujakin tavastaan hoitaa asia, kunnes pedofiiliskandaali rantautui Saksaan. Sanomalehti Suddeutsche Zeitung paljasti artikkelissaan miten vuonna 1980 pappi Peter Hullermannia syytettiin 11-vuotiaan pojan hyväksikäytöstä. Jo tuolloin Hullermannin lähiesimiehet olivat saaneet lukuisia muitakin syytöksiä siitä, että Hullermann "käyttäytyi epäasiallisesti lapsia kohtaan". Hullermann myös tunnusti esimiehilleen raiskanneensa kys. 11-vuotiaan pojan seurakunnan leirillä vuonna 1979.
Asiaa ei viety poliisille. Sen sijaan Hullermann määrättiin terapiaan Müncheniin, mikä taas edellytti sitä, että hänet siirrettiin Essenin hiippakunnasta Münchenin hiippakuntaan, jota johti vuonna 1980 Joseph Ratzinger (tuleva paavi Benedictus XVI). Essenin hiippakunnan johtajat myös tekivät selväksi münchenilaisille kollegoilleen, että Hullermann oli ahdistellut lapsia seksuaalisesti.
Hullermannin terapeutti antoi Hullermannin esimiehille kolme ohjetta: 1) Hullermann ei saisi työskennellä enää lasten ja nuorten kanssa, 2) Hullermann ei saisi käyttää enää alkoholia (koska väitteiden mukaan hän oli yleensä humalassa tekojen aikana) ja 3) hänellä täytyy aina olla mukanaan valvoja hänen ollessaan töissä.
Pian terapian alkamisen jälkeen Hullermann nimitettiin kuitenkin uudelleen seurakuntapastoriksi eikä minkäänlaisia rajoituksia asetettu hänen työskentelylleen. Hän myös jatkoi lasten seksuaalista hyväksikäyttöä uusissa seurakunnissaan. Ratzinger siirtyi pois Münchenista vuonna 1982 Vatikaaniin Uskonopin kongregaation (ent. inkvisitio) johtajaksi ja samana vuonna Hullermann siirrettiin uusiin tehtäviin, johon kuului mm. ala-asteen uskonnonopetus. Vuonna 1985 hänet pidätettiin virastaan ja vuonna 1986 tuomittiin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pornografian levittämisestä 18-kuukaudeksi vankeuteen. Pappisoikeuksiaan hän ei kuitenkaan menettänyt ja hän jatkoi tuomionsa jälkeen työskentelyä seurakunnissa tavallisena pappina myös lasten ja nuorten kanssa. Pappeutensa hän menetti vasta 2010 ja häntä vastaan on nostettu uusia hyväksikäyttöepäilyksiä.
Edelleenkään täyttä varmuutta siitä, mitä paavi, silloinen arkkipiispa Ratzinger, tiesi uudesta alaisestaan, ei ole. Münchenin hiippakunnan silloinen vikaari Gerhard Gruber on julkisuudessa ottanut täyden vastuun Hullermannin siirrosta ja väittänyt, että nykyinen paavi ei tiennyt siitä. Julkisuudessa väitteisiin on suhtauduttu skeptisesti. Moni on todennut, että Ratzinger on aina tiedetty pikkutarkaksi ja suorastaan työnarkomaaniksi ja että olisi epätodennäköistä, ettei hän olisi vähintään lukenut asiakirjaa, jossa Hullermann nimitettiin seurakuntapapiksi. Gruberin vastuunotossa on nähty yrityksiä suojella paavia.
Sittemmin uutisiin on noussut kertomuksia katolisista pedofiilipapeista niin Ranskassa, Itävallassa, Tanskassa, Norjassa ja nyt myös Ruotsissa. Selvää on, että laaja julkisuus on saanut monet vuosikymmenten ajan vaienneet ihmiset nousemaan esiin ja paljastamaan kärsimyksensä.
Nyt myös Suomessa.
Tänään Helsingin sanomat julkaisi artikkelin evankelis-luterilaisen kirkon piirissä tapahtuneista lasten ja nuorten seksuaalisista hyväksikäytöistä useiden vuosikymmenten ajalta. Uhreja arvioidaan olevan mahdollisesti satoja ja täälläkin on jo esitetty syytöksiä siitä, että ainakin joissain tapauksessa piispa olisi tiennyt syytöksistä, mutta valinnut vaikenemisen kirkon mainetta suojellakseen.
Asia on pengottava läpikotaisin. Se tekee kipeää, kuten olemme Euroopassa ja Amerikassa tehneet. Hysteerisiltä reaktioilta ei ole kirkkojen piirissä vältytty. On esitetty väitteitä, että monen tapauksen taustalla olisi itse asiassa kahden homoseksuaalin välinen suhde - toinen nyt sattui olemaan nuori ja toinen pappi. Tai esitetty syytöksia median ajojahdista. Ne ovat yrityksiä selittää tilanne parhain päin ja varjella kirkon mainetta.
Mutta kirkon maine ei saa ajaa ihmisten edelle. Jos kirkon maine menee, jos kirkko menettää kaikki jäsenensä, jos kirkkoa vihaavat saavat aihetta ilkkua.... se on sen arvoista, että rikoksen tekijät ja heidän suojelijansa paljastuvat. Että uhrit saavat oikeutta, joka voi olla vain mahdollisesti oikeus saada äänensä kuuluviin.
Sanotaan, että Saatanalle on mieleen, kun häneen uskotaan, mutta myös, jos häneen ei uskota. Sellainen paha, joka piiloutuu rakenteisiin ja jonka olemassaoloa kukaan ei halua tunnustaa, on äärimmäisen tuhoisaa. Sen vallan se menettää vasta, kun joku sanoo ääneen: "Tämä on pahaa."
perjantai 30. huhtikuuta 2010
Kurssi ja kielletty puheenaihe
Olin tässä sitten kurssilla. Voin uskoakseni sanoa olevani melkoisen koulutusmyönteinen ihminen, siis arvostan koulutusta ja sen hankkimista. Mutta tämä kurssi, johon nyt osallistuin oli kyllä luvalla sanoen sellaista paskaa että oksat pois.
Usean päivän kurssin jälkeen käteen jäi vain tyrmistys ja työtovereiden kanssa jaetut epäuskoiset naurut ja hetket, jolloin totesimme, että ei tässä ole mitään järkeä. Aiheet olivat sinällään mielenkiintoisia, mutta kun ne eivät koskettaneet millään tavalla meitä. Ei mitenkään sitä työtä mitä me teemme. Samanaikaisesti kurssi oli liian pitkä (samaa asiaa jauhettiin uudestaan ja uudestaan) ja toisaalta liian lyhyt (esim. isot asiat käsiteltiin mukamas tunnissa).
Kokemus oli turhauttava, kun tajusi, että minä en saa tästä koulutuksesta yhtään mitään irti. Uskoisin sen olleen turhauttavaa myös opettajille. Toisaalta kaikille maksettiin tästä, joten osallistuimme kaikki yhteiseen valheeseen.
Maahanmuuttokeskustelun traumaattinen tila tuli myös ilmi, kun kurssinvetäjä ensin pyysi meitä kertomaan ja pohtimaan erilaisia työssämme kohtaamiamme tilanteita eri kulttuurien kanssa. Ilmeisesti keskustelun suunta ei sitten miellyttänyt, koska pian sen alkamisen jälkeen se jo keskeytettiin, jotta "voisimme pitää tauon". Tauon jälkeen aiheeseen ei enää palattu.
Tai sitten kyseessä oli vain tälle kurssille ominainen "katkennut lanka": tehdään asioita, jotka eivät kuitenkaan johda yhtään mihinkään.
Usean päivän kurssin jälkeen käteen jäi vain tyrmistys ja työtovereiden kanssa jaetut epäuskoiset naurut ja hetket, jolloin totesimme, että ei tässä ole mitään järkeä. Aiheet olivat sinällään mielenkiintoisia, mutta kun ne eivät koskettaneet millään tavalla meitä. Ei mitenkään sitä työtä mitä me teemme. Samanaikaisesti kurssi oli liian pitkä (samaa asiaa jauhettiin uudestaan ja uudestaan) ja toisaalta liian lyhyt (esim. isot asiat käsiteltiin mukamas tunnissa).
Kokemus oli turhauttava, kun tajusi, että minä en saa tästä koulutuksesta yhtään mitään irti. Uskoisin sen olleen turhauttavaa myös opettajille. Toisaalta kaikille maksettiin tästä, joten osallistuimme kaikki yhteiseen valheeseen.
Maahanmuuttokeskustelun traumaattinen tila tuli myös ilmi, kun kurssinvetäjä ensin pyysi meitä kertomaan ja pohtimaan erilaisia työssämme kohtaamiamme tilanteita eri kulttuurien kanssa. Ilmeisesti keskustelun suunta ei sitten miellyttänyt, koska pian sen alkamisen jälkeen se jo keskeytettiin, jotta "voisimme pitää tauon". Tauon jälkeen aiheeseen ei enää palattu.
Tai sitten kyseessä oli vain tälle kurssille ominainen "katkennut lanka": tehdään asioita, jotka eivät kuitenkaan johda yhtään mihinkään.
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Kokoomuksen puutarhaosasto
Ja niin siinä kävi, että Suomeen nousee kaksi uutta ydinvoimalaa. Vihreiden puheenjohtaja Anni Sinnemäki sanoi olevansa valtavan pettynyt hallituksen päätökseen.
Eli kun Suomeen rakennetaan kaksi uutta ydinvoimalaa, paras mihin luonnonsuojeluun ja ympäristöarvoihin sitoutunut hallituspuolue pystyy on kertoa olevansa "valtavan pettynyt."
Ei siitä niin kauan ole, kun vihreät marssivat ulos Lipposen hallituksesta ydinvoimapäätöksen vuoksi. Sitä seurasi viisi vuotta oppositiossa, mikä taisi olla niin järkyttävää, että ideologia on vaihtunut pragmaattisuuteen. Kun istuu ministeriauton takapenkillä, valta syrjäyttää aatteen. Näin näyttäisi käyneen vihreille, puolueelle, joka on tähän asti nauttinut tietynlaisesta "erikoisasemasta", ihmisinä, joilla on Aatteita. Vaan tuskinpa enää. Jokainen vihreä kyllä nyt hurskastelee päätöksen moraalittomuudesta, mutta missä ovat ne teot? Hallitusta kyllä haukkua rätkytetään oikein urakalla, mutta samalla istutaan siellä samassa hallituksessa kuin tatit. Hallituksessa ei ole pakko olla.
Nyt vihreät toivovat, että eduskunta kaataisi hallituksen esityksen. Ettei se, että aatteista on luovuttu ja selkäranka on kadonnut, paljastuisi äänestäjille ja voitaisiin edelleen istua hallituksessa. Mutta taitaa olla turha toivo. Kokoomuksella, kepulla ja ruotsalaisilla on eduskunnassa 112 edustajaa. Kokoomus ja elinkeinoelämä saavat ydinvoimapäätöksestä sitä rahnaa, kepu taas varmistaa että kehittyviin maakuntiin tulee tukieuroja. Ja ruotsalaiset nyt kannattavat mitä tahansa, jopa hyökkäyssotaa Ruotsiin, kunhan vastineeksi saavat olla hallituksessa ja ruotsinkielen opetus pysyy pakollisena.
Vihreillä olisi nyt paikka osoittaa, että se ei ole vieraantunut entisistä periaatteistaan. Hallituspuolue osoittaa sen lähtemällä hallituksesta. Tai sitten he hyväksyvät uuden asemansa kokoomuksen puutarhaosastona, jonka panos luonnonsuojeluun on jatkossa se, että ydinjäte haudataan maahan niin, että hautauspaikka näyttää yhä kivalta ja siellä on perhosia.
Eli kun Suomeen rakennetaan kaksi uutta ydinvoimalaa, paras mihin luonnonsuojeluun ja ympäristöarvoihin sitoutunut hallituspuolue pystyy on kertoa olevansa "valtavan pettynyt."
Ei siitä niin kauan ole, kun vihreät marssivat ulos Lipposen hallituksesta ydinvoimapäätöksen vuoksi. Sitä seurasi viisi vuotta oppositiossa, mikä taisi olla niin järkyttävää, että ideologia on vaihtunut pragmaattisuuteen. Kun istuu ministeriauton takapenkillä, valta syrjäyttää aatteen. Näin näyttäisi käyneen vihreille, puolueelle, joka on tähän asti nauttinut tietynlaisesta "erikoisasemasta", ihmisinä, joilla on Aatteita. Vaan tuskinpa enää. Jokainen vihreä kyllä nyt hurskastelee päätöksen moraalittomuudesta, mutta missä ovat ne teot? Hallitusta kyllä haukkua rätkytetään oikein urakalla, mutta samalla istutaan siellä samassa hallituksessa kuin tatit. Hallituksessa ei ole pakko olla.
Nyt vihreät toivovat, että eduskunta kaataisi hallituksen esityksen. Ettei se, että aatteista on luovuttu ja selkäranka on kadonnut, paljastuisi äänestäjille ja voitaisiin edelleen istua hallituksessa. Mutta taitaa olla turha toivo. Kokoomuksella, kepulla ja ruotsalaisilla on eduskunnassa 112 edustajaa. Kokoomus ja elinkeinoelämä saavat ydinvoimapäätöksestä sitä rahnaa, kepu taas varmistaa että kehittyviin maakuntiin tulee tukieuroja. Ja ruotsalaiset nyt kannattavat mitä tahansa, jopa hyökkäyssotaa Ruotsiin, kunhan vastineeksi saavat olla hallituksessa ja ruotsinkielen opetus pysyy pakollisena.
Vihreillä olisi nyt paikka osoittaa, että se ei ole vieraantunut entisistä periaatteistaan. Hallituspuolue osoittaa sen lähtemällä hallituksesta. Tai sitten he hyväksyvät uuden asemansa kokoomuksen puutarhaosastona, jonka panos luonnonsuojeluun on jatkossa se, että ydinjäte haudataan maahan niin, että hautauspaikka näyttää yhä kivalta ja siellä on perhosia.
maanantai 19. huhtikuuta 2010
Kun asiat vaan eivät suju
Olipa kerran....
eräässä kaukaisessa maassa kauan kauan sitten komea sankari.
Sankarimme teki töitä eräässä yrityksessä. Piti työstään, vaikkakin inhosi sitä ajoittain.
Mutta sitten kävikin niin, että tuli kilpailutus. Yritys, jolle sankarimme työskenteli, ei pärjännyt siinä hyvin, vaan menetti kohteitaan. Nyt sankarin sisälle hiipi pelko: "miten minun käy? Riittääkö työt?" Niinpä sankari heitti niin sanotusti koukut veteen ja lähti etsimään jotain muuta.
Tuli työhaastattelu ja tuli työpaikka. Äkillisesti tulevaisuus näytti suorastaan ruusunpunaiselta. Sankari irtisanoutui aiemmasta yrityksestä ja loikkasi uuden yrityksen palkkalistoille.
Mutta kuinkas sitten kävikään.... kului päivä, toinen ja pian kokonainen kuukausi ja sankari istui yhä kotona, töissä mutta töitä vaille. Tulevaisuus ei enää näyttänytkään ruusunpunaiselta.
Mutta sitten kävi onnenpotku, sankari sai uuden työpaikan ja nyt myös töitä. Hetken näytti valoisalta, kunnes siitä entisestäkin yrityksestä kuului. Nyt olisi töitä tarjolla. Ja sankari joutui tekemään päätöksiä. Kumpaan yritykseen jäisi? Sankari päätti luopua yhdestä haaveestaan ja purki työsopimuksen siihen ensimmäiseen firmaan, jääden luotettavammalta tuntuvan pöydän ääreen.
Taas näytti hyvältä, mutta sitten sankari huomasi että taas olivat langat sotkussa. Sankarin uusi työ oli päivätyötä ja sankarin ihan toisen ammatin opinnot menisivät pahasti päällekkäin töiden kanssa. Eli mitä nyt tehdä? Taasko heittää koukut uudestaan veteen? Toivoa, että nyt tärppäisi? Että olisi mahdollista käydä koulussa, opiskella ja tehdä työtä siinä samalla? Tuhoamatta mainettaan ja itsekunnioitustaan? Muistaen samalla, että vaikka maine ja itsekunnioitus arvokkaita asioita ovatkin, niillä ei makseta vuokraa eikä osteta ruokaa jääkaappiin.
Mitä siis tehdä?
eräässä kaukaisessa maassa kauan kauan sitten komea sankari.
Sankarimme teki töitä eräässä yrityksessä. Piti työstään, vaikkakin inhosi sitä ajoittain.
Mutta sitten kävikin niin, että tuli kilpailutus. Yritys, jolle sankarimme työskenteli, ei pärjännyt siinä hyvin, vaan menetti kohteitaan. Nyt sankarin sisälle hiipi pelko: "miten minun käy? Riittääkö työt?" Niinpä sankari heitti niin sanotusti koukut veteen ja lähti etsimään jotain muuta.
Tuli työhaastattelu ja tuli työpaikka. Äkillisesti tulevaisuus näytti suorastaan ruusunpunaiselta. Sankari irtisanoutui aiemmasta yrityksestä ja loikkasi uuden yrityksen palkkalistoille.
Mutta kuinkas sitten kävikään.... kului päivä, toinen ja pian kokonainen kuukausi ja sankari istui yhä kotona, töissä mutta töitä vaille. Tulevaisuus ei enää näyttänytkään ruusunpunaiselta.
Mutta sitten kävi onnenpotku, sankari sai uuden työpaikan ja nyt myös töitä. Hetken näytti valoisalta, kunnes siitä entisestäkin yrityksestä kuului. Nyt olisi töitä tarjolla. Ja sankari joutui tekemään päätöksiä. Kumpaan yritykseen jäisi? Sankari päätti luopua yhdestä haaveestaan ja purki työsopimuksen siihen ensimmäiseen firmaan, jääden luotettavammalta tuntuvan pöydän ääreen.
Taas näytti hyvältä, mutta sitten sankari huomasi että taas olivat langat sotkussa. Sankarin uusi työ oli päivätyötä ja sankarin ihan toisen ammatin opinnot menisivät pahasti päällekkäin töiden kanssa. Eli mitä nyt tehdä? Taasko heittää koukut uudestaan veteen? Toivoa, että nyt tärppäisi? Että olisi mahdollista käydä koulussa, opiskella ja tehdä työtä siinä samalla? Tuhoamatta mainettaan ja itsekunnioitustaan? Muistaen samalla, että vaikka maine ja itsekunnioitus arvokkaita asioita ovatkin, niillä ei makseta vuokraa eikä osteta ruokaa jääkaappiin.
Mitä siis tehdä?
lauantai 17. huhtikuuta 2010
Sisustusidea
Ajattelin sisustaa. Ja koska ymmärtääkseni sisustuksen tarkoituksena on saada asukas viihtymään paremmin kotonaan, minun sisustusideani koostuu ajatuksesta hankkia kanavapaketti.
Muuten olen varsin tyytyväinen asuintilaani. Onhan tämä aika opiskelijakämppä opiskelijakämpäksi, mutta eipä toisaalta tarvita suuren suurta muuttoautoa. Kiinteä omaisuuteni koostuu televisiosta, sängystä, työpöydästä, pienestä ruokapöydästä ja neljästä tuolista. Niistä kolme toimittaa kirjatelineen virkaa. Lisäksi minulla on kirjahylly, kahvinkeitin ja tietokone, digiboxi ja DVD-soitin. Näistäkään läheskään kaikki ei ole henkilökohtaista omaisuuttani, vaan tulivat asunnon mukana. Ja myös jäävät sinne, kun aika koittaa.
Muuten olen varsin tyytyväinen asuintilaani. Onhan tämä aika opiskelijakämppä opiskelijakämpäksi, mutta eipä toisaalta tarvita suuren suurta muuttoautoa. Kiinteä omaisuuteni koostuu televisiosta, sängystä, työpöydästä, pienestä ruokapöydästä ja neljästä tuolista. Niistä kolme toimittaa kirjatelineen virkaa. Lisäksi minulla on kirjahylly, kahvinkeitin ja tietokone, digiboxi ja DVD-soitin. Näistäkään läheskään kaikki ei ole henkilökohtaista omaisuuttani, vaan tulivat asunnon mukana. Ja myös jäävät sinne, kun aika koittaa.
torstai 15. huhtikuuta 2010
Hamstraus
Uutisissa kerrottiin juuri, että ihmiset hamstraavat taas ruokaa kaupoista. Koska kaupan alalla on huomenna lakko. Joka kestää vuorokauden.
Vuorokauden.
24 tuntia.
Ja ihmiset hamstraavat ruokaa.
24 tunnin aikana osa kaupoista on kiinni lakon takia, mutta osa pysyy auki esimiesten ja rikkureiden voimalla, joita on arvatenkin paljon, kun jopa Stockmannin joku päällikkö mainosti iloisesti, että ei tämä Hulluja päiviä haittaa, koska heillä on paljon työntekijöitä jotka "eivät kuulu liittoon."
Kaupan alan hienoinen innottumuus lakkoiluun on ilmeisesti johtanut jopa siihen, että PAM omissa flyereissaan kertoessaan vartijoiden ja kaupan alan palkkoista näyttää, että vartijan palkka on korkeampi. Tämä ihme on saatu aikaan siten, että vartijan esimerkkipalkaksi on valittu II-tason palkka 2.vuoden ikälisillä. Joka tosin pienessä präntissä kerrotaan.
Mutta ei nyt enempää liittojen keskinäisistä nahinoista. Itse pointti on se, että ihmiset hamstraavat ruokaa selvitäkseen hengistä vuorokauden kestävästä osittaisesta lakosta. Moni ei tietenkään uskalla lähteä kotoa myöskään siksi, että vartijat on lakossa ja on varmaan ihan maailmanlopun meninki.
Vuorokauden.
24 tuntia.
Ja ihmiset hamstraavat ruokaa.
24 tunnin aikana osa kaupoista on kiinni lakon takia, mutta osa pysyy auki esimiesten ja rikkureiden voimalla, joita on arvatenkin paljon, kun jopa Stockmannin joku päällikkö mainosti iloisesti, että ei tämä Hulluja päiviä haittaa, koska heillä on paljon työntekijöitä jotka "eivät kuulu liittoon."
Kaupan alan hienoinen innottumuus lakkoiluun on ilmeisesti johtanut jopa siihen, että PAM omissa flyereissaan kertoessaan vartijoiden ja kaupan alan palkkoista näyttää, että vartijan palkka on korkeampi. Tämä ihme on saatu aikaan siten, että vartijan esimerkkipalkaksi on valittu II-tason palkka 2.vuoden ikälisillä. Joka tosin pienessä präntissä kerrotaan.
Mutta ei nyt enempää liittojen keskinäisistä nahinoista. Itse pointti on se, että ihmiset hamstraavat ruokaa selvitäkseen hengistä vuorokauden kestävästä osittaisesta lakosta. Moni ei tietenkään uskalla lähteä kotoa myöskään siksi, että vartijat on lakossa ja on varmaan ihan maailmanlopun meninki.
tiistai 13. huhtikuuta 2010
Vartijoiden lakko
Asiaa on uutisissakin vähän sivuttu, tosin yleensä vain sivulauseena kun kerrotaan kaupan lakosta: eli tänä perjantaina, 16.4, vartijat ovat näillä näkymin menossa lakkoon. Tämä lakko kestää vain yhden päivän, perjantaiaamusta klo 6.00 lauantaiaamuun klo 6.00. Myös SOL:n turvatarkastajat ovat menossa tukilakkoon.
PAM on tosin jo ilmoittanut seuraavankin työtaistelutoimen ajankohdasta: se on kolmipäiväinen ja osuu vappuun. Tuona aikana yksikään vartija ja järjestyslain mukainen järjestyksenvalvoja ei ole töissä: paitsi tietysti toimihenkilöt, rikkurit ja ne vartijat, jotka vartijantunnuksistaan huolimatta eivät työskentele vartiointialan työehtosopimuksen alaisina.
Ainakin osassa Helsinkiä voidaan perjantaina viettää mielenkiintoisia hetkiä, ellei rikkureiden määrä sitten ole aivan valtaisa
Tällä kertaa suurimpana kynnyskysymyksenä ei ole edes raha. Työnantaja on esittänyt erittäin mittavia heikennyksiä vartijoiden työehtosopimukseen, kuten mm. työvuoron vähimmäispituuden lyhentämistä, lepoajan lyhentämistä ja oikeutta muuttaa työvuorolistoja jälkikäteen. Lisäksi osa-aikaisten oikeuksia saada lisätunteja halutaan kaventaa. Eli käytännössä työntekijä halutaan saada siihen asemaan, että sinulle voidaan lisätä 3-4 tunnin työnakki käytännössä koska tahansa. Ja koska työvuorolistoja saadaan muutella, kieltäytymiseen on oltava hyvät perusteet tai keppi viuhuu (nythän listojen ulkopuolisten töiden tekeminen perustuu vapaaehtoisuuteen). Suunnittele siinä sitten elämää.
Todennäköisesti alalla halutaan saada sama läpi, mikä siivoojilla: työpäivä pilkotaan useampaan osaan. Ensin aamulla avaat kohteen ja teet aloitushommat; sitten puolen päivän jälkeen hiljenee ja lähdet kotiin; illalla tulet sulkemaan kohteen. Työnantaja ja asiakas tykkäävät, koska tarvitsee maksaa vain n. 8 tunnista, työntekijä taas on käytännössä koko päivän sidottuna töihin, vaikka toki virallisesti vapaalla onkin.
Osa-aikaisten lisätuntien saamisen vaikeuttamisella taas pidetään työntekijä nöyränä: ei tarjota jermuille lisätunteja, koska aina olisi mahdollista hankkia tykinruokaa, jota kyllä laman aikana on tarjolla. Sitten kaikki kituuttaa nälkäpalkalla ja tappelevat muutaman tunnin tähden.
Ja lisäksi pieni muistutus: hätätyötä voi määrätä tekemään ainoastaan viranomainen. Vartiontiliikkeen kohde-esimies, vuoroesimies, työvuorosuunnittelija tai palveluesimies eivät voi määrätä ketään hätätöihin. Vaikka varmasti yrittävät. Eli toisin sanoen: vartiointiliike ei voi itse määritellä, että jokin sen kohteista on niin tärkeä, että siellä työskentelevä henkilökunta jäisi lakon ulkopuolelle. Työnantaja ei saa myöskään irtisanoa ketään lakon vuoksi, tai uhkailla sillä jne. Myös kaikki "hyvää tarkoittavat utelut": "ketkäs teistä nyt kuuluikaan liittoon? Aikookos pojat lakkoilla?" ovat murtamisyrityksiä, joilla yritetään saada selville mihin kohteisiin pitää lähettää rikkurit. Työnantajalla ei tarvitse ilmoittaa kuuluvansa liittoon tai jäävänsä lakkoon. Kaikki moiset vihjaukset ovat lakon murtamisyrityksiä ja niistä voi ilmoittaa, esim. täällä :
https://www.pam.fi/sopimuskierros/lakot_ja_ylityokielto/ilmoita_painostustoimista/
PAM on tosin jo ilmoittanut seuraavankin työtaistelutoimen ajankohdasta: se on kolmipäiväinen ja osuu vappuun. Tuona aikana yksikään vartija ja järjestyslain mukainen järjestyksenvalvoja ei ole töissä: paitsi tietysti toimihenkilöt, rikkurit ja ne vartijat, jotka vartijantunnuksistaan huolimatta eivät työskentele vartiointialan työehtosopimuksen alaisina.
Ainakin osassa Helsinkiä voidaan perjantaina viettää mielenkiintoisia hetkiä, ellei rikkureiden määrä sitten ole aivan valtaisa
Tällä kertaa suurimpana kynnyskysymyksenä ei ole edes raha. Työnantaja on esittänyt erittäin mittavia heikennyksiä vartijoiden työehtosopimukseen, kuten mm. työvuoron vähimmäispituuden lyhentämistä, lepoajan lyhentämistä ja oikeutta muuttaa työvuorolistoja jälkikäteen. Lisäksi osa-aikaisten oikeuksia saada lisätunteja halutaan kaventaa. Eli käytännössä työntekijä halutaan saada siihen asemaan, että sinulle voidaan lisätä 3-4 tunnin työnakki käytännössä koska tahansa. Ja koska työvuorolistoja saadaan muutella, kieltäytymiseen on oltava hyvät perusteet tai keppi viuhuu (nythän listojen ulkopuolisten töiden tekeminen perustuu vapaaehtoisuuteen). Suunnittele siinä sitten elämää.
Todennäköisesti alalla halutaan saada sama läpi, mikä siivoojilla: työpäivä pilkotaan useampaan osaan. Ensin aamulla avaat kohteen ja teet aloitushommat; sitten puolen päivän jälkeen hiljenee ja lähdet kotiin; illalla tulet sulkemaan kohteen. Työnantaja ja asiakas tykkäävät, koska tarvitsee maksaa vain n. 8 tunnista, työntekijä taas on käytännössä koko päivän sidottuna töihin, vaikka toki virallisesti vapaalla onkin.
Osa-aikaisten lisätuntien saamisen vaikeuttamisella taas pidetään työntekijä nöyränä: ei tarjota jermuille lisätunteja, koska aina olisi mahdollista hankkia tykinruokaa, jota kyllä laman aikana on tarjolla. Sitten kaikki kituuttaa nälkäpalkalla ja tappelevat muutaman tunnin tähden.
Ja lisäksi pieni muistutus: hätätyötä voi määrätä tekemään ainoastaan viranomainen. Vartiontiliikkeen kohde-esimies, vuoroesimies, työvuorosuunnittelija tai palveluesimies eivät voi määrätä ketään hätätöihin. Vaikka varmasti yrittävät. Eli toisin sanoen: vartiointiliike ei voi itse määritellä, että jokin sen kohteista on niin tärkeä, että siellä työskentelevä henkilökunta jäisi lakon ulkopuolelle. Työnantaja ei saa myöskään irtisanoa ketään lakon vuoksi, tai uhkailla sillä jne. Myös kaikki "hyvää tarkoittavat utelut": "ketkäs teistä nyt kuuluikaan liittoon? Aikookos pojat lakkoilla?" ovat murtamisyrityksiä, joilla yritetään saada selville mihin kohteisiin pitää lähettää rikkurit. Työnantajalla ei tarvitse ilmoittaa kuuluvansa liittoon tai jäävänsä lakkoon. Kaikki moiset vihjaukset ovat lakon murtamisyrityksiä ja niistä voi ilmoittaa, esim. täällä :
https://www.pam.fi/sopimuskierros/lakot_ja_ylityokielto/ilmoita_painostustoimista/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)