Olen huomannut itsessäni huolestuttavia "papillisia" merkkejä. Niiden ilmaantuminen on sitäkin yllättävämpää, että en ole vuoteen tehnyt juuri minkään näköistä teologiaan jotenkin liittyvää ajatustyötä tai harjoitteita. Tai no nyt hiukan liioittelen, leireillä olen kyllä käynyt ahkerasti. Mutta teologian pohdiskelu ja käytännön harjoittelu on jäänyt vähemmälle.
Se huolestuttava merkki on se, että en enää osaa arvioida kuinka kauan olen puhunut. Saatan puhua pitkäänkin, mutta minusta tuntuu, että olen juuri aloittanut. Vaarana on siis tulla jaarittelijaksi, kun 25 minuuttia paasattuaan istuu alas ja miettii että olipas se lyhyt puhe. Itse arvostan ytimekkäitä, hyvin jäsenneltyjä puheita, jotka ovat mieluummin lyhyitä kuin pitkiä. Koska pitkän puheen täytyy olla erityisen hyvä, jotta sitä jaksaa kuunnella. Tai puhujassa itsessään täytyy olla jotain sellaista, että häntä haluaa kuunnella. Siksi mieluummin lyhyt puhe, kuin pitkä puhe.
Olen pitänyt 15-20 minuuttia itselläni ihan maksimina (minulta se tarkoittaa noin kolmea liuskaa tekstiä ), mutta nykyisin tuntuu, että helposti ylitän sen. Uskon, että se johtuu epävarmuudesta. Teologin lihakset ovat ruosteessa ja siksi jännitän puhumista. Toisaalta ehkä ihailen liiaksi saarnaidoleitani, enkä uskalla olla oma itseni. Seuraava suuri koetus on perhekirkko, jossa seurakunta kyllä ilmaisee, jos ei enää kiinnosta.
Saarnanuottia en ole vielä tainnut saada. Kuulijathan senkin osaisivat parhaiten kertoa.
2 kommenttia:
Kysyn ko en tiiä:
Mikä on saarnanuotti?
Tuohon saarnan kestoon.
Jos vielä kävisin kirkossa, täytyisi saarnan olla t o d e l l a kiinnostava, että jaksaisin kuunnella 25min saatikka pitempään.
Saarnanuotti on sellainen pappien/uskonnollisten puhujien kehittämä tapa puhua hyyviiiin hiitaaastiii ja hyvin pehmoisesti eli silleen hartaasti. Näin sen itse olen käsittänyt.
Lähetä kommentti