Kun pakkomielle iskee.

Joku on varastanut minun kynsisakset. Ei löydy kynsisaksia mistään. Koko asunnon olen jo penkonut, ei ole löytynyt. Ovela on varas ollut, vei sakset, mutta jätti muut.

Pakkomielle on iskenyt, pakko on kynnet saada leikattua heti paikalla. Huomaan tuijottelevani kynsiäni koko ajan ja painan sormenkärjet kämmennahkaan ikään kuin näköhavainto siitä, että pitkät on, ei riittäisi. Tunnettava myös on.

Eilen kynsisaksi-pakkomielle iski yöllä. Pengoin koko asunnon läpi kotoisin ja menin lopulta meidän opiskelija-asuntolan yhteistilaankin katsomaan, josko siellä olisi saksia. Kello oli puoli viisi aamulla. Ei löytynyt saksia sieltäkään. Miten voi olla, että niinkin yksinkertaisesta keksinnöstä, kuin kahdesta leikkaavasta terästä voi tulla näin tärkeä asia. Ja miten voi olla, että missään ei muka ole saksia?!

Pakko on kai mennä ostamaan uudet sakset. Mutta tiedän, että sillä hetkellä, kun palaan kotiin uudet sakset mukanani, vanhat sakset ilmiintyvät keskelle ruokapöytää. Vaikka ne eivät olleet siinä, kun lähdin. Niin tämä universumi kuitenkin on ohjelmoitu toimimaan.

Olen yrittänyt huijata universumia puhelemalla ääneen, että nyt taidan käydä ostamassa uudet sakset. Ja sitten penkonut taas paikkoja, jos vaikka universumi olisi mennyt halpaan. Mutta ei ole mennyt, ryökäle.

Kun saan uudet sakset, ripustan ne seinälle naulaan. Onneksi asun opiskelijakämpässä, seiniltä löytyy nauloja vaikka mihin tarkoitukseen. Siihen naulaan kuitenkin sakset ripustan. Ensin kuitenkin leikkaan kynnet. Ja jos joku vielä yrittää minun sakset viedä, tökkään sitä saksilla.

Outo torstai

Ollut todella outo olo koko päivän, en keksi mitään tekemistä ja tuntuu, että on ihan väärin olla vapaalla juuri tänään. Televisiostakin tulee ihan käsittämättömiä ohjelmia eikä tv-tarjonta vaikuta lainkaan "tutulta".

Kalenteriin tutustuminen paljasti mistä tämä "vierauden tunne" mahdollisesti johtuu. Minulla on ollut torstai viimeksi vapaapäivänä elokuun lopussa. Siitä asti olen ollut joka torstai töissä.

Ei siis ihme, jos vapaa torstai tuntuu oudolta.

Ratikassa

Ratikassa matkustaja tilittää tohkeissaan kaverilleen jostain kolmannesta osapuolesta:

"Siis mä en pidä siitä. Sen jutut on sellaisia, että mä en pidä siitä. Sen olemus on sellainen, että mä en pidä siitä. Se vaan yleisesti ottaen on semmonen, että mä en pidä siitä."

Ratikka pysähtyy ja kyytiin nousee humalainen mies. Hieman Rauno Repomiehen oloinen. Mies katselee ympärilleen kanssamatkustajiaan ja huudahtaa:

"Ihan ku olisin Venäjälle tullut, kaikki istuu täällä vaan naamat rytyssä!"

Ratikassa naurahdetaan. Seuraavalla pysäkillä pois jäävä pari nousee seisomaan, ja humalainen kiirehtii heidän paikalleen.

"Kiitos, kiitos, olikin tuo jalka vähän jo kipeä, hienosti ajateltu teiltä..." hän kiittelee ja heittäytyy penkille. Ohiajava poliisiauto kiinnittää hetkeksi huomion.

"Nuo mailapojat taitaa vahtia minua", hän pohtii kanssamatkustajilleen. Sitten huomio taas kiinnittyy nuoreen pariin ja nuori nainen saa ystävällisen neuvon.

"Pidä huoli tosta kundista, sillä on seksikkäät kulmakarvat."

"Kiitos, siksi mä sen valitsinkin", vastaa nuori nainen muiden matkustajien nauraessa.

Alemmuudentuntoinen koiranomistaja

Kun sain siirrettyä koneelle kuvia meidän pikkukoirasta, koin ajatuksen ottaa taas yhteyttä koiran kasvattajaan ja kenties lähettää vähän näitä valokuviakin meidän pikkukoirasta.

Mutta vierailu kasvattajan sivuilla aiheutti sen, että minulle tuli alemmuudentunteita. Ei ole meidän pikkukoira saavuttanut samoja meriittejä kuin veljensä. Ei ole näyttelytuloksia eikä mitään muutakaan. En kehtaa lähettää kuvia koirasta, jonka turkinhoidosta vastaa allekirjoittanut tyylillä "ajetaas taas koneella turkki kun näyttää niin pitkältä.... noin.... oho, tässä olikin säädöt väärin päin, tulee aika lyhyttä sänkeä.... mites se nyt tuolta näyttää.... no kasvaahan se turkki takaisin... kai" Eipä taida tulla näyttelyissä enää menestystä, vaikka mentäiskin. Mutta ei mennä. Vähän pulleakin koirasta on tullut.

Pohjimmiltaan minua siis hirvittää mitä kasvattaja sanoisi jos näkisi kuvia  meidän ötökästä, kasvatustyönsä tuloksesta. 

Olen paha koiranomistaja.

Kesällä

Koira löysi jotain mielenkiintoista

"Paska kännykkä. Paska vartija."

Oli sulkemisaika. Seisoin ulko-ovilla ja tarkistin kännykästä kellonajan. Silloin ohitseni käveli natiainen, vaahtosammuttimen kokoinen, pellavatukka. XY-kromosomit. Naama täynnä tussinviivoja ja piirretyt viikset ylähuulen yläpuolella. Katsoi minuun ja hymyili.

"Paska kännykkä."

Käveli vähän matkaa, pysähtyi ovella ja kääntyi taas katsomaan minua. Hymy leveni entisestään.

"Paska vartija."

Sen sanottuaan livahti ulos. Ovet napsahtivat kiinni. Minä jäin pyörittelemään päätäni. Kohta sama pellavapää kävelee suljettujen ovien ohi, siskonsa kanssa. Ja keskisormi pystyssä. Nyt molemmat nauroivat. Minä katselin niiden menoa. Kohta ne tulivat ohi uudestaan. Pysähtyivät seisomaan ovien eteen ja nostivat kumpikin keskisormensa pystyyn. Jonkun ajan päästä ne ilmestyivät koputtelemaan ikkunoita, mutta en ollut huomaavinanikaan. Mietin mielessäni, että ennen muinoin vartijat antoivat huutia mokomille penskoille. Mietin että pitäisikö tehdä jotain tajunnanräjäyttävää. Mutta en jaksanut.

Penskojakaan ei enää näkynyt viimeisen kolkuttelun jälkeen. En kaiketi ollut hauska.

Mutta on ne ihania nää nykyajan lapset.

Vitsi

Tällainen vitsi tuli vastaan (joskin joskus keskustelupalstojen parisuhdejuttuja seurattuani onkin tullut olo, että tällaista se sukupuolten välinen kommunikointi taitaa olla):

(mies ) Ostin sulle kukkasia.
(vaimo ) Jaa. Miksi?
- No ostin kun ajattelin että kaipaat kukkia.
- Onko tapahtunut jotain?
- Ei. Miten niin?
- No kun ostit kukkia.
- Siis mä ostin kukkia ihan vaan ostamisen ilosta.
- Et siis mua varten. Ostamisen ilosta. Luulekko saavas sillä perusteella?
- No en. Ostin kukkia, kun olet sanonut etten mä koskaan osta kukkia ja kun ne sattui eteen ja oli halpoja.
- Nii just! Halpoja. Et voi yhtään niinkuin sijoitaa meidän suhteeseen.
- No voi hitto. Nytkö sä suutuit?
- EN!
- Oikeasti. Hankala tässä on tuoda kukkia kun sä suutut niistä.
- En mä kukista suutu. Ne on ihania, mutta miksi sä ostit niitä nyt?
- Voi luoja. Anteeksi että mä ostin kukkia. Voin viedä ne pois.
- Älä vie. Ne on ihania. Ihmetyttää vaan miksi sä ostit nyt.
- Ok. Selvä. Mä en osta enää kukkia sitten jos niistä nousee poru.
- Sä et siis halua ostaa mulle kukkia?
- Täh? No haluan ostaa!
- Älä huuda! No miksi ihmeessä sä sitten et yleensä osta mulle kukkia? Ainoastaan silloin kun tekee mieli tai on tapahtunut jotain.
- No just! Niinpä. Vain silloin kun tekee mieli. Ei mun tee aina mieli. Ja just nyt ei tosiaan tee mieli. Ostin vaan kukkia. En mä nyt halua seksiä.
- Sä et siis halua mua?
- Uskaltaakohan tähän vastata?
- Tulee vaan sellainen olo nyt että sä et halua mua.
- No haluan. Herran jestas. Tottakai mä haluan sua!.
- Huomaa että sä olet mies. Huudat koko ajan ja ajattelet vaan seksiä.
- Kuule. Mä tulin just kotiin. Väsyttää ja on ollut pitkä päivä. Ja mä ostin vaan kukkia.
- Ei kukat ole vaan kukkia. Ne on romanttinen ele ja normaalisti mies haluaa huomioida naisen tarpeet ostamalla kukkia.
- Niin just! Sitä mä yritin selvitää!
- Miksi sä taas huudat? Niin, mut kun sä et osta kukkia ilman että on joku juju.
- Oikeesti. Lopeta nyt. Annetaan noiden kukkien olla nyt. Onko jotain ruokaa?
- SIKA! Ensin sä tuut ovesta sisään kukka puskan kanssa ja sitten kysyt onko jotain ruokaa. Luuletko että mä olen täällä sua varten palvelemassa ja pyllistelemässä heti jos sä tuot kukkia.
- En mä tuonut kukkia sen takia. Ja ainahan sä teet ruokaa. Äläkä sä huuda koko aikaa.
- AI! Mäkö en saa ilmaista tunteitani koskaan!! Ja kauanko meni että tuon huomasit että mä teen aina ruokaa?
- Mä en sano nyt mitään.
- Niinkuin yleensä. Sä et puhu koskaan mistään mitään.
- No uskaltaako tässä puhua kun aina asia kääntyy väärin päin.
- Ei ne mitään väärin päin käänny. Itsehän alotit!
- Jaa tuomalla kukkia?
- Niin!
- No nyt on selvä että mä en tosiaan enää tuo kukkia..
- Sä et siis välitä musta, kun et halua tuoda edes kukkia.

Seuraa viiden minuutin hiljaisuus. Keittiöstä kuuluu ääni, johon vaimo aloittaa:

- Ei jumalauta. Miksi ihmeessä sun pitää heti kotiin tullessa avata kaljapullo. Mitä nyt on tapahtunut kun toit kukkia ja heti alat ryypätä!?!

Kova sälli

Toisaalla keskustellaan ikuisuusaiheesta "armeija vai siviilipalvelus?" Ollaan yksimielisiä siitä, että armeijan käyneet, ne ne on kovia sällejä, siviilipalvelusmiehet taas vätyksiä. Armeijan käyminen on kuulemma meriitti, joka kertoo luonteenlujuudesta.

Luultavasti niin. Tosin itse menin armeijaan, koska kaikki muutkin menivät. Ja koska toisella tavalla valitseminen se vasta olisikin kanttia kysynyt, koska tuttujen ja sukulaisten "miksi, miksi" kysymykset ne vasta sietämättömiä olisivatkin olleet. Olin kylläkin myös isänmaallinen turjake ja vielä muutamaa viikkoa ennen palvelukseen astumista haaveilin alikersantin natsoista kauluksessani. Olisi se ollut kommeeta.

Olen iloinen, että kävin armeijan, koska nyt minulla on sentään jotain meriittejä. Olen oppinut viikkaamaan ruudullisen päiväpeitteen (huonosti), olen juossut metsässä (hitaasti), olen hiihtänyt ja liukunut, huutanut "laukaus, laukaus", kun saimme viholliskontaktin, olen heittäytynyt turvalleni, kun vihelsi ja sitten hakeutunut parempaan suojaan, kun jo räjähti. Minulle on huudettu ja olen oppinut, että ainoa oikea vastaus siihen on: "Kyllä, herra alikersantti!". Ihmetellyt, että ihanko oikeasti tuollekin veijarille annetaan käsiin toimiva ase ja panoksia. Oppinut, että kannattaa ampua vihollista vatsaan, koska silloin vihollinen haavoittuu vakavasti, mikä sitoo vastapuolen resursseja ja voimavaroja, kun haavoittunutta hoivataan. Lisäksi vatsaosumat ovat kuulemma äärimmäisen tuskallisia ja karmea valitus syö vihollisen motivaatiota. Ja kenttäsairaala oloissa johtavat kuitenkin yleensä kuolemaan.

Arvostan silti sitä, mitä veteraanit tekivät. Mutta maailma olisi parempi paikka, jos armeijoita ei olisi.

Kerran televisiossa nuori pauhasi, miten yleistä asevelvollisuutta tulee vastustaa, koska armeija tiukan hierarkisena organisaationa loukkaa ihmisen yksilöllisyyttä.

Mihin on kadonnut ajatus sodan vastustamisesta?

Meemi

Kun ei oo nyt muutakaan tekemistä, niin sitten meemeilen. Tämä on poimittu mukaan täältä.

Tällä meemillä on ilmeisesti tarkoitus testailla hulluden lajia tai astetta. No, hulluilla on yleensä kuulemma halvat huvit ja se sopii budjetilleni tällä hetkellä paremmin kuin hyvin.

Oletko joskus:

[ ] karannut ikkunasta
[X] esiintynyt jonakuna toisena henkilönä
[ ] syönyt jollekulle toiselle määrättyjä reseptilääkkeitä
[X] rikkonut tahallaan jotakin
[X] heitellyt esineitä
[ ] ollut ambulanssin kyydissä
[ ] rikkonut lasin baarissa
[ ] suudellut ihmistä jonka nimeä en muista
[ ] häiriköinyt suurta tapahtumaa
[X] kulkenut vappupäähine päässä muulloin kuin vappuna
[X] matkustanut pummilla (on tätäkin pahetta joskus tullut harrastettua)
[X] ollut velkaa jollekin yli kaksisataa euroa (opintolaina on hieno asia)
[ ] kävellyt talvella ulkona piikkikoroissa ja minihameessa (on jäänyt kokeilematta )
[X] shoppaillut tilini tyhjäksi (tosin tylsästi vain ruokaa)
[ ] juonut raakaa vodkaa (millaista on kypsä vodka kyselee alkoholiasioissa ummikko)
[ ] lihonut yli 20kg ja olen silti normaalipainoinen (olisinkin....)
[ ] värjännyt hiukseni kolme kertaa viikon sisällä
[ ] tiedän mikä on mepore
[] lukenut tai nähnyt elokuvana Virgin Suicide
[X] ollut päivystyksessä (töissä)
[X] soittanut taksin paikkaan josta en tiedä missä se on
[ ] tanssinut pöydillä (olen kieltänyt ihmisiä tanssimasta pöydällä, lasketaanko se?)
[X] valvonut päivän, yön ja seuraavan päivän (on tätäkin tullut tehtyä)
[ ] kiivennyt aikuisena puuhun
[ ] jumittunut baarin vessaan
[X] nukkunut väärinpäin sängyssä (olen nukkunut vaikka kuinka päin)
[X] kuvitellut olevani satuhahmo (minulla on vilkas mielikuvitus)
[ ] leikkinyt ruoalla
[X] heittänyt jonkun ulos asunnostani tai tullut heitetyksi ulos asunnosta (olen heitellyt ulos ihmisiä vaikka mistä, tosin en asunnusto, mutta pistin silti ruksin)
[X ] elänyt päivän/päiviä pelkällä karkilla
[X] saanut diagnoosin/ diagnooseja
[X ] valehdellut ikäni
[X ] saanut sakot (parkkisakot)
[X] syönyt kolmiolääkkeitä
[ ] kuullut tai nähnyt harhoja
[X] pohtinut olenko oikeasti olemassa.
[X] suunnitellut hautajaiseni (virret on valittu)
[X] kuunnellut samaa kappaletta nonstoppina yli tunnin
[ ] käyttänyt mustia rajauksia silmien ympärillä
[X] pukeutunut täysmustaan
[X] keksinyt esineille uusia käyttötarkoituksia
[ ] kokeillut huumeita
[X] koukussa kofeiiniin
[X ] soittanut terveysneuvontaan
[ ] lähtenyt tuntemattoman mukaan
[ X] tiedän mitä on semper (mutta en silti kerro, että mitä se tarkoittaa...)
[X] lukenut yli kolmea kirjaa yhtä aikaa
[X ] käytän teinisanontoja kuten ihqu tai omg (piruuttani on joskus tullut ihqutettua)
[ ] värjännyt kaverini hiukset väärän värisiksi
[X ] kärsinyt oudoista fobioista
[ ] kirjoittanut yli kolmekymmentä päiväkirjaa
[ ] kirjoittanut yleisönosastokirjoituksen
[ ] nukkunut ratikassa tai bussissa pysäkin ohi
[ ] pitänyt bileet ilman syytä
[ ] hylännyt alkoholijuomia kadunvarteen
[ ] käynyt täysi-ikäisenä useammin kuin kerran kesässä huvipuistossa (mieli on kyllä tehnyt)
[X] fantasioinut vampyyreista
[ ] tanssinut napatanssia
[ ] iskenyt jonkun ruokakaupassa
[X] uinut vaatteet päällä
[ ] aiheuttanut palohälytyksen
[ ] ostanut useammat kuin yhdet korkokengät saman päivän aikana
[ ] laulanut musikaalikappaleita keskikaupungilla
[X] laulanut täysi-ikäisenä singstaria
[ ] käynyt sing-a-long elokuvissa
[ ] salakuljettanut jotain tullissa
[ ] suunnitellut karkaamista ulkomaille
[ ] käynyt ennustajalla
[ ] kokeillut spiritismiä
[ ] kirjoitellut vessan seiniin
[ ] korjannut kielioppivirheitä yleisellä ilmoitustaululla olevasta ilmoituksesta
[ ] heittänyt avaimet jollekulle ikkunasta (monestakin eri syystä..)
[ ] kirjoittanut itselleni kirjeitä kymmenen vuoden päähän
[ ] nähnyt enneunia
[ ] saanut paniikkikohtauksen
[X] joutunut riitaan tuntemattoman kanssa (töiden myötä yleistynyt huimasti: tosin korostan, että ne riitelevät, minä puhun järkeä)
[ X ] eksynyt kotiin mennessäni

[X] avannut oven ja löytänyt sen takaa poliisit
[ ] asunut yli vuoden jossain muussa paikassa kuin siellä missä olen kirjoilla
[X] tapellut Kelan kanssa (jos tappeluksi lasketaan se, että Kela lähettää päätöksensä ja minua keljuttaa se)
[ ] maannut koko päivän peiton alla
[X] ollut nukutuksessa
[X] lintsannut koulusta yli kolme päivää putkeen
[X] leikannut omia hiuksiani
[ ] ottanut lävistyksen jonnekin muualle kuin korviin
[ ] ottanut tatuoinnin tai hennatatuoinnin
[ ] sekoittanut todellisuuden ja unen
[X ] heittänyt kännykän seinään
[ ] paiskannut luurin korvaan monta kertaa peräkkäin samalle henkilölle
[X ] riidellyt itseni kanssa
[ ] nauranut hysteerisesti ilman mitään syytä
[ ] suudellut varattua henkilöä
[ ] mennyt baariin pukeutuneena 70-luvun vaatteisiin
[ ] tunnistin tästä testistä itseni

Laskujeni mukaan yli 40 pistettä.

Arvosteluasteikko:

Alle 20: Olet tylsä tavis. Voiko joku todella olla näin järkevä…
yli 21: Sinulla on elämä hallussa, pidä siitä kiinni.
yli 30: Keskivertotapaus. Ei tarvitse vielä huolestua.
yli 50: Riskirajoilla ollaan. Olithan rehellinen?
yli 60: No, hulluillahan on aina hauskempaa…
yli 70: Suosittelemme ottamaan yhteyttä psykiatriin.
yli 85 Onnittelut, olet pihalla kuin lintulauta

Taksissa

Pitkä työpäivä oli takana ja jalkoja särki aivan vimmatusti. Oli taas se hetki kuukaudesta, jolloin palkka oli juuri tullut ja tunsin itseni rikkaaksi roikaleeksi. Niinpä nousin taksiin. Sanoin osoitteen reippaasti ja taksi lähti liikkeelle.

"Arvaapa mikä on pisin ajo, jonka olen tänään tehnyt?" taksinkuljettaja kysyi.
"En osaa kyllä sanoa", vastasin minä.
"Arvaa."

Pitkä hiljaisuus, jonka aikana hoksasin, että minun ihan oikeasti odotettiin arvaavan. En ole pitänyt arvausleikeistä sitten sen, kun pikkusiskoni vuosia sitten alkoi huvikseen kertomaan päivän tapahtumista arvuuttelemalla. Yleensä tyylillä: "Arvaa mitä tänää tapahtu? Arvaa." Ja kun arvasit väärin, lisävihjeen sijasta sait vastaukseksi: "Eeei. Arvaa." Tätä jatkui kunnes arvaaja viimein jossain vaiheessa hoksasi ettei arvuuttelija enää itsekään tainnut muistaa oikeaa vastausta.

Takaisin taksiin. Vastasin jotain epämääräisesti: "En osaa kyllä sanoa" (eli hienovarainen vihjaus "jos ei kuitenkaan arvuuteltaisi")

"Kävin yhessä kaupungissa."
"En kyllä hoksaa..."
"Ajattele vähän laajemmin."
"No Turussa."
"Ei niin kaukana."
"En tiedä."
"Aika tuttu paikka täällä etelä-Suomessa."
"Tampere."
"Joo!" Taksikuski vaikutti kuitenkin vähän pettyneeltä, että arvasin niin nopeasti, minä taas olin onnellinen, että tämä uusi kokemus tuntemattomien ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta päättyi niinkin nopeasti.

No, se arvuuttelua seurannut itse kertomus oli kyllä mielenkiintoinen.

Halloween, se elokuva

Katselen toisella silmällä elokuvaa "Halloween", joka aikanaan aiheutti äidilleni traumoja. Silloisen teini-ikäinen äiti päätti mennä elokuviin katsomaan tätä silloin ensi-iltaan tullutta, nykyisin jo klassikoksi laskettua elokuvaa, ja valkonaamainen Michael Myers veitsen kanssa oli sen verran vaikuttava ilmestys, että äitini nukkui tämän kyseisen "viihde-elämyksen" jälkeen viikon verran lattialla vanhempiensa huoneessa.

Ajan hammas ei ole erityisen paljon tätä elokuvaa purrut, ehkä jo siksikin, että tässä on luotettu tarinan voimaan ja painostavaan tunnelmaan, ei erikoisefekteihin. Itse en ole kauhuelokuvien ystävä, mutta olen tämän aiemminkin silmäillyt läpi.

Tietyt kauhuelokuvakliseet tuppaavat kyllä ärsyttämään/huvittamaan. Silloin ne eivät tosin varmaan olleet kliseitä:

- Kuten murhaaja, joka ei koskaan juokse, vaan kävelee hitaasti laahustamalla. Silti ehtii paikkaan kuin paikkaan.

- Murhaaja ei koskaan kuolla kupsahda, vaan pomppaa aina pystyyn.

- Uhrien (yleensä nuoret naiset) käsittämätön tyhmyys. Siis oikeasti, murhaaja ajaa sinua takaa ja päätät että oiva piilopaikka on vaatekaappi huoneessa, jonne murhaaja näki sinun pakenevan?

- Miksi pitää jäädä istumaan samaan huoneeseen, jossa se murhaaja pötköttää? Ja vielä kääntää sille selkänsä?

Yllättävän tehokkaasti tosin nämä kliseet toimivat. Saattaa tietysti olla, että äitiäni säikytti silloin elokuvan inhottavasti auki jäävä loppu, joka luonnollisesti johti armadaan toinen toistaan huonompaan jatko-osaan, joiden tekeminen taisi silloin olla muotia (nykyisinhän muotia on filmata kaikki mahdollinen uudelleen - tämäkin elokuva on saanut päivitetyn version)

Ja tässä sitten tietysti Halloweenin pelottelumusiikki

Kirjoituskrapula

Päätä särkee, ei mitenkään pahasti, mutta silleen vähän. Hiukan on sellainen olo, että voisi olla tulossa kipeäksi. Mutta olo ei ole kuitenkaan huono tai kipeä, ohimot tuntuvat vaan "tukkoisilta". Saattaa olla vähän lämpöäkin, mittaus näytti 37 astetta. Tai sitten minulla on vaan kuuma. Ehkä olen myötätuntosairastumassa. Tai sitten possu viimeinkin kaataa myös minut.

Ainakin minulla on kirjoituskrapula. Innostuin tänään kirjoittelemaan ja lähettelemään kaverille novelleja luettavaksi ja nyt on sitten krapula. Oli ilmeisesti liian hauskaa, päänuppi kävi liian kovilla kierroksilla ja sitä seurasi sitten syöksykierre. Väsyttää ja tympäisee eikä oikein enää huvita mikään. Tuttu tunne aina pitkällisen kirjoitusurakan jäljiltä. Erityisen raskaasti se iskee aina fiktion tekemisen jälkeen. Ei sovi irrottautua tästä maailmasta liiaksi, heti iskee krapula.

Kahvikin maistuu pahalle. Telkkaristakaan ei tule mitään katsottavaa.

Nalle

Rippileireille on monenlaista tulijaa ja kulkijaa. Innokkaimmien poissapitämiseksi on moni seurakunta palkannut itselleen ihan yövalvojan, rauhanturvaajiksikin joskus kutsutun, pitämään poissa yli-innokkaan nuoret ja vähän vanhemmatkin sekä kertomaan siitä, että päivällä sopii tulla, jos kiinnostaa. Mutta harvassa seurakunnassa oli nähty sellaista yökulkijaa kuin eräässä etelä-Pohjanmaalaisessa leirikeskuksessa. Leirin pihalle nimittäin ilmestyi karhu.

EIkä se ollut mikä tahansa karhu, vaan oikea urosnalle, rapiat 300 kiloa turkkia, lihasta ja kynsiä. Tarina ei kerro miksi se pihalle eksyi, oliko kenties haistanut leirin keittäjien tekemien herkullisten ruokien tuoksun, vai oliko päättänyt tehdä pesän seurakunnan leirikeskukseen ja majoitusrakennukseen. Kenties se oli lopen kyllästynyt nukkumaan vuotavissa maakoloissa kylmät ja sateiset talvet ja hoksannut, että seurakunnan majoitusrakennus oli lähes yhtä hyvä paikka köllötellä talvikuukaudet kuin maakolo. Ruokaakin oli tarjolla riparilaisten muodossa ja luettavaa, sillä seinät oli aikoja sitten töherretty täyteen. Nalle ei ollut korkeakulttuurin ystävä, joten seinien tarjonta vastasi erinomaisesti sen kulttuurin nälkään.

Tarina olisi voinut saada ikävän, mutta verihurmeisen lopun, ellei tuossa samaisessa leirikeskuksessa olisi töitä paiskinut naisten ihailema ja miesten kadehtima, komea, mutta vaatimaton kesäteologi. Hän oli myös syvällisesti viisas ja henkevä. Olihan hänellä ihan blogikin.

Tämä teologi ei kavahtanut nallea, joka örisi pihalla ihmetellen, että mihinkäs olikaan tullut päädyttyä ja kenet söisi ensin. Aseenaan pelkkä Raamattu teologi marssi nallen luo ja heristi sille Pyhää Kirjaa nuorisotyönohjaajan hurratessa oven raosta.

Nallen ihmetellessä teologi löi sitä Raamatulla päähän. Lyönti oli niin luja, että nalle putosi kuin säkillinen kiviä maahan. Siitä se nousi vasta seuraavana päivänä, kun riparilaisten tennispeli alkoi häiritä sen unirauhaa. Kaikkien yllätykseksi karhu ei paennutkaan metsään, vaan riparilaisten mennessä illalla leirikirkkoon, myös karhu tuli sinne. Takarivin tirskuvat pojat olivat kerrankin hiljaa, kun penkin päähän ahtautui 300-kiloinen karhu.

"Ihan oikein teille, jos se jonkun syö", sanoi teologi nuorille ja piti pitkän saarnan. Hän oli oikein otettu karhun läsnäolosta, sillä koskaan aiemmin ei ollut kirkossa ollut niin harras tunnelma kuin nyt. Ja niin karhusta tuli leirin kesäisäntä.

Ei se mitään osannut korjata, mutta lentopallossa se oli kova. Karhun mäjähtävä lyönti tuli pian kesän tunnetuimmaksi ilmiöksi. Kaikki halusivat pelata karhun joukkueessa. Ja kurinpidolliset ongelmat loppuivat siihen. Karhu ei turhista rutissut, mutta sellaista kovanaamaa ei ollutkaan, joka olisi väittänyt kesäisäntä-karhulle vastaan, kun se työnsi kuolaisen kuononsa koviksen naamaan ja sanoi:"Hräyrhhh?"

Tiedemaailmakin kiinnostui karhusta ja tarkkojen tutkimusten perusteella pääteltiin, että Raamatun lyönti oli ollut niin voimallinen, että karhusta oli kerta heitolla tullut kunnon kristitty.

- tarina jatkuu -

Kiljuvat lapset

Dr. Philissä (älkää kysykö miksi katson sitä) oli tänään jaksossa äiti, jonka 1.5-vuotias lapsi poistettiin lentokoneesta, koska lapsi hoki yhtä lausetta koko ajan.

Poisto oli aiheeton ja kurja, mutta silti itsekin noustessani johonkin joukkokulkuvälineeseen, jossa tiedän joutuvani viettämään pitkiä aikoja, toivon hiljaa mielessäni että matkalla ei olisi mukana pikkulapsia perheineen. Ja kun heitä sitten nousee kyytiin, niin en pysty estämään - hieman tunnetilastani riippuen - ärtynyttä tai masentunutta huokausta. Koska jossain vaiheessa se lapsi taatusti alkaa itkemään.

Ymmärrän äidin/vanhempien ahdistuksen normaalin ilmiön edessä, enkä ole vaatimassa erillisiä lapsijunavaunuja tai linja-autoja. Mutta ei minun silti tarvitse pitää siitä itkuisasta tai meluavasta lapsesta. Eihän?

Elämäni karmein joukkoliikennematka tapahtui tässä pari kesää sitten. Olin tulossa rippileiriltä, olin väsynyt ja laukut olivat täynnä likaisia vaatteita. Ja oli mielettömän kuuma. Ostin junalipun ja nousin vaunuun, josta heti bongasin liukumäen. Minulle oli myyty lippu johonkin lastenvaunuun, johon seuraavaksi nousikin tusinoittain vaahtosammuttimen kokoisia lapsosia vanhempineen. Seuraavat kolme tuntia kuluivatkin hikoillen ja kuunnellen iloistakiljuntaa ja kiukutteluitkua. Ilmastointi ei toiminut.

Pikkuveli - herra Myötätunto - lähetti minulle lohdutustekstarin: "Voin jo nähdä otsikot: teologi sekosi junassa. Kolme kuoli."

Haaste

Sain tällaisen napin Millanilta ja sitä kautta haasteen. Mieleni iloitsee aina kehuista, mutta laiska luonteeni kavahtaa haasteita. Mutta vastaillaan:

HAASTE KUULUU NÄIN:

1. Laita tunnustus blogiisi.

2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.

3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.

4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.

5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.

Tunnustus on blogissa, samoin säännöt ja Millan on linkitetty. Ja sitten ne aistit...

1. Hajuaisti. Ei merkitse minulle mitään. En haista, en ole koskaan haistanut. Joskus minusta tuntuu, että ikään kuin aistisin joitain hajuja, mutta ihan lääkärintutkimuksissa on todettu, että en haista. Kai se on jonkunlaista haamuhaistamista. Lapsena luulin haistavani, koska pikkuveljeni oli tarkkanenäinen ja herkästi pahoinvoiva ja raportoi pahat hajut, jotka minäkin sitten haistoin. Hajuaisti on minulle suuri tuntematon ja siten myös uhkaava, koska en voi koskaan olla varma siitä, että minä/minun luonani ei haise pahalle.

2. Makuaisti. Väittävät, että maistamisesta yli 90 prosenttia on oikeasti haistamista. Siksi flunssa vie ruokahalun, koska hajuaisti tukkeutuu. Koska minulla ei ole hajuaistia, voisi olettaa että makuaistissakin on jotain vikaa. Minä taas väitän, että kyllä minulla on makuaisti. Erotan ainakin perusmaut ja luultavasti enemmänkin. Ei minusta koskaan huippukokkia tule, mutta ei ole tarviskaan. Makuaistin tutkiminen vaan on aika vaikeaa, koska jos minulla ei sitä olisi, niin mistä sen tietäisin? Kaiketi se selviäisi, jos joku sujauttaisi salaa jotain pahaa ruokaani, mutta mistä niin rohkea ihminen löydettäisiin? Otan ruokani hyvin vakavasti.

3. Tuntoaisti. Liian hyvä, olen tarkka siitä millaisia vaatteita pidän. Inhoan karheita, karkeita ja kutisevia eli kärhämiä vaatteita. Sen takia en pidä farkkuja enkä villapaitoja. Jos on pakko, alla on yleensä jotain pehmeää, joka suojaa ihoani siltä kammotukselta. Siksi olen usein altis lämpöhalvaukselle. Onneksi elimistöni on karaistunut.

4. Kuulo. Ainoa aistini, joka taitaa toimia normaalisti. Tosin minusta tuntuu, että se on heikkenemässä ainakin toisesta korvasta ja ollessani neurottisimmillani tunnen suurta syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, että olen kuunnellut musiikkia korvalappustereoista liian lujaa.

5. Näkö. Aisteistani tärkein ja rakkain ja siksi luonnollisesti brakaamassa. Luen, kirjoitan, surffaan netissä, katselen televisiota ja seuraan ihmisten käyttäytymistä töissä ja vapaa-ajalla. Ei onnistuisi, jos en näkisi. Nenälläni nököttää pullonpohjalinssit. Yksi suurimmista peloistani on, että sokeutuisin.

Tulipa muuten synkeitä vastauksia....

Vaalirahoitus

Pekka Lahnasen esikunnasta kuuluu kummia

PS. Ja osuupa näköjään tuo Päivän tekstikin aiheeseen:

Parempi köyhyys ja Herran pelko kuin suuret varat ja rauhattomuus.
Sananl. 15:16

Spoilaantunut

Olen huomannut pitäväni kovasti Nelosen uudesta trilleri/kauhusarjasta "Harper's Island". Aluksi suhtauduin siihen hieman kriittisesti, syistä joita en muista, mutta sitten yksi maanantayö taas valvottuani katselin puolella silmällä yhden jakson (toisella silmällä katselin tietokoneen ruutua). Jäin sitten koukkuun.

Koska ensimmäiset jaksot jäivät näkemättä, halusin tietysti päästä kärryille, mikä taas edellytti surffaamista lähinnä Wikipediassa. Yritin olla spoilaantumatta, mutta ei siitä mitään tullut ja onnistuin vahingossa saamaan selville murhaajan.

Nyt sitten kärvistelen hirvittävän uteliaisuuden vallassa. Pilaisinko loppusarjan ja tyydyttäisin uteliaisuuteni lukemalla kaiken mahdollisen sarjasta? Vai yrittäisinkö säilyttää edes osan mysteeristä?

En lapsena koskaan aloittanut dekkareiden lukemista lukemalla ensin viimeistä sivua saadakseni selville murhaajan. Paitsi yhden ainoan kerran, kun halusimme kaverin kanssa lukea saman kirjan, ja kaveri sai sen kirjastosta ensin. Ja minä kinusin tietoja kirjasta niin kauan, kunnes kaverini (joka vastusti itsekin moista älyllistä laiskuutta) suostui paljastamaan murhaajan.

Jälkikäteen se oli pettymys, koska olisin halunnutkin ehkä arvuutella murhaajaa itse ja sitten kokea sen yllätyksen ja kauhistuksen, kun hoksaisin arvanneeni väärin.

Mutta nyt vain mietin, että selviänkö marraskuuhun asti?

Sananvapaus, osa II

Erkki Laatikainen on visioinut:

Laatikainen: Kansanvaltaa vastaan kiihottaminen rikoslakiin

Visio on kaunis ja selkeä: kiihotus kansanvallan ja sen vastuunkantajia vastaan tulisi rangaistavaksi. Ei olisi enää ikäviä kohujuttuja Vanha... siis vastuunkantajista. Epäkohtien paljastaminen toki jätettäisiin median tehtäväksi, mutta yhteiskunnan vastaisuus kiellettäisiin ja lakia rikkovia rangaistaisiin.

Puolue luultavasti saisi määritellä, mikä on yhteiskunnan vastaista kiihotusta.

Yksi iso ongelma tosin jää: mistä löydettäisiin se Suomen versio Siperiasta, jonne nämä keskustaa... eikun siis kansanvaltaa vastaan kiihottaneet lähetettäisiin tapakasvatukseen?

Sananvapaus

Ensinnäkin: herra Vanhasella ei ole eikä pitäisi olla mitään oikeuksia esittää minkäänlaisia vaatimuksia medialle. Sellainen maa, jossa poliitikko pystyy esittämään uhkavaatimuksia medialle, on diktatuuri ja Suomi ei ole (toivottavasti) sellainen. Uhkavaatimukset "todisteet pöytään tähän kellon aikaan mennessä..." ovat retoriikkaa, jota ei länsimaisessa sivistysvaltiossa kuuluisi poliitikon käyttää. Se, että pääministerimme oikeasti kuvittelee, että hän voi määräillä itsenäistä ja vapaata mediaa pitäisi olla jo yksistään riittävä syy, että Masa potkaistaan pellolle.

Toisaalta Masa on ennenkin Suomessa pyrkinyt lynkkaamaan sananvapauden. Esimerkkinä vaikkapa Muhammed-pilapiirroskohu, jossa Vanhanen toi julki kantansa, että Suomessa kuvia ei julkaista ja sitten pyysi julkisesti anteeksi, kun jotkut eivät ymmärtäneet totella pääministeriään.

Kristuksen voimalla

Olen sitä mieltä, että on hienoa että ihmiset ovat uskostaan ylpeitä eivätkä häpeä sitä. Hieman varovaisemmin, mutta kuitenkin pohjimmiltani myönteisesti (kunhan saan karistettua päältäni "ei tuputusta"-ajattelun) suhtaudun ns. sisälähetykseen. En usko, että kadulla lauletut hengelliset laulut ja ylistyspuheet tehoavat kovin hyvin, mutta mikäpä minä olen kieltämään ihmisten näkyä tai varsinkaan sulkemaan ovia Pyhän Hengen toiminnalle.

Mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että ei ole oikein tuoda lapsia mukaan julistamaan kadulle keskelle Steissiä (eli suomeksi sanottuna Rautatientorille) kun myöhäinen perjantai-ilta on kääntymässä alkuyöksi ja kadut ovat täyttyneet humalaisista, riidanhaastajista, sekoilijoista ja muista vastaavista epänormaaleista. Vaikka se, että joku voi saada hepulin Jeesuksen nimen kuulemisesta voikin todistaa siitä, että sillä nimellä on yhä voimaa, niin miksi altistaa lapsi epämiellyttävälle kokemukselle? Uskotaanko niin vahvasti Jumalan suojelukseen ettei mitään inhottavaa voisi tapahtua julistajille? Vaikka Jeesus itsekin puhui "tämän maailman valtiaasta" ja hänen vallastaan täällä?

Tai sitten olen vain herkkäpieru.

Vähän pohdintaa

Eräällä ei-uskonnollsella palstalla, jossa ajoittain vierailen, pohdittiin kirkosta eroamista. Eräs keskustelija toi esiin varsin suuren teologisen kysymyksen eli kritisoitiin sitä, miten Jumala voi vaatia pelastukseen irrationaalista uskoa ja vieläpä uskoa Jeesukseen.

Jumalahan tosiaan vaatii uskoa, mutta uskossa on se paradoksaalinen piirre, että sehän ei ole lähtöisin ihmisestä. Kristinuskossahan opetetaan, että usko on Jumalan lahja. Näin ollen voiko Jumala varsinaisesti vaatia ihmiseltä uskoa, koska hän lahjoittaa sen uskon itse?

Samassa keskustelussa sanottiin, että olisi helpointa uskoa sellaiseen Jumalaan, joka näkisi ihmisen hyvyyden, kehityksen ja olisi lähtökohtaisesti armollinen. Minä taas ajattelen, että tällainenhan Jumala kristinuskon mukaan on.

Jumala, joka ensin pläjäyttää maan päälle monimutkaisen, vaikean ja monia irrationaalisiakin piirteitä sisältävän uskonnon ja sitten vaatii, että ihmisten on alettava uskoa siihen, ei ole totuudenmukainen kuva kristinuskon Jumalasta,vaan pikemminkin irvikuva siitä.

Tämä vastaus olisi ollut luontevinta postittaa kys. keskusteluun, mutta viestiketju meni siellä jo lukkoon. Ja toisaalta olen myös ujo.

Mutta jos huomaatte jotain aukkoja teologiassa, niin kommentoikaa. Verryttelen tässä samalla teologian tietämystäni ja omaa uskonnäkemystäni.

Tunnusmusiikki

Päätin aikani kuluksi listata minusta vaikuttavaa elokuvamusiikkia.

Painostavin ja ehkä myös uhkaavin elokuvamusiikki on mielestäni yhä edelleen Tappajahain (Jaws) tunnusmusiikki. Huvittava ajatella, että elokuvahistorian painostavimmat kohtaukset joissa katsoja ikään kuin seuraa tapahtumia hyökkäävän hain silmien kautta olivat kompromissi, koska elokuvan "tähti", mekaaninen hai Bruce, oli jatkuvasti rikki. Näin ollen sitä ei voitu käyttää kuin harvoissa kohtauksissa.

Löysin myös Tappajahain trailerin, jossa on pätkiä tuosta "hai näkökulmasta", jos joku ei tiedä mistä puhun. Hauska myös huomata, miten trailerit ovat muuttuneet ajan kuluessa. Tässä luotetaan vielä puheen voimaan, nykyisinhän ne ovat useimmiten pelkkää musiikkia. Ja paljon nopeatempoisempia. Harva varmaan jaksaisi enää edes katsoa televisiosta tätä traileria, tai ainakaan innostua kyseisestä elokuvasta.

Surullisin on varmasti Schindlerin listan tunnusmusiikki. Tosin se johtuu myös elokuvan aiheesta. Kappaleen voi kuunnella täällä. Lisäksi kys. videon Youtube-keskustelu kertoo myös surullista kieltään ihmisistä, jotka eivät suostu uskomaan siihen, että holokausti tapahtui omista poliittis-rasistisista syistään. Asenne on ilmeisesti yleistymässä, mikä ei ole kenties ihme nykyajassa, jossa minäkeskeinen ajattelu on noussut niin keskeiseksi, että ihminen voi laatia oman näkemyksensä myös historiallisista tapahtumista sta ja vilpittömästi uskoa, että hänen visionsa on totta, koska se on hänen omansa. Että historiakin voisi olla ikään kuin mielipidekysymys.

Ja nyt karkasin aiheesta.

Justiinsa näin

Kaikkonen otti ja erosi Nuorisosäätiön johdosta, Vihriälä, joka oli RAY:n hallituksessa, joka myönsi avustuksia säätiölle, joka tuki Vihriälää, erosi myös. Vanhanen taas kohauttelee olkapäitään ja puolustelee: "Kyse on vastikkeellisten seminaarilippujen hankinnasta", kun media tiedusteli Nuorisosäätiön ja Kukkaisrahasto säätiön hänelle antamista vaalirahoista.

Lähes samankaltaista selitystä käyttivät aikanaan oikeudessa tuomitut hyväntekeväisyysrikoksiin syyllistyneet liikemiehet. Eivät hekään keränneet rahaa, vaan myivät esimerkiksi kirjeensulkijamerkkejä. Ei ole rahankeräystä tämä, vaan ostajahan saa vastinetta rahoilleen. Vanhanenkin sai 25 000 euroa vaalikassaan ja ostajat saivat seminaarilippuja. Siistiä.

Toinen suuri politiikantukija Nova Groupin toimitusjohtaja istui joku aika sitten poliisivankilassa taloussotkujensa takia. Mitäköhän olisi tapahtunut Ruotsissa, Yhdysvalloissa tai missä tahansa muussa länsimaisessa demokratiassa, jos pääministeripuolueen tms. päärahoittaja olisi joutunut pidätetyksi? Suomessa kohautellaan olkapäitä ja poliitikot toivovat, että julkinen keskustelu vaalirahoista päättyisi ja "etelän kaunametia" jo lakkaisi kiusaamasta vilpittömiä keskustalaisia päättäjiä.

Miksiköhän sellaista toivotaan?

Vaikka ymmärtäähän sen, ettei asiasta mitään poliittista kohua kunnolla synny, kun joka ainoa puolue kristillisdemokraatteja, vihreitä ja perussuomalaisia lukuunottamatta on ryvettynyt kukin omassa skandaalissaan. Kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset ovat pieniä joulukaloiksi ja vihreät on jo aikoja sitten myynyt ideologiansa ja selkärankansa saadakseen oman ministerin salkun. Muut poliitikot näyttävät järjestään paljastuvan huijareiksi, valehtelijoiksi tai sitten niin järkyttävän huonomuistisiksi, että olisi ehkä syytä varata lääkäriaika ettei ole varhaisiän dementia puhkeamassa. Pääministeri etunenässä.

Karkkilahja

Selectalta tuli tänään korvaus menettämistäni pennosista eli iso paketti karkkia. Iski hiukan sellainen suomalainen häpeys, koska en menettänyt niin paljon rahaa, kuin korvauksena tuli.

Ei se minua estänyt karkkeja syömästä.

Viinin välke ja kyttääjä

Kuka voivottaa, kuka vaikertaa? Kuka rettelöi, kuka haastaa riitaa? Kuka hankkii kolhuja syyttä suotta? Kuka katsoo harottavin silmin?

Se, joka viipyy viinin ääressä, se, joka etsii maustejuomaa. Älä katsele viinin hehkuvaa punaa, älä katso sen välkettä maljassa. Helposti se valahtaa kurkusta alas, mutta perästäpäin se puree kuin käärme, iskee myrkkyhampaillaan kuin kyy. Silmäsi näkevät outoja, puheesi ovat hullun houreita. Olet kuin aalloilla keskellä merta, kuin maston nenässä mainingeilla. "Minut piestiin, mutta en tuntenut mitään, minut hakattiin, mutta en tiennyt mitään. Milloin pääni selviää? Pitäisi päästä hakemaan lisää." (Sananlaskujen kirja 20:29-35)

Olen löytänyt itsestäni sisäisen paheksujan, kyttääjän vailla vertaa. En vain jaksa katsella viinin välkettä ihmetelleiden nuorten miesten seikkailuja koti-ikkunani alla, en jaksa kuunnella iloista naurua, joka syntyy kun keskellä katua pelattu jalkapallo melkein johtaa siihen, että jonkun autossa on uusi klommo. En jaksa ymmärtää niitä nuoria miehiä, jotka tahtovat tuoda ilmi iloaan elämästä ja viinin hehkuvasta punasta huutamalla niin että katu ja rappu raikaa. En jaksa kuunnella oven paukutusta, kun joku on unohtanut avaimet sisään tai vallan erehtynyt rapusta, kaupunginosasta, kenties jopa maanosasta.

Ehkä se on työn sivuvaikutusta. Katseltuani töissä humalaisia ja sietäessäni heitä siellä, ennestäänkin lyhyt pinnani humalaisten suhteen on vapaalla ollessani lyhentynyt entisestään. Se on ilmeisesti aika tyypillinen ilmiö eli vapaalla ollessa helposti napsahtaa ja kyky kuunnella ja sietää kaikenmaailman mussutusta ja elämän pikku valopilkkuja ohenee. Kun ei sitä enää vain omalla ajallaan viitsisi.

Minulla on kännykkä aina käden ulottuvilla ja siinä on poliisin numero. Tietäköön, että talossa asuu kyttääjä-paappa, joka myös käyttää sitä puhelinta.

RAY

Suurella mielenkiinnolla odotan, että millainenkohan on RAY:n mahdollinen tuleva mainos? Onko iloisen laulunluikutuksen ("Joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa, tajuu myös antaa..." ) säestämän apuatarvitsevien kuvien joukkoon liitetty myös hymyilevä Matti Vanhanen ja Kanki Kaikkonen?

RAY kun oli mennyt antamaan tukea Nuorisosäätiölle, joka on kuulemma omistautunut nuorison ja nuorison toimintojen tukemiseen - ja ilmeisesti myös Vanhasen presidenttikampanjan tukemiseen. Ja Kaikkosen, josta tuli ilmeisesti kuuluisuus, koska hän tanssi huonosti televisiossa (?).

Kiitokset hyvästä palvelusta

Puhuin kerran erään ystävän kanssa netissä siitä, miten Suomessa annetaan hyvin vähän ja harvoin kehuja hyvästä työstä, mitä molemmat pidimme puutteena. Siksi ajattelin, että sitä voisi itse nyt yrittää muuttaa tätä käytäntöä omalla toiminnallani ja kertoa julkisesti niistä yrityksistä jne. joista olen saanut hyvää palvelua, apua jne.

Ensimmäisenä kehutaan Yle. Kaksi kertaa minulla on ollut nettiongelmia Ylen sivujen kanssa. Molemmilla kerroilla pistin palautteen Ylen sivuilta löytyvän linkin kautta. Ensimmäisellä kerralla olin varma siitä, että palautetta ei edes lueta.

Mutta molemmilla kerroilla olen saanut vastauksen, alle vuorokauden kuluttua siitä, kun olen palautteen pistänyt. Palautteet ovat olleet asiallisia ja yksilöllisiä, eli viestini on luettu ja sitä on pohdittu. Apuakin on tullut, esim. suora linkki ohjelmaan, jonka katsomisen epäonnistuminen oli johtanut palautteen lähettämiseen.

Toisena kehutaan sitten Selecta. Selecta ylläpitää esim. Helsingin metroasemilla olevia automaatteja, joista voi ostaa kaikenlaista makeisia ja juotavaa. Tällaisen automaatin kanssa olin kerran pulassa, kun automaatti nielaisi käteisvarani, mutta ei antanut vastineeksi mitään. Soitin palvelukeskukseen, joka oli viikonloppuna kiinni, ja pistin palautteen ja toivon yhteydenotosta.

Olin itse asiassa jo unohtanut koko asian, kun heti viikonlopun jälkeen minulle soitettiin Selectan asiakaspalvelusta ja tiedusteltiin mitä oli tapahtunut. Asiasta päästiin sopuun ja minulle korvataan kärsimäni "vääryys".

Tärkeintä on varmasti kuitenkin jäljelle jäänyt hyvä mieli.

Sen purkaus

Iltasanomissa oli pitkä juttu pelosta. Kopioin sen nyt tähän kokonaisena:

Tämän lama teki: opetti suomalaiset pelkäämään

Suomessa ja Britanniassa on enemmän valvontakameroita kuin missään muualla Euroopassa.

Vartiointiliikkeet kauppaavat palvelujaan jo kodeille. Suomi on rikostilastojenkin perusteella turvallisempi maa kuin koskaan aiemmin, mutta ihmiset pelkäävät yhä enemmän, että joku vieras käy kimppuun tai kotiin.

- Neuvostoliiton romahtamisen ja sitä seuranneen laman jälkeen asiat, jotka olivat olleet pysyviä, eivät enää olleet sellaisia. Epävarmuus liittyi toimeentuloon ja työhön. Niihin aikoihin alkoi katuturvallisuudesta puhuminen, ajoittaa akatemiatutkija Hille Koskela ihmisten turvattomuuden tunteen nousun.

Laman aikana rikollisuus jopa laski, mutta pelko kasvoi. Tästä syntynyttä noidankehää Koskela kuvaa teoksessaan Pelkokierre.

-Muutoksia ei tapahtunut rikollisuudessa, vaan tapa puhua niistä muuttui. Ihmiset alkoivat puhua ja uskotella, että maailma todella oli muuttunut vaarallisemmaksi.

He alkoivat ostaa tavaroita ja palveluita, joita heille myytiin sanalla "turvallisuus".

Oman osansa soppaan on tarjonnut media. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitoksen mukaan rikosuutisten suoltaminen lisääntyi voimakkaasti vuoden 1988 jälkeen sekä tv-uutisissa että sanomalehdissä. Epätyypilliset raakuudet alkoivatkin tuntua yleisiltä.

Kaupungin valvovat silmät

Laman jälkeen vartijat rantautuvat pikkuhiljaa suomalaiseen kaupunkikuvaan ja seinille ryhdyttiin ripustelemaan kameroita.

-1990-luvulla vartijoita oli teollisuusalueilla. Sitten ne pikkuhiljaa tulivat asemille ja terminaalialueille ja sitten yksittäisiin kauppoihin ja kioskeihin. Nyt vartiointiliikkeet myyvät netissä palvelujaan yksityiskodeille.

Monista julkisista tiloista, joihin aiemmin pääsi kuka vaan, tuli puolijulkisia: sinne mennään nyt vartijan tai valvontakameran silmien alta. Nämä silmät valikoivat, esimerkiksi kauppakeskuksessa, kuka ei näytä kuuluvan joukkoon.

-Kaupunkitila on epätasa-arvoistunut. Yhä vähemmän on mahdollisuuksia olla kaupungilla käyttämättä rahaa. Valtaväestöön kuuluvat niin sanotut kunnon kansalaiset säilyttävät samat oikeudet, mutta marginaaliset ryhmät ovat joutuneet koville, eli asunnottomat, alkoholistit ja nuorisoryhmät. Heitä tuupitaan pois ja heitä myös pelätään, vaikka he ovat yhteiskunnassa heikoimmilla, usein avun tarpeessa.

Koskela lisää, että pelon kulttuurissa ihmisten erilaisuutta hyväksytään yhä vähemmän, ja entistä helpommin erilainen käytös mielletään häiriöksi. Tämä pätee etenkin nuoriin, joiden "huonoja" tapoja Suomessa on taivasteltu aina.

Ulos pelon kierteestä

Pelon kierteestä pääsee pois, mutta se vaatii rohkeutta. Koskela kiittelee opettajakuntaa, joka ei koulusurmista huolimatta ole halunnut vartijoita kouluihin. Millaisia aikuisia kasvaisikaan vartijoiden välitunnilla valvomista lapsista? Kysymys on lopulta valinnoista.

-Meillä on puhuttu esimerkiksi terveydenhuoltohenkilökunnan karmeasta työtaakasta, ja samaan aikaan heidän työhönsä tulee myös turvattomuuskysymyksiä. Ne ratkaistaan hankkimalla vartijoita.

Koskela kritisoikin, miksei palkata lisää hoitajia niin, että heillä olisi aikaa ja voimia selvitä ongelmallisistakin tapauksista puhumalla.

Terveellä järjellä selviää myös kaupungilla. Koskela rohkaisee ihmisiä välttämään turhaa oman elämänsä rajoittamista.

-Jos pyörii Helsingin keskustassa perjantai-iltana, 99-prosenttisesti ikävät tapahtumat mitä näkee ovat surullisia ja säälittäviä, eivät pelottavia.
STT

Linkki uutiseen: http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1732170

Sitten kommentit:

"-1990-luvulla vartijoita oli teollisuusalueilla. Sitten ne pikkuhiljaa tulivat asemille ja terminaalialueille ja sitten yksittäisiin kauppoihin ja kioskeihin. Nyt vartiointiliikkeet myyvät netissä palvelujaan yksityiskodeille."

NE?!? Ikään kuin kyse olisi jostain eliölajista, eräänlaisesta hirvikärpäsestä, joka on pikkuhiljaa levittäytynyt uusille alueille. Ja että niiden levittäytyminen on ollut täysin turhaa, vartiointiliikkeiden omaa propagandaa, joka on luonut perusteettoman turvattomuuden tunteen. Koska Helsingin keskustan perjantai-illan tapahtumat ovat vain "surullisia" eivät pelottavia. Sitäkään ei myönnetä, että ehkä lisääntyneen valvonnan ja siistiytyneiden rikostilastojen välillä voisi olla jokin yhteys.

Samaa elitistä halveksuntaa tutkija osoittaa tässä lauseessa: Koskela kritisoikin, miksei palkata lisää hoitajia niin, että heillä olisi aikaa ja voimia selvitä ongelmallisistakin tapauksista puhumalla.

Voisiko se mitenkään johtua siitä, että on olemassa ihmisiä, joille voi puhua äänensä käheäksi ja silti lopputuloksena keräät hampaasi lattialta? Voisiko olla, että rikollisuuden tyyppi on ihan oikeasti muuttunut, niin että "niitä" (vartijoita) oikeasti tarvitaan muuallakin kuin teollisuusalueella?

Tähän voisi tietysti todeta, että rikollisuuden tyyypi ei ole muuttunut. Aina on mahdollista sääliä ja ymmärtää onnetonta tekijää. Teho-osastolle hakattu hoitaja on "surullinen yksittäistapaus". Aina on mahdollista sääliä ja ymmärtää onnetonta tekijää. Samalla saa kivasti syyllistettyä uhrin. Miksei puhunut?

Ehdottomasti on totta, että Suomessa on pelon kulttuuri. Täällä pelätään paljon sellaista, mikä ei ole tarpeellista. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että siihen on ajoittain myös aihetta. Suomi ei ole eikä ole koskaan ollut sellainen lintukoto kuin moni "hoidetaan asiat puhumalla"-tyyppi haluaisi ajatella. Heille ajatus siitä, että joku voi oikeasti olla väkivaltainen kusipää on täysin vieras. Ja samalla myös ajatus siitä, että maailmassa tarvitaan ryhmiä, jotka tarvittaessa käyttävät hallittua väkivaltaa estääkseen hallitsemattoman väkivallan, on kauhistus.

Tai sitten otin vain nokkiini siitä, että minua ja kollegoitani, jotka vastoin yleistä luuloa ovat hienoja, täysin normaaleja nuoria miehiä ja naisia, on kutsuttu "niiksi". Artikkelissa, jossa samanaikaisesti voivotellaan yhteiskunnan eriarvoistumista.

Koirajuttuja

Pidän kovasti snautsereista ja haaveenani on, että jonain päivänä minulla olisi ihkaoma kääpiö-, suur- tai ihan vaan tavallinen snautseri. Pidän kyseisten koirien ulkonäöstä ja käppänäkokemukseni perusteella myös käppänän luonteesta.

Mutta, mutta.... Minä en pidä trimmaamisesta. Nykyinen käppänä ajellaan koneella aina kun alkaa näyttää siltä, että nyt se olisi tarpeen. Kyseinen toimenpide on luultavasti pilannut sen turkin laadun ja muuta hirveää, koira ei ole siitä valittanut. Ei se tietenkään ajelemisesta pidä, mutta ei se pitänyt nyppimisestäkään.

Enkä pidä näyttelyistä. Eivät kiinnosta.

Mistä siis löydän kasvattajan, joka myisi minulle käppänän, snautserin tai suursnautserin, jos jo heti ilmoitan, että meillä ajellaan ja näytelmissä ei käydä? Palveluskoiralajit kyllä kiinnostavat, eli suursnautserin kasvattajia se varmasti helpottaa.

Tunnen alemmuutta, kun partanaamakeskusteluissa puhutaan innolla nyppimisistä ja näyttelyistä.

Jänönen

Kuten kaikki opintojani viime aikoina seuranneet tietävät, minulla on vahva taipumus olla saamaton. Tai saamaton on oikeastaan väärä sana: minulla on taipumus asettaa rima itselleni niin korkealle, että lopulta en edes yritä ylittää sitä, vaan luovutan.

Niin kävi, kun lupasin kirjoittaa eräästä kirjasta arvostelun. Ahdistus rinnassani polttaen jouduin nyt lähettämään vilpittömät pahoitteluni: lukuisista hyvistä aikeistani huolimatta arvostelu on edelleen kirjoittamatta, vaikka sain lisäaikaakin. Minua hävettää, enkä kehtaa enää näyttää naamaani. Koen olevani epäonnistunut ja epäluotettava. Arvostan rehellisyyttä ja sanansa pitämistä, enkä ole nyt täyttänyt itse näitä vaatimuksiani syistä joita en kunnolla itsekään ymmärrä. Miten voi olla näin vaikeaa tarttua kynään (tai siis tässä tapauksessa näppäimistöön) ja kirjoittaa kolme sivua tekstiä?

Minkä lisäksi olen ällöttävän hyvä näemmä kerjäämään sääliä ja ymmärrystä.

Autuaaksijulistus

Autuaita ne, joilla on vähän mielikuvitusta. Heidän kaltaisensa voivat sulkea öiseen aikaan ison, pimeän hallin.

Nimimerkillä "tuo äänihän kuulostaa siltä kuin joku lapsi nauraisi. Kummitteleekohan täällä?" Ja loppuaika menikin virsiä hyräillen, koska kun mekkaloi tarpeeksi, niin ei ehdi miettiä nauravia lapsikummituksia. Tai ainakaan kovin kovasti.

Liioittelun jalo taito

Ärsytystä: miksi iltapäivälehtien pitää otsikoissaan liioitella asioita aivan typeriin mittasuhteisiin asti?

"Audipomo häpäisi naiset" Ai häpäisi vai? Tuntevatko naiset nyt kaikki jotain suurta kollektiivista häpeää, koska yhden miehen näkemykset naisista ovat sovinistisia?

Tai otsikko, jossa kerrottiin, että naiset katosivat Audi-myymälästä. Millainenkohan väenpaljous noissa myymälöissä yleensä on, kun jo yhdessä päivässä pystytään päättelemään, että yksi sukupuoli boikotoi myymälää?

Tai netin uutinen viime yön tapahtumista BB-talossa: "Peiton alta näkyi pornoa lapsille." Mitkä ihmeen lapset katsovat Big Brotherin 24/7-palvelua netistä kello 1 yöllä? Useimmat törmäävät tähän uutiseen lukemalla asiaa kauhistelevia iltapäivälehtiä ja niiden sivuja.

Nooh, jälkimmäinen otsikko on sittemmin muutettu.

Vaikka itse asiassa ymmärrän pointin. Ihmiset näkevät otsikon, lukevat jutun, ärsyyntyvät älyttömästä otsikoinnista, rähisevät asiasta blogiin ja lukijat menevät ja lukevat saman jutun nähdäkseen, että mistä se rähisöö.

United 93

Televisiosta tulee elokuva "United 93". Se kertoo syyskuun 11. vuonna 2001 neljännestä matkustajalentokoneesta, joka syöksyi pellolle, kun sen matkustajat nousivat taistelemaan koneen kaapanneita terroristeja vastaan pelastaen Luoja ties kuinka monta ihmishenkeä, jotka olisi menetetty, jos kone olisi päässyt alkuperäiseen maaliinsa. Arviohan on, että tämä kone oli tarkoitettu lentämään päin Valkoista taloa, jolloin terroristit olisivat tehneet symbolisen iskun Amerikan poliittista, sotilaallista (Pentagon) ja taloudellista (WTC-tornit) valtaa vastaan.

Tätä kyseistä elokuvaa on kehuttu paljon, koska se ei sorru kansallissankaruutta ja isänmaata ylistäväksi siirapiksi (niin ymmärrettävää kuin sen tekeminen olisikin ollut) vaan kertoo surullisen ja traagisen tarinan.

Tästä huolimatta olen hieman kahden vaiheilla haluanko katsoa tämän elokuvan, jonka loppu on väistämättä surullinen.

Poisto

Jouduin ensimmäistä kertaa poistamaan asiattoman oleskelijan.

Myymälään tuli häirikkö. Mitään asiaa sillä ei ollut, kunhan vaan tunki väkisin sisälle, mellasti ja pelotteli myyjiä. Eikä suostunut poistumaan. Minä tulin paikalle juuri kun henkilökunta yritti turhaan saada häirikköä lähtemään ovesta ulos.

Neuvot, kehotukset ja käskyt eivät tehonneet, joten oli turvauduttava voimakeinoihin. Kannoin häirikön pihalle ja siellä sivunurmikolle, jottei se häiritsisi maksavia asiakkaita tai tulisi liiskatuksi.

Häirikkö oli siis pieni sisilisko.

Nappi ja sorsa

Sain Millanilta uuden napin, joka tuossa oikealla puolella nyt on nähtävillä. Siinä on oikein kieliä. Jos uskomme Millania (ja miksemme uskoisi) se on portugalia. Ja siinä sanotaan jotain tutustumisen arvoisesta blogista.

Tunnustuksia on kiva saada, varsinkin nyt, kun jouduin eilen katselemaan töissä kameratallenteita. Masentavin ilmestys kameroissa olin minä itse. Kriittinen silmäni havaitsi että olen vähän joka suuntaan pullea, paita oli rypyssä, päässä oleva hiuspyörre näyttää aika hyvältä kaljun alulta ja kävelen vaappumalla kuin sorsa, jolla on paskat housussa.

Kirjoittamisesta

Millan pohtii blogikirjoittamista ja pyysi kommentteja. Minun kommenttini on nyt tässä, koska itsekkäänä keksin käyttää tätä mahdollisuutena päivittää omaa blogiani.

Olen itsekin aina ajoittain miettinyt, että lukeeko tätä blogia kukaan. Kun kyseessä kuitenkin on julkaisu, niin toivoisi sen saavan sitten myös niitä lukijoita. Olen myös miettinyt, että pitäisikö tyyli tai aiheita muuttaa, mutta oma kokemukseni on toisaalta, että suurimpia virheitä, jonka kirjoittaja voi tehdä, on alkaa kirjoittamaan lukijoita varten. Varsinkin jos päättää kirjoittaa hauskasti. Silloin juttu ei naurata lopulta enää edes kirjoittajaa itseään, koska sitä on niin penteleen hauska.

Kai se kirjoittamisen pääpointin on oltava, että ensimmäiseksi kirjoitetaan itselle siitä mitä haluaa ja miten haluaa.

Mutta sitten taas toisaalta ainakin itsellä on lukijoita, joita varten kirjoitan. Eli sitä kuitenkin itse miettii ja kriisiytyy siitä, että mitä ne lukijat, varsinkin se "ihannelukija" (eli lukija/t, joiden mielipiteet nyt vain syystä tai toisesta merkkaavat erityisen paljon), nyt tästä sanoo. Ja tykkääkö ne. Kun haluaa tehdä niihin vaikutuksen.

Sitä varten minulla on sitten myös esilukija, jota kiusaan ja vaadin tätä kertomaan mielipiteensä aina sellaisista teksteistä, joita itse pidän "vaarallisina". Ja kuulostelen vähän häneltäkin, että mitäköhän "ihannelukija" on nyt tästä jutusta miettinyt. Kun sattuvat tuntemaan toisensa.

Ja jos esilukija tykkää ja ihannelukijakin tykkää ja pistää kommentin, niin onhan se siistiä. Koska kaiketi jokaisessa kirjoittajassa elää myös se huomiota ja kehuja kaipaava otus. Vaikka samaan aikaan se on ihan hirvittävää ajatella, että näitä joku lukee. Varsinkin tutut.

Joskus sitä vaan tuntuu itsestä, että kirjoittaa vaan kuraa. Ja joskus pelkkää kultaa. Kai se kuuluu tähän luomiseen, mitä kirjoittaminen on. Koska kyllä itse kuulun siihen koulukuntaan, joka uskoo, että kirjoittaminen ja ahdistus (ja varmaan muukin taide) kulkevat käsi kädessä.

Mutta onneksi se oma fiilis ei aina näy niissä teksteissä. Koska vaikka kirjoittaminen onkin lahja, se on myös taitolaji ja tietyt kikat oppii ja niillä voi hämätä ja teksti voi olla hyvinkin korkeatasoista, vaikka itsestä tuntuu, että kuraa se on. Joskus se ahdistus pettää. Ja toisinpäin: itselle on käynyt niinkin, että olen ollut mielettömän ylpeä jostain teoksesta, mutta se ei synnytä lukijoissa mitään intohimoja. Sitten sitä täytyy vaan tehdä se päätös, että onko tämä juttu nyt minulle vai heille.

Ja aika usein siinä sitten myös käy niin, että se ulkopuolinen on oikeassa. Koska sitä ikään kuin rakastuu omiin tuotoksiinsa eikä näe niissä mitään virheitä.

Ajatusvirta aiheesta päättyy.

Turpaan vaan

Helsingin sanomat julkaisi artikkelin, jossa kerrottiin, että seurustelusuhteissa pojat kokevat huomattavan paljon väkivaltaa, eli naiset/tytöt lyövät seurustelukumppaneitaan surutta.

Kuten jo arvata saattoi, uutinen on herättänyt keskustelua. Ja kuten myös arvata saattoi, myös vähättelyä.

Naisen lyömistä on puolusteltu sanoen, että se nyt on eri asia, koska nainen lyö paljon heikommin kuin mies. Tai että nainen lyö vain avarilla, kun taas mies lyö nyrkillä. Miehet jopa potkivat. Tai että tulos on vääristynyt, koska naiset suojelevat miehiään (kun taas miesten on ilmeisesti helppo myöntää, että nainen on lyönyt heitä).

Väkisinkin tulee mieleen, että nainen saa lyödä, koska nainen on heikompi osapuoli ja siten kykenemätön väkivaltaan. Ei haluta myöntää sitä, että väkivalta on väkivaltaa ja ihmisellä tulisi olla oikeus koskemattomuuteen. Ja sitä koskemattomuutta ei saa rikkoa edes läimäyttämällä, vaikka se ei "edes satu". Samalla asenne tekee oikeaa väkivaltaa kokeneista miehistä yhteisön silmissä "luusereita". Miten he voivat hakea apua, tehdä rikosilmoituksen, mennä turvakotiin, jos heidän pahoinpitelijänsä on yhteisön silmissä kykenemätön väkivaltaan? Yhteisö suojelee tässä tapauksessa rikoksentekijää. Vastenmielistä.

Yhtä vastenmielistä on se ilmiö, jossa naisten väkivalta yritetään selittää jollain evoluutio-aspektilla, jossa lyövä nainen yrittää vain herättää nössö-miehessään uinuvan "laumanjohtajan". Eli uhri syyllistetään ja saman aikaisesti sanotaan, että naiset itse asiassa alitajuisesti haluavat itselleen "laumanjohtajan". Kenties jopa saada itse turpiin.

Ja toisekseen, nainen, joka ei pysty satuttamaan, on myytti. Yksi iso syy siihen, että kokeneet portsarit vihaavat pikkujouluaikaa (itse en ole siis kokenut portsari) ovat humalaiset juopottelun amatöörinaiset. Siis ne, jotka juovat vain kerran vuodessa. Sitten mennään räkäkännissä baariin, riehutaan ja riekutaan, haukutaan tarjoilija läskihuoraksi ja lyödään ärsyttävää naapuria tuopilla ohimoon. Kun ei ole käsitystä siitä, mikä on oma alkoholin sietokyky ja tunnereaktiot eikä uskota, että "naisen väkivalta on oikeaa väkivaltaa".

Sitten paikalle tulee portsari, jonka kimppuun käydään sormet haralla ja silmiin tähdäten. Potkitaan vähän munille ja syljetään, kunnes portsari siirtyy voimankäyttöön ja vääntää käden lukkoon ja se tekee kipeää. Sitten itketään ja huudetaan apua. Ja satavarmasti jostain paikalle ilmestyy mies vähän kurittamaan naisen kimppuun käynyttä portsaria. Naisen poistaminen voimakeinoin päättyy kuulemma hyvin usein siihen, että nainen päätyy pihalle ja narikassa istuu käsiraudoissa yksi tai kaksi "pelastajaa" odottamassa poliisia. Ja portsari päätyy joko kuulusteluihin tai iltapäivälehden otsikoihin, koska kävi syyttä rauhallisesti iltaa viettäneen naisen kimppuun.

Pitkän vuodatuksen ydinkohdat ovat: Väkivalta on väärin. Sukupuoli ei oikeuta ketään käyttämään väkivaltaa tai velvoita ketään olemaan väkivallan kohteena.

Koulukiusaus

Krätyakan blogissa kerrottiin kipeitä muistoja kouluajoilta. Olen aiemmin kyllä kirjoittanut ja julkaissut täällä tämän muistelon, mutta ilmeisesti poistanut sen häpeän vallassa, kun tajusin, että lukijoita on jonkin verran ja osa on tuttuja. Miksi koin sen häpeälliseksi, vaikka minä en ole tehnyt mitään väärää, on varmasti toisen blogimerkinnän aihe.

Olin lukion ensimmäisellä luokalla, 16-vuotias, maalaiskylän poika isossa kaupungissa (10 000 asukasta) ja uudessa koulussa. Aiemmat 9 vuotta olin ollut luokkani hiljainen, joka ei vapaaehtoisesti tunnilla sanaa suustaan päästänyt. En ollut takarivin paha poika, vaan seinävierustan keskirivin hiljaisia.

Lukiossa päätin sitten aloittaa uuden elämän. Kunnianhimoinen ajatukseni oli, että minusta tulee tuntiaktiivinen ja puhelias (no ei tullut, mutta haaveissa on hyvä elää). Tämä suuri ajatus mielessäni menin ensimmäiselle liikunnantunnille, minä ja 30 muuta 16-vuotiasta poikaa, joista suurinta osaa en tuntenut edes näöltä.

Opettaja järjesti meidät istumaan auditorioon. Ensimmäinen liikuntatunti käytettäisiin suunnitteluun, tutustumiseen ja tavoitteiden selväksi tekemiseen, tämä oli päivän mantra. Minä kukistin vaistoni hakeutua taakse ja istuuduin eteen.

Opettaja - joka tunsi ison osan paikalla olevista nuorista yläasteen ajoilta - kertoi visioistaan ja näkemyksistään. Saimme selville muun muassa sen, että hän inhosi salibandya. Hän vaikutti kuitenkin melko hauskalta, tosin karulla tavalla. Sitten opettaja kertoi arvosteluperiaatteistaan. Niihin vaikutti paitsi osaaminen, myös asenne ja yleinen aktiivisuus.

Tässä vaiheessa opettaja kääntyi ja osoitti minua sormella sanoen: "Esimerkiksi sinä olet selvästi ylipainoinen, se laskee numeroa." Olen muistini hämäristä tavoittavinani että hän neuvoi minua myös olemaan ottamatta itseeni. Tai sitten vain kuvittelen nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin.

Sen muistan, että joku nauroi selkäni takana. Ja sen, että istuin lopputunnin paikallani kuin tikku paskassa naama tulipunaisena, toisaalta kylmän puistatukset välillä lävitse mennen ja yritin olla räpyttämättä silmiäni.

Korkeakirkollinen

Minä olen korkeakirkollinen, olenhan puoli-katoliikki. Kun pamahdin uskoon ja sitten uskaltauduin kirkkoon loppiaisena (en uskaltanut mennä aiemmin, vaikka tämä siis tapahtui joulun alla, koska uskoin että kirkko taatusti hauraan uskoni tuhoaa) ihastuin ennen kaikkea siihen liturgiaan. Tuntuu kuin olisin löytänyt jonkun uuden ja kallisarvoisen aarteen. En muista sanaakaan mitä kirkkoherramme siellä puhui, mutta muistan sen miten lauloin seurakunnan kanssa "Jumalan karitsaa" ja samalla mielessäni vilisti riemu tästä liturgisesta palvonnan muodosta.

Olen korkeakirkollinen, mutta samalla myös matalakirkollinen. En nimittäin jaksa panostaa korkeakirkollisuuteen lainkaan sellaisella innolla kuin monet muut itseään korkeakirkollisiksi kutsuvat. Ei minusta ole miettimään liturgisia lauluja, pohtimaan liturgisia eleitä tms. Pidän niistä ja haluaisin tehdä niitä, mutta olen tosi paikan tullen laiska. Tosi paikan tullen en jaksa polvistua synnintunnustukseen, rukouksiin enkä mihinkään muuhunkaan, vaan seistä nökötän alttarin edessä. Ei ole minusta aloittamaan keskustelua siitä, että voisiko Johdannon ja Sanaosan tehdä jossain muualla kuin alttarilla. Tai käymään keskustelua ehtoollisaineiden jälkisäilytyksestä. Luultavasti en myöskään jaksaa kantaa kasukkaa, kunhan ensimmäisen kerran hikoilen tuskissani papin vaatteet päällä alttarilla.

Enkä myöskään laula liturgiaa. On selvä, että laulettu liturgia on kaunis. Minä tykkään. Mutta en, jos liturgi ei osaa laulaa. Ketä palvelee huonosti laulettu liturgia? Miksi ei lausuta, kun se mahdollista on? Ei se ole yhtä hienoa kuin laulaen, mutta voi sitäkin kehittää. Jumalanpalveluksien ongelmahan on muutenkin se, että ne eivät ole persoonallisia. Siis tekijänsä näköisiä. Sen takia niistä puuttunee sitten myös se tunne, mitä niin monesti haikallaan. Ja sen takia ne tulevat myös kuolemaan, vaikka seurakunnan "päätoimintaa" ovatkin. Paitsi ettei niissä käy edes seurakunnan omat työntekijät.

Korkeakirkollisuuteen laulamattomuus taas ei oikein sovi. Siellähän lauletaan mahdollisimman paljon. Minä olen laulanut tasan yhdessä jumalanpalveluksessa ja II praktikumissakin tein selväksi, että säveltäkään en lurauta. Ja pidin siitä kiinni. Ehkä typerää itsepäisyyttä, mutta haluan nyt opetella hyväksi lausujaksi (eli puhujaksi suomeksi sanottuna).

Sitä en sitten tiedä, että miltä kuulostaa ehtoollisliturgia lausuttuna:

"Herra olkoon teidän kanssanne."
"Niin myös sinun henkesi kanssa."
"Ylentäkää sydämenne."
"Ylennämme sen Herran puoleen."
"Kiittäkäämme Herraa, Jumalaamme."

Mutta olisi se niin hienoa, jos joskus osaisi laulaa Herran siunauksen (suuri ja salainen haaveeni). Joka siis liturgisessa muodossaan menee näin (tämä siis Millanille, joka kopioi vuoden 1938 käännöksen, jonka minäkin olen riparilla ulkoaopetellut):

Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä. Herra kirkastakoon kasvonsa teille ja olkoon teille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne ja antakoon teille rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Aamen

Meemi

Krätyakan blogista kopioitu meemi. Ohjeet:

Facebookissa pyörivälle "lasten kokemuksille" (tyyliin: "olen täyttänyt 14") on tehty vastineeksi lista aikuisten kokemuksista. Kannattaa täyttää tämä 100 kohdan lista juoksevin numeroin, niin näet heti tuloksen! Jos saat noin 50 pistettä, olet aika normaali. Jos saat yli 70 pistettä, olet kokenut ihan tavattomasti. Jos saat yli 90 pistettä, soita Renny Harlinille, niin se tekee elämästäsi leffan!

Olen...

[1] kävellyt yhteen menoon yli 15 km. (Luultavasti ainakin. Töissä. )
[ ] ostanut ja juonut pullon Beaujolais Nouveau'ta. (joka on...?)
[2 ] nähnyt kuolleen ihmisen.
[3] jäädyttänyt kieleni talvella kiinni metalliin.
[ ] pelastanut jonkun hengen.
[] ostanut jotakin seksikaupasta.
[] murtautunut jonnekin luvattomasti.
[] uinut avannossa.
[4] tappanut/lopettanut eläimen omin käsin.
[ ] litistänyt kolikoita junaradalla. ( Miksi joku tekisi näin?)
[ ] ajanut fillarilla yli 100 km päivässä. (Miksi joku tekisi näin?)
[] ostanut oman asunnon.
[ ] tavannut henkilökohtaisesti suurimman idolini.
[5] saanut kirjoitukseni lehteen.
[] ollut lähellä kuolemaa.
[ ] saanut potkut.
[] avustanut eläimen synnytyksessä.
[] pitänyt sylissä alle vuorokauden ikäistä lasta.
[] kokenut tai nähnyt livenä luonnonmullistuksen.
[ ] käynyt Levillä yli 5 kertaa.
[] syönyt ankkaa, sorsaa ja strutsia - siis näitä kaikkia.
[ ] harrastanut seksiä porealtaassa.
[ saanut sakkoja viisi (5) kappaletta tai enemmän.
[ ] ollut käsi/jalka kipsissä.
[] antanut haastattelun medialle.
[ ] hävinnyt kerralla rahapelissä yli 100 euroa.
[ ] voittanut kerralla rahapelissä yli 1000 euroa.
[ ] käynyt vähintään kymmenessä (10) eri maassa.
[ ] käynyt vähintään kahdessakymmenessä (20) eri maassa.
[ ] harrastanut seksiä henkilön kanssa, jonka nimi jäi arvoitukseksi.
[] ollut käräjillä asianosaisena.
[] valmistanut ruokaa kerralla yli kymmenelle ihmiselle.
[] valmistanut itse alkoholipitoista juomaa - siis muuta kuin simaa.
[ ] ostanut ulkomailta auton/moottoripyörän/asunn

on/kesämökin/lemmikin/puolison.
[] pilkkinyt.
[] käynyt nakuna kuutamouinnilla.
[] syönyt unilääkkeitä.
[6] esiintynyt joulupukkina.
[ ] kiivennyt toimivalle tulivuorelle.
[] laskenut työvuosia vuorotteluvapaaseen tai eläkkeeseen.
[ ] laitesukeltanut.
[ ] harrastanut ryhmäseksiä
[ ] reissannut ulkomailla reppu selässä viikkoja/kuukausia vailla tarkkoja suunnitelmia.
[ ] ollut mukana striptease-esityksessä.
[] esiintynyt tv:ssä.
[ ] soutanut kirkkoveneellä.
[ ] juossut maratonin.
[7] blogannut.
[ ] ottanut lävistyksen - muualle kuin korvalehteen.
[] salakuljettanut jotakin rajan yli.
[] käynyt totalitaarivaltiossa tai sota-alueella.
[ ] tehnyt konkurssin.
[ ] kirjoittanut kirjan.
[] synnyttänyt tai ollut mukana synnytyksessä.
[8] vaihtanut autonrenkaan.
[ ] kiivennyt tunturille.
[] kasvattanut yrttejä.
[ ] tehnyt testamentin.
[ ] tullut uhatuksi aseella.
[ ] syönyt toukkia.
[] ollut kihloissa.
[ ] harrastanut seksiä julkisella paikalla.
[] ollut naimisissa.
[ ] eronnut avioliitosta.
[] kerännyt ruokareseptejä.
[] pitänyt villieläintä lemmikkinä.
[ ] opetellut aikuisena uuden kielen.
[ ] menettänyt ajokorttini määräajaksi.
[ ] ollut putkassa.
[ ] ottanut eläkevakuutuksen.
[ ] syönyt koiraa.
[ ] ajanut kolarin. (Pienen)
[] oksentanut alkoholin takia.
[9] yöpynyt sairaalassa aikuisiällä.
[10] tilannut Aku Ankka -lehden.
[ ] ollut vapaaehtoisesti ilman televisiota yli puoli vuotta.
[11] luonut lantaa.
[] istuttanut puun.
[ ] ollut rekan kyydissä/ajanut sellaista.
[] liftannut.
[ ] tehnyt rikosilmoituksen.
[ ] vaeltanut Lapissa.
[ ] laskenut koskea.
[12] käynyt Enontekiöllä.
[ ] ollut purjehtimassa.
[ ] koonnut Ikean huonekaluja.
[ ] käynyt vesijumpassa.
[ ] syönyt jotain itse tappamaani/-ampumaani.
[ ] haastanut riitaa nakkikioskilla.
[13] pukeutunut äidin vaatteisiin.
[ ] himoinnut työkaveria.
[ ] maalannut taulun.
[ ] huijannut vakuutusyhtiötä.
[14] ratsastanut hevolla.
[ ] muuttanut nimeni.
[15] ollut savusaunassa.
[ ] ollut pienlentokoneessa.
[ ] ajanut vasemmanpuoleisessa liikenteessä.
[ ] sanonut "kippis" indonesiaksi.
[16 ] räjäyttänyt jotakin.

16 pistettä. Hmm... Olen siis kuolettavan tylsä. Uskomaton yllätys.

Harhaoppisyytettä odotellessa

Kuka pelastuu?

Tuota kysyttiin nuorten leirillä.

Minä en ole täysin Antti Kylliäisen linjoilla, sillä en usko, että kaikki pääsevät automaattisesti taivaaseen. Olen kuitenkin aika lähellä sitä. Uskon, että ihminen pelastuu uskosta. Mutta millaisella uskolla, se onkin sitten jo se toinen asia.

Uskon, että Jeesuksessa Jumala tuli erityisellä tavalla ihmisten keskuuteen. Että Jeesuksen opetukset ja elämä kertovat meille siitä, millainen Jumala on. Että Jumala on läsnä siellä, missä ihmiset kokoontuvat yhteen Jeesuksen nimissä.

Mutta uskon kuitenkin, että Jumalan yleinen ilmoitus (luonto, omatunto) mahdollistaa Hänen tuntemisensa myös silloin, kun Jeesus (ja erityinen ilmoitus) on jäänyt vieraaksi. Uskon, että yleinen ilmoitus voi synnyttää ihmisten sydämiin ja sieluihin ns. "jumalakaipuun", halun etsiä ja tavoitella, kurottaa kohti sitä oikeaa Jumalaa. Uskon, että tämä "jumalakaipuun" synnyttämä usko on aivan yhtä oikeaa uskoa kuin erityisen ilmoituksenkin synnyttämää uskoa. Nimittäin uskohan ei ole ihmisen teko, vaan Jumala synnyttää sen meissä.

Näin ollen nekin, jotka meidän silmäämme näyttävät siltä, että joku ei usko, niin voi siltikin olla uskosta ja siten pelastuksesta osallinen.

Mutta hän pelastuu Jeesuksen tähden ja Jeesuksen avaaman tien kautta. Katolisella kirkolla on muistaakseni muotoilu: "Kristuksen kirkko on katolisessa kirkossa". Tärkeä ero, koska lause voisi olla muotoiltu myös "Kristuksen kirkko on katolinen kirkko". Nyt muotoilu pitää sisällään sen mahdollisuuden, että Kristuksen kirkko voi löytyä muualtakin. Mutta se on silti aito Kristuksen kirkko.

Kannanotto

Opiskelujen kohta alkaessa on aika pistää kehiin Kannanotto:

Seurakuntapappi ei tee paskaakaan klassisilla kielillä.

Nih.

Kauheuksia

Malmin Prismassa on tapahtunut kauheuksia. Asiasta uutisoi Ilta-Sanomat.

22-vuotias Jani on ollut kaikessa rauhassa suorittamassa perustuslaillista oikeuttaan tasoittaa tuloeroja, kun vartija on tullut ja heittänyt Janin panssarilasin läpi. Sitten vartija on peitellyt tapon yritystään antamalla ensiapua ja soittamalla ambulanssin.

Vartiointiliike G4S:n näkemys on hieman toisenlainen: heidän mukaansa myymälävarkautta yrittänyt Jani juoksi pakoa yrittäessään panssarilasista läpi. Jani puolestaan ihmettelee, että miten hänenkaltaisensa alle 60-kiloinen kaveri voi edes juosta niin lujaa että pääsisi panssarilasista läpi. Varmaankin hänet on heitetty.

Ehdotan vuoden voimamiespalkintoa vartijalle, joka saa lingottua ihmisen sellaiseen vauhtiin, että se ylittää kaverin juoksunopeuden. Janille puolestaan juoksutreenejä. Onhan hän valinnut itselleen työn, jossa juoksunopeus on olennainen osa onnistumista.

Titteleitä

Kirkolliset tittelit ovat joskus typeriä:

Itse en pidä termistä kesäteologi. Ensinnäkin ihan jo itserakkaista syistä. "Kesäteologi"-nimitystä voitaisiin ihan hyvin käyttää ihmisestä, joka vähän kesällä harrastuksenomaisesti lueskelee teologia. Tai ihmisestä, joka kuvittelee olevansa kovinkin hyvä teologi, mutta ei ole.

Toiseksi termi ei taida useimmille maallikoille sanoa yhtään mitään: "Kesäteologi? Mikä se sitten on?"

Olisiko se niin kauheaa, jos kesätyötä tekevien teologienkin titteli olisi yksinkertaisesti "kesätyöntekijä"? Tai jos halutaan oikein korostaa sitä teologisuutta niin vaikka sitten se muinainen "papiston apulainen" (jolla ennen viitattiin nykyisiin seurakuntapastoreihin).

Toinen on nuorisotyönohjaaja. Jotta mitä vikaa on tittelissä nuoriso-ohjaaja? Miksi se oli huono, mutta lastenohjaaja ei ollut? Nuorisotyönohjaaja kuulostaa minusta henkilöltä, joka ohjaa nuorisotyötä eli toisin sanoen toimii työntekijöiden esimiehenä. Ja sitten nuoriso-ohjaajat tekisivät töitä nuorten kanssa.

Tätä ajatusrakennelmaa vielä tukee se, että lapsityön puolella on olemassa lastenohjaajia ja sitten vielä erikseen lapsityönohjaajia, jotka toimivat lastenohjaajien esimiehinä.

Tai kyllä minä taidan sen tietää, jotta miksi juuri nuorisotyönohjaaja eikä nuoriso-ohjaaja. Kyynikko minussa olettaa, että se johtuu kolmesta kirjaimesta: AMK. Sieltä ei varmaankaan voi valmistua pelkkiä ohjaajia, ainoastaan työnohjaajia.

Lasten jumalanpalvelus

Joka kesä tuntuu tuovan eteen myös uusia työtehtäviä. Tänä kesänä pidin ensimmäistä kertaa lasten kirkossa saarnan.

Seurakuntaa oli paikalla runsaasti ja minua jännitti. Puhe oli lyhyt ja ytimekäs ja saarnatekstinä oli Lasten evankeliumi (Mark. 10: 13-16). Eipä tosin paljoa vaihtoehtojakaan ollut, muut Perheen sunnuntain lukukappaleet ovat mielestäni vielä vaikeampi muokata ns. lapsiystävällisiksi (erityisesti Mark. 10:2-9) jossa Jeesus kieltää avioeron. Tärkeä keskustelunaihe kyllä, mutta ei ole minulla kanttia aloittaa sitä keskustelua kirkossa, jossa on paljon erilaisia perheitä erilaisissa tilanteissa.

Harkitsin saarnan elävöittämistä jotenkin, mutta laiskuus vei voiton (hyi minua) ja vain puhuin. Yritin puhua normaalilla puheäänelläni, mutta en sitten tiedä herkesinkö lässyttämään. Toivottavasti en.

Lapset ovat seurakuntaväestä sikäli rehellisimpiä, että kun saarna karkaa yli hilseen tai on kestänyt jo liikaa, niin se tuodaan tiedoksi. Tämän tietäen saarna oli alusta alkaen lyhyt ja aina kun seurakunnan joukosta kuului parahdus tai näkyi levotonta liikahtelua, pudotin lukemastani kappaleesta puolet pois (ei muuten sitten tule toimimaan "aikuisten jumalanpalveluksissa", tiedoksi vaan). Tarkkana piti olla, että saarna pysyi kuitenkin kasassa ja ymmärrettävänä.

Olin kuitenkin ihan tyytyväinen jumalanpalvelukseen ja omaan osuuteeni.

Rahaa

Kävin nettipankissa ja sain melkein hepulin: palkastani puuttuu rahaa! Kuka sen on vienyt!?!

Soittamaan taloustoimistoon. Jämpti puhelu: "Miksi tililleni on maksettu vähemmän rahaa kuin mitä sopimuksessa lukee?"

Vastaus tulee myös: palkastani on luonnollisesti vähennetty verot. Suomessa kun on ilmeisesti tapana maksaa veroja.

Päättelemme puhelun herttaisessa yhteisymmärryksessä.

Olen uskomaton idiootti.

"Rakastavaiset"

Olen toimintakokemus-rippileirien kannattaja. Haluaisin oppia hyväksi toimintakokemusrippileiri-ohjaajaksi (melkoinen sanahirviö!) . Kuitenkin Toko (eli toimintakokemus) monesti pelottaa minua, varsinkin jos vedän jotain rastia yksin. Onko tämä kokemus turvallinen? Osaanko purkaa tämän? Huomaanko tarpeeksi tarkasti ja ennen kaikkea ajoissa mahdolliset vaaratekijät (ei pelkästään fyysiset)? Osaanko itse käyttäytyä oikein, sopivasti, olemaan kannustava ja luotettava aikuinen? Olenko nolannut jonkun tiedostamattani? Olenko satuttanut, kun olen luullut olevani hauska?

Mutta huonomminkin voisi olla. Paljon huonommin. Löysin tässä erään blogin, jossa toinen kesäteologi kirjoittelee mm. ripareistaan. Yksi postaus, jossa hän kuvasi kauhistuneena erästä leirillä leikitystä leikkiä, järkytti.

Tekstin voi lukea täältä:
http://ekoelamaa.blogspot.com/2009/07/ripari-2-paiva-3-ahdistus-ja-hammennys.html . Viestin loppupuolella blogin pitäjä tyttism kuvailee leikkiä nimeltä "Rakastavaiset" tai "Rakkauden pyramidi". Itse en ollut kyseisestä leikistä kuullutkaan enkä koskaan törmännytkään mihinkään vastaavaan.

Jos jotain inhoan, niin nolausleikkejä. Niillä on pitkä ja kunniaton historia Suomessa, niin kouluissa (monet mopotusperinteet, fuksiaiset, jne.) , armeijassa (siellä niitä sanotaan simputukseksi) ja tietysti sitten myös rippileireillä. Niiden kunniakkain aika taisi olla 1980-1990-luvuilla ja sitten niistä on pikku hiljaa päästy eroon. Mutta yhä ne elävät ja yhä ne nostavat lohikäärmeen päänsä siellä, missä ihmiset kuvittelevat että toisen häpeän näkeminen on jotenkin hauskaa.

Aikuinenkin tuntee olonsa epämukavaksi, kun hänet nolataan. Entä sitten nuori, jonka itsetunto muutenkin on melko alhainen? Joka uskoo, että hänessä on jotain poikkeavaa, että hän on jotenkin erilainen kuin muut? Ja sitten hänet nolataan. Tietysti hän esittää, että on hauskaa. Koska sen paljastaminen, että on nolattu ja että se ei ole hauskaa, se on juuri sitä erilaisuutta, jota jokainen pelkää. Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan itsensä rakastetuksi? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan olonsa kauniiksi? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että lähimmäiset arvostavat häntä? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että Jumala rakastaa häntä? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että tässä seurassa, tällä rippileirillä, on hyvä olla?

Nolaaminen on nolaamista, silloinkin kun se tapahtuu leikin varjolla. Ja nolaaminen on vastenmielistä, varsinkin kun nolatuksi joutuu herkässä iässä olevia nuoria.

Vielä vastenmielisempää on seksuaalissävytteinen nolaaminen, jollaista leikki "Rakastavaiset" ilmeisesti on. Leikki, jossa nuoria pakotetaan (sanookaa vaan että vapaaehtoisuutta, mutta jos leikin luonteeseen kuuluu, että a. kaikkea ei paljasteta, ja b. kieltäytyminen on vertaisryhmäpaineessa käytännössä mahdotonta, niin se ei mitään vapaaehtoisuutta ole) leikin varjolla seksiasentoihin, rikkoo paitsi itsetuntoa, myös ihmisoikeuksia, joista yksi on oikeus koskemattomuuteen.

Yleisen seksuaalietiikan suhteen olen melko liberaali. En vastusta avoliittoja yms. Silti tässä suhteessa olen muuttunut tiukkapipoksi. Seksuaalisuus on niin herkkä ja yksityinen osa ihmisyyttä, että seksuaalissävytteisiin leikkeihin tulisi suhtautua suurella varovaisuudella. Ohjaajan roolissa olevan aikuisen tulee pitää silmällä tilannetta ja puuttua, jos hyvä maku ylitetään. Leikit, joissa nuoret tekevät muiden nauraessa vieressä 69-asennon (googlettakaa, jos ette tiedä mikä se on) ei ole asian käsittelemistä hyvällä maulla. Seksillä mässäily rippileirien iltaohjelmissa kuuluu rippileiriin yhtä paljon, kuin kuuden tuuman naula ihmisen päähän. Ei ei lainkaan.

Vastuu on suuri. Ja ahdistus siitä, että olenko osannut kantaa tämän vastuuni on myös suuri. En voi enkä saa tuudittautua siihen, että minun leireilläni ei ole koskaan leikitty mitään vastaavaa.

Olenko satuttanut, kun olen luullut olevani hauska?

Nasaretilainen

Luen juuri mielestäni varsin erinomaista kirjaa.

Tai no itse asiassa kahta, mutta puhutaan nyt vain toisesta.

Toinen on Kenneth E. Baileyn "Jeesus Lähi-idän ihmisen silmin". Toisen nimi on "Jeesus Nasaretilainen" ja sen on kirjoittanut Josef Ratzinger, nykyisin tunnetumpi nimellä paavi Benedictus XVI. Tästä kirjasta muutama sananen.

Ratzinger on mies, jolla on paha maine ([mainos]jotain viitteitä tästä löytyy myös pro gradustani [/mainos]). Paha maine syntyi, kun hän johti vuosien ajan paavi Johannes Paavali II:n kaudella Uskonopin kongregaatiota eli entistä Pyhää toimistoa eli entistä inkvisitiota. Inkvisition tehtävänä oli valvoa katolisen uskonopin puhtautta eli hieman suomalaista Kirkkolakia siteeraten, "huolehtia siitä, että evankeliumia julistettiin puhdasoppisesti ja sakramentit jaetaan oikein". Tässä tehtävässä Ratzinger sai pilkkanimen "Jumalan rottweiler", koska häntä pidettiin kovaotteisena miehenä, joka murskasi ne katoliset teologit ja papit, jotka katolisen opin uskalsivat kyseenalaistaa. Ratzingerin maineen tekee entistä "surullisemmaksi" se, että hän oli pitkään ns. liberaaliteologi. Vielä Vatikaanin II:n konsiilin aikana hän kuului samaan leiriin mm. sveitsiläisen Hans Küngin kanssa, joka on mm. kyseenalaistanut paavin erehtymättömyyden. Eikä siis enää katolisissa yliopistoissa opeta, kiitos opetuskiellon, jonka hänelle langetti paavi Johannes Paavali II ja Uskonopin kongregaation johtaja, konservatiiviksi kääntynyt Ratzinger.

Paavina Ratzinger onkin sitten ollut toista maata, sillanrakentaja eikä aitojen pystyttäjä. Kirja "Jeesus Nasaretilainen" jatkaa tätä. Hän korostaa, että kirja ei ole paavin virallinen kannanotto, vaan hänen henkilökohtaisen uskonelämänsä ja "Nasaretilaisen todellisen kasvojen etsinnän tulos".

Kirja viehättää, koska paavi on tehnyt kirjan, joka on paitsi hengellinen, hartauksellinen, myös tieteellinen. Paavi ei tuhahda halveksuvasti eksegetiikalla eikä historiallis-kriittiselle metodille. Vaikka paavi kirjoittaakin metodin rajoista, se tehdään kunnioittavasti ja rakkaudella.

Kirjaa lukiessa tulee surku: miksei meillä pystytä tähän? Tekemään jotain, joka ei ole pystyttämässä raja-aitaa? Meillä osataan tehdä loistavia tieteellisiä tutkimuksia. Meillä osataan tehdä loistavia hartauskirjoja, saarnakokoelmia jne. Mutta miksi meillä ei osata tehdä kirjaa, joka ottaa tieteellisen puolen tosissaan, mutta silti onnistuu olemaan myös uskonnollinen kirja? Yritykset ovat aika masentavia, sillä niissä tunnutaan ensin ampuvan alas metodin tulokset, minkä jälkeen kerrotaan Raamatun kertomus omin sanoin muokattuna.

Täytyy vain rukoilla, että 81-vuotias paavi saisi valmiiksi myös kirjan toisen osan, jossa hän keskittyy Jeesuksen ristinkuolemaan.

PS. Katoliikki-hapatusta pelkääville lohdutuksen sana: ei ole vielä tullut vastaan ainuttakaan sellaista ajatuskohtaa, joka "haiskahtaisi" leimallisesti katolilaiselta opilta.

Vimpeliin

"Mä voisin tulla teille huomenna kahville."
"No tuu vaan."
"Saako kahvia?"
"Saa ja pullaakin."

"Ostin sitten sulle pullaa. Ja jäätelöä."
"Joo kiitti. Ei ehdi kauaa olla, kova on kiire."
"Jaa..."
"Tuukko Vimpeliin?"
"No voinhan minä tullakin."
"Juopas sitten äkkiä se kahvis, meil on aikataulu."

(Autossa)

"Kannetaan noi laudat siellä Vimpelissä varastoon, tarviin siinä vähän apua."
"No kai minä voin auttaa."

(Auto lähtee liikkeelle)

"Onko sinne Vimpeliin muuten pitkäki matka?"
"Mitä ny ois, pari sataa kilometriä."
"Justiinsa..."

Saarnaten

Olen huomannut itsessäni huolestuttavia "papillisia" merkkejä. Niiden ilmaantuminen on sitäkin yllättävämpää, että en ole vuoteen tehnyt juuri minkään näköistä teologiaan jotenkin liittyvää ajatustyötä tai harjoitteita. Tai no nyt hiukan liioittelen, leireillä olen kyllä käynyt ahkerasti. Mutta teologian pohdiskelu ja käytännön harjoittelu on jäänyt vähemmälle.

Se huolestuttava merkki on se, että en enää osaa arvioida kuinka kauan olen puhunut. Saatan puhua pitkäänkin, mutta minusta tuntuu, että olen juuri aloittanut. Vaarana on siis tulla jaarittelijaksi, kun 25 minuuttia paasattuaan istuu alas ja miettii että olipas se lyhyt puhe. Itse arvostan ytimekkäitä, hyvin jäsenneltyjä puheita, jotka ovat mieluummin lyhyitä kuin pitkiä. Koska pitkän puheen täytyy olla erityisen hyvä, jotta sitä jaksaa kuunnella. Tai puhujassa itsessään täytyy olla jotain sellaista, että häntä haluaa kuunnella. Siksi mieluummin lyhyt puhe, kuin pitkä puhe.

Olen pitänyt 15-20 minuuttia itselläni ihan maksimina (minulta se tarkoittaa noin kolmea liuskaa tekstiä ), mutta nykyisin tuntuu, että helposti ylitän sen. Uskon, että se johtuu epävarmuudesta. Teologin lihakset ovat ruosteessa ja siksi jännitän puhumista. Toisaalta ehkä ihailen liiaksi saarnaidoleitani, enkä uskalla olla oma itseni. Seuraava suuri koetus on perhekirkko, jossa seurakunta kyllä ilmaisee, jos ei enää kiinnosta.

Saarnanuottia en ole vielä tainnut saada. Kuulijathan senkin osaisivat parhaiten kertoa.

Alemmuuskompleksinen teologi

Seikkailin taas netissä ja päädyin lukemaan teologista keskustelua. Ei ehkä olisi pitänyt.

Olen saanut rokotuksen niitä keskusteluja vastaan. Niiden näkeminenkin aiheuttaa jo melkein inhonväreitä. Kokemukseni mukaan teologisia keskusteluja on netissä kolmenlaisia: 1) vänkäämiskeskusteluja, joissa keskustelevat maallikot (siis ei-teologit). Ajoittain keskustelu on täysin asiatonta provoamista puolin ja toisin. Luterilaisuus ottaa turpiinsa. 2) Hurskaita keskusteluja, joissa viitteitä Raamattuun on enemmän kuin konsonantteja. Vaatii Raamatun jatkuvan läsnäolon, jotta saisi selville, että mitä se kirjoittaja oikein yrittää sanoa. Luterilaisuus ottaa turpiinsa. 3) Asiantuntevat keskustelut, joissa vääntävät teologit. Näihin pöytiin ei olekaan enää menemistä. Keskustelu ei ole asiatonta karkealla tavalla, joskin sivistyneesti voidaan olla aivan yhtä häijyjä kuin keskustelutyypissä yksi.

Minä en ole "keskustelusynnistä" vapaa itsekään. Kun päätin/koin, että teologia voisi olla alani, harrastin keskustelemista innolla. Keskustelupalstani oli Nyt-liitteen Uskontofoorumi. Minusta keskustelu oli mukavaa, pidin ykköstyypin keskusteluista (jos ne pysyivät asiallisina), kakkostyypissä yritin olla mukana ja uskoin kuuluvani kolmostyyppiin. Varsinkin silloin, kun olin opiskellut teologiaa jo puoli vuotta ja läpäissyt kirkkohistorian, systemaattisen teologian ja eksegetiikan peruskurssit.

Nyt, kun tästä kaikesta on kulunut jo vuosia, uskallan jo paljastaa nickini. Se oli Kaikentietävä(?). Ironiaa osoittaa tuo kysymysmerkki, koska huomasin, että olin aina besserwisseröimässä kaikissa mahdollisissa keskusteluissa. Mutta olin innokas käännynnäinen.

Sain ihan nettikavereitakin, kunnes kyllästyin ja lopetin. Tähän vaikutti ennen kaikkea Nyt-palstan sulkeutuminen, mikä johti että nettiseurakuntamme siirtyi Suomi24:lle. Taisin sielläkin kitkutella puoli vuotta, mutta sitten samojen asioiden vatkuttaminen ja nimettömänä pysyttelevien kirjoittajien trollaaminen vei kaiken innon.

Järkyttävää on kuitenkin ollut huomata se, että vuosien opiskelujen jälkeen minä en edelleenkään pysty nousemaan kolmostason veljien ja sisarien keskuuteen. Ei ole minusta keskustelemaan dogmatiikasta tai systemaattisesta teologiasta ylipäätänsä. Minä en osaa enkä tiedä aiheesta tarpeeksi. Tai oikeastaan juuri mitään. Ja se aiheuttaa hienoista alemmuuskompleksia. Olen opiskellut yli kuusi vuotta alaa, josta en tiedä hölkäsen pöläystä.

Tähän blogiinkin ajattelin joskus alkaa kirjoittamaan teologiaa. Jälkikäteen ajateltuna onneksi se ajatus ei ottanut tulta alleen enkä koskaan tosissani alkanut räpistelemään kokoon mitään teologisesti merkittävää sanottavaa. Koska eipä taida minulla sellaiseen paukut riittää. Sisäinen teologini on aika tylsämielinen. Ja se myös kuiskaa sisälläni aika herkästi: "Että aikuiset ihmiset sitten jaksaa vääntää..."

Kaisan ja Kallen hauta

Suruviesti

Taas aamulla tuli kotoa ikävä puhelinsoitto, mitä olin tosin tiennyt jo odottaakin. Myös toinen kilpikonnani, Kaisa nimeltään, on menehtynyt.

Kuten aiemmassa viestissä, jossa kerroin Kallen kuolemasta, kerroin molempien konnien yleistila oli laskenut kuluneen n. puolen vuoden aikana selvästi. Kaisa saatiin toipumaan melko hyvin, mutta Kalle kuoli. Hetken jo luulimme, että Kaisa jatkaisi taapertamistaan tässä maailmassa, sillä kaikki näytti lupaavalta. Se söi hyvin, ui ja käveli. Oli virkeä ja seurasi maailmaa.

Mutta sitten tapahtui romahdusmainen yleistilan lasku. Tänään oli tarkoitus mennä eläinlääkäriin, kuulemaan että joko se yritettäisiin parantaa (keuhkosairaudesta, jjota Kaisa oletettavasti sairasti ja joka lähteiden mukaan koituu lähes poikkeuksetta konnan kuolemaksi hoidosta huolimatta) tai sitten se siirrettäisiin ajasta ikuisuuteen. Tätä vaikeaa päätöstä ei sitten tarvinnut tehdä eikä kenenkään toteuttaa (minähän olen satojen kilometrien päässä itse tapahtumapaikasta), sillä Kaisa menehtyi yön hiljaisuudessa terraarioonsa.

Nyt ne on haudattu meidän kotipihalle omenapuun juurelle. Pikkusisko on käynyt poimimassa kukkia ja ostamassa hautakynttilän, joka kuulemma sytytetään tänään illalla haudalla. Minä olen hengessä mukana täällä kaukana.

Yhteistä taivalta minulle, Kaisalla ja Kallelle kertyi vähän yli 13 vuotta. Ei kovin paljon, mutta en tiedä kuinka vanhoja mahtoivat K&K olla, kun ne meille muuttivat. Niitä väitettiin 4-vuotiaiksi, mutta en kyllä enää usko sitä. Molemmat olivat jo reilusti täysikasvuisia, joten veikkaan että ne saattoivat olla iältään 10-30-vuotiaitakin.

Mutta niin päättyi sekin aika.