Katselen toisella silmällä elokuvaa "Halloween", joka aikanaan aiheutti äidilleni traumoja. Silloisen teini-ikäinen äiti päätti mennä elokuviin katsomaan tätä silloin ensi-iltaan tullutta, nykyisin jo klassikoksi laskettua elokuvaa, ja valkonaamainen Michael Myers veitsen kanssa oli sen verran vaikuttava ilmestys, että äitini nukkui tämän kyseisen "viihde-elämyksen" jälkeen viikon verran lattialla vanhempiensa huoneessa.
Ajan hammas ei ole erityisen paljon tätä elokuvaa purrut, ehkä jo siksikin, että tässä on luotettu tarinan voimaan ja painostavaan tunnelmaan, ei erikoisefekteihin. Itse en ole kauhuelokuvien ystävä, mutta olen tämän aiemminkin silmäillyt läpi.
Tietyt kauhuelokuvakliseet tuppaavat kyllä ärsyttämään/huvittamaan. Silloin ne eivät tosin varmaan olleet kliseitä:
- Kuten murhaaja, joka ei koskaan juokse, vaan kävelee hitaasti laahustamalla. Silti ehtii paikkaan kuin paikkaan.
- Murhaaja ei koskaan kuolla kupsahda, vaan pomppaa aina pystyyn.
- Uhrien (yleensä nuoret naiset) käsittämätön tyhmyys. Siis oikeasti, murhaaja ajaa sinua takaa ja päätät että oiva piilopaikka on vaatekaappi huoneessa, jonne murhaaja näki sinun pakenevan?
- Miksi pitää jäädä istumaan samaan huoneeseen, jossa se murhaaja pötköttää? Ja vielä kääntää sille selkänsä?
Yllättävän tehokkaasti tosin nämä kliseet toimivat. Saattaa tietysti olla, että äitiäni säikytti silloin elokuvan inhottavasti auki jäävä loppu, joka luonnollisesti johti armadaan toinen toistaan huonompaan jatko-osaan, joiden tekeminen taisi silloin olla muotia (nykyisinhän muotia on filmata kaikki mahdollinen uudelleen - tämäkin elokuva on saanut päivitetyn version)
Ja tässä sitten tietysti Halloweenin pelottelumusiikki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti