Minun on ollut aina vaikea pitää puoleni. Minun mielessäni puolensa pitäminen on jotenkin liittynyt yhteenottoon eli riitelyyn ja siihen, että ihmiset suuttuvat. En halua suututtaa tai loukata ihmisiä ja siksi olen lähes aina suostumassa ja myöntymässä ja antamassa periksi. Silloinkin, kun se johtaa minun epäonneeni.
Kenties tämän ominaisuuden vuoksi olen myös jahkaaja. Kun joudun ikävän valintatilanteen eteen, jossa minun on joko pidettävä puoleni tai tehtävä jotain epämiellyttävää, alan jahkailla siinä toivossa, että kun tarpeeksi kauan jahkailee, asiat lutviutuvat minulle mieluisaksi enkä loukkaa ketään.
Viime aikoina olen tosin alkanut ajatella, että kenties ihmiset eivät loukkaannukaan niin helposti kuin olen aina pelännyt. Että ehkäpä ihmiset eivät olekaan kerrasta-poikki-tyyppejä. Enhän minäkään ole. Ja on myös toisaalta melkoisen ylimielistä minun puoleltani ajatella, että minä olen jotain, mitä muut ihmiset eivät.
Niinpä olen nyt sitten taas opettelemassa puoleni pitämistä. Minulle tarjottiin jokin aika sitten työtehtävää, josta aikani asiaa harkittuani päätin kieltäytyä. Niin kauan kuin virallista tarjousta ei tullut, jahkailin ja annoin asian uinua. Tänään virallinen tarjous sitten tuli ja päätin katkaista hyvin alkaneen jahkailun lähettämällä sähköpostin, jossa perustelin miksi en voinut ottaa tehtävää vastaan. Viesti vaati monen monta uudelleen lukemista ja muokkaamista. Viimeiseksi poistin ne säälittävät "pidättehän silti minusta, jooko?" - liehakoinnit. Taipumus suoltaa sellaista tekstiä on minulle toisaalta kovin tavallista ja toisaalta ominaisuus jota itse itsessäni inhoan. Tuon mieleen pikkukoiran, joka liehakoi isompiensa jaloissa häntä huiskuten.
Nyt sitten odottelin, miten "sisäisen paskiaisen" käy tällä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti