Tänään

Jokainen tarvitsee kaiketi vihollisen. Olen löytänyt omani. Se on aoristi.

Kreikan omatoiminen opiskelu on kuin seuraisi jotain valmiiksi tallattua polkua. Alussa jäljet ovat vahvat ja huokuvat itsevarmuutta ja niiden seuraaminen on helppoa. Vastaan tulee vanhoja ei-niin-hyviä tuttuja, mutta kuitenkin tuttuja. Verbin pääryhmät ovat helppoa kauraa. Kuten myös toisen deklinaation maskuliinit ja neutrit. Prepositiot ovat jostain syystä vähän hämärässä, hieman jo polulla tulee huojahdeltua, mutta sitten ryhti oikenee ja matka jatkuu. Ensimmäisen deklinaation feminiinit ovat vielä tuttuja, mutta nyt sitä alkaa huomaamaan, että polku on kaventumassa ja muuttumassa liukkaaksi. Mukaan astuvat toisen deklinaation feminiinit ja ensimmäisen deklinaation maskuliinit. Passiivin ja mediumin kohdalla alkaa jo tuntua ahdistavalta, imperfekti vielä menee rimaa hipoen.

Ja sitten se tulee: aoristi. Ja taas pitää opetella uudet verbivartalot, uudet etuliitteet ja päätteet. Ja epätoivoa lisää se tieto, että tässä on vasta opiskeltu indikatiivia. Edessä on vielä infinitiivit ja konjuktiivit.

Ja niitä aoristejakin on enemmän kuin yksi. Vahvat huhut kertovat, että edessä on vielä juuriaoristi ja kappa-aoristi.

Ei ihme, että maalla, joka keksi tällaisen kielen, menee huonosti.