Pedofiiliskandaali

Vuonna 2002 Yhdysvaltojen katolisessa kirkossa puhkesi ennen näkemätön pedofiiliskandaali. Pedofiilipappeja oli toki ennenkin ollut julkisuuden valokiilassa - esim. vuoden 1985 skandaali liittyen pappi Gilbert Gautheen - mutta vuoden 2002 skandaali oli täysin ennen näkemätön. Silloin Boston Globe sanomalehti paljasti että viittä Bostonin arkkihiippakunnassa työskentelevää pappia epäiltiin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Skandaali sai kunnolla tulta, kun paljastui että pappien esimies, arkkipiispa kardinaali Law oli tiennyt jo kauan ennen viranomaisia pappeja vastaan esitetyistä syytöksistä, mutta sen sijaan, että olisi paljastanut syytökset poliisille tai siirtänyt papit kokonaan pois työkentältä, hän oli vain siirtänyt pappeja uusiin seurakuntiin – ja siten mahdollistanut seksuaalirikosten jatkumisen.

Vuonna 2004 valmistui tutkimus (ns. John Jay Report) katolisen kirkon seurakunnissa tapahtuneista seksuaalirikoksista, jonka mukaan vuosien 1950-2002 välisenä aikana 10 657 ihmistä oli esittänyt syytöksiä seksuaalisesta hyväksikäytöstä seurakunnissa. Näistä syytöksistä seurakunnat olivat pystyneet vahvistamaan todeksi 6700 syytöstä, jotka koskivat 4392 pappia. Tapauksista 1021 ilmoitettiin poliisille; 384 pappia oli saanut syytteen ja näistä oli tuomittu 252 ja vankeuteen 100 henkeä; 3300 tapausta ei tutkittu, koska syytökset esitettiin syytösten kohteena olleen papin jo kuoltua.

Pitkään moni ajatteli, että "pedofiilipapit" ovat amerikkalainen ilmiö; sitten julkisuuteen alkoi nousta kertomuksia Irlannista, samanlaisia syytöksiä systemaattisesta hyväksikäytöstä seurakunnissa ja kirkon pitämissä kouluissa. Syytökset kohdistuivat satoihin pappeihin ja heidän esimiehiinsä, jotka syytöksistä kuullessaan olivat vain siirtäneet pappeja uusiin tehtäviin. Kriisi on syventynyt niin pahaksi, että moni puhuu jo Irlannin katolisen kirkon täydellisestä moraalisesta konkurssista ja romahtamisesta.

Paavi Benedictus XVI sai jo kehujakin tavastaan hoitaa asia, kunnes pedofiiliskandaali rantautui Saksaan. Sanomalehti Suddeutsche Zeitung paljasti artikkelissaan miten vuonna 1980 pappi Peter Hullermannia syytettiin 11-vuotiaan pojan hyväksikäytöstä.  Jo tuolloin Hullermannin lähiesimiehet olivat saaneet lukuisia muitakin syytöksiä siitä, että Hullermann "käyttäytyi epäasiallisesti lapsia kohtaan". Hullermann myös tunnusti esimiehilleen raiskanneensa kys. 11-vuotiaan pojan seurakunnan leirillä vuonna 1979.

Asiaa ei viety poliisille. Sen sijaan Hullermann määrättiin terapiaan Müncheniin, mikä taas edellytti sitä, että hänet siirrettiin Essenin hiippakunnasta Münchenin hiippakuntaan, jota johti vuonna 1980 Joseph Ratzinger (tuleva paavi Benedictus XVI). Essenin hiippakunnan johtajat myös tekivät selväksi münchenilaisille kollegoilleen, että Hullermann oli ahdistellut lapsia seksuaalisesti.

Hullermannin terapeutti antoi Hullermannin esimiehille kolme ohjetta: 1) Hullermann ei saisi työskennellä enää lasten ja nuorten kanssa, 2) Hullermann ei saisi käyttää enää alkoholia (koska väitteiden mukaan hän oli yleensä humalassa tekojen aikana) ja 3) hänellä täytyy aina olla mukanaan valvoja hänen ollessaan töissä.

Pian terapian alkamisen jälkeen Hullermann nimitettiin kuitenkin uudelleen seurakuntapastoriksi eikä minkäänlaisia rajoituksia asetettu hänen työskentelylleen. Hän myös jatkoi lasten seksuaalista hyväksikäyttöä uusissa seurakunnissaan. Ratzinger siirtyi pois Münchenista vuonna 1982 Vatikaaniin Uskonopin kongregaation (ent. inkvisitio) johtajaksi ja samana vuonna Hullermann siirrettiin uusiin tehtäviin, johon kuului mm. ala-asteen uskonnonopetus. Vuonna 1985 hänet pidätettiin virastaan ja vuonna 1986  tuomittiin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pornografian levittämisestä 18-kuukaudeksi vankeuteen. Pappisoikeuksiaan hän ei kuitenkaan menettänyt ja hän jatkoi tuomionsa jälkeen työskentelyä seurakunnissa tavallisena pappina myös lasten ja nuorten kanssa. Pappeutensa hän menetti vasta 2010 ja häntä vastaan on nostettu uusia hyväksikäyttöepäilyksiä.

Edelleenkään täyttä varmuutta siitä, mitä paavi, silloinen arkkipiispa Ratzinger, tiesi uudesta alaisestaan, ei ole. Münchenin hiippakunnan silloinen vikaari Gerhard Gruber on julkisuudessa ottanut täyden vastuun Hullermannin siirrosta ja väittänyt, että nykyinen paavi ei tiennyt siitä. Julkisuudessa väitteisiin on suhtauduttu skeptisesti. Moni on todennut, että Ratzinger on aina tiedetty pikkutarkaksi ja suorastaan työnarkomaaniksi ja että olisi epätodennäköistä, ettei hän olisi vähintään lukenut asiakirjaa, jossa Hullermann nimitettiin seurakuntapapiksi. Gruberin vastuunotossa on nähty yrityksiä suojella paavia.

Sittemmin uutisiin on noussut kertomuksia katolisista pedofiilipapeista niin Ranskassa, Itävallassa, Tanskassa, Norjassa ja nyt myös Ruotsissa. Selvää on, että laaja julkisuus on saanut monet vuosikymmenten ajan vaienneet ihmiset nousemaan esiin ja paljastamaan kärsimyksensä.

Nyt myös Suomessa.

Tänään Helsingin sanomat julkaisi artikkelin evankelis-luterilaisen kirkon piirissä tapahtuneista lasten ja nuorten seksuaalisista hyväksikäytöistä useiden vuosikymmenten ajalta. Uhreja arvioidaan olevan mahdollisesti satoja ja täälläkin on jo esitetty syytöksiä siitä, että ainakin joissain tapauksessa piispa olisi tiennyt syytöksistä, mutta valinnut vaikenemisen kirkon mainetta suojellakseen.

Asia on pengottava läpikotaisin. Se tekee kipeää, kuten olemme Euroopassa ja Amerikassa tehneet. Hysteerisiltä reaktioilta ei ole kirkkojen piirissä vältytty. On esitetty väitteitä, että monen tapauksen taustalla olisi itse asiassa kahden homoseksuaalin välinen suhde - toinen nyt sattui olemaan nuori ja toinen pappi. Tai esitetty syytöksia median ajojahdista. Ne ovat yrityksiä selittää tilanne parhain päin ja varjella kirkon mainetta.

Mutta kirkon maine ei saa ajaa ihmisten edelle. Jos kirkon maine menee, jos kirkko menettää kaikki jäsenensä, jos kirkkoa vihaavat saavat aihetta ilkkua.... se on sen arvoista, että rikoksen tekijät ja heidän suojelijansa paljastuvat. Että uhrit saavat oikeutta, joka voi olla vain mahdollisesti oikeus saada äänensä kuuluviin.

Sanotaan, että Saatanalle on mieleen, kun häneen uskotaan, mutta myös, jos häneen ei uskota. Sellainen paha, joka piiloutuu rakenteisiin ja jonka olemassaoloa kukaan ei halua tunnustaa, on äärimmäisen tuhoisaa. Sen vallan se menettää vasta, kun joku sanoo ääneen: "Tämä on pahaa."