Pohkeita särkee ja outoa kyllä myös kämmenpohjaa. Sen siitä saa, kun käy luistelemassa ensimmäisen kerran sitten ala-asteen. Työkaverit yllyttivät ja kun tarpeeksi kauan uhosimme kilpaa "kyllä minä menen, jos sinäkin menen", oli sitten mentävä.
Koulu deja-vu oli oli ankara. Niin kuin aina ennenkin minulla kesti kauan saada jo varusteet ylle, luistimien laitto oli hempskutin hankalaa ja kunnon hiki tuli jo pelkästä varusteiden repimisesta. Ainoa mikä puuttui oli lumihanki persuksen alla (meidän koulussa luisteltiin luonnonjäällä ja pukukoppi oli pieni koppi kentän reunalla. Se oli itseoikeutetusti varattu tosi pelaajille, ja me, jotka tulimme paikalle vain koska oli pakko viimeisten joukossa, vaihdoimme varusteemme ulkona. ) Ja kun viimein oli valmis ja lonksuttelin jäälle luistimet jaloissa muljahdellen, muut olivat olleet jäällä jo hyvän aikaa.
Ja niin kuin aina, joukossa on muutama, jotka eivät millään tahdo hyväksyä sitä, että jääkiekon kaltaisessa pelissä parasta on vaihdossa istuminen ja aina välillä oli käytävä pyörimässä kentällä, jolloin piti olla tarkkana kuin porkkana, että on aina selkä kiekkoon päin, ettei kukaan vahingossakaan syöttäisi. Mutta melkein tein maalin.
Ja oli se ihan hauskaa. Jälkikäteen saimme kanasalaattia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti