Korkeakirkollinen

Minä olen korkeakirkollinen, olenhan puoli-katoliikki. Kun pamahdin uskoon ja sitten uskaltauduin kirkkoon loppiaisena (en uskaltanut mennä aiemmin, vaikka tämä siis tapahtui joulun alla, koska uskoin että kirkko taatusti hauraan uskoni tuhoaa) ihastuin ennen kaikkea siihen liturgiaan. Tuntuu kuin olisin löytänyt jonkun uuden ja kallisarvoisen aarteen. En muista sanaakaan mitä kirkkoherramme siellä puhui, mutta muistan sen miten lauloin seurakunnan kanssa "Jumalan karitsaa" ja samalla mielessäni vilisti riemu tästä liturgisesta palvonnan muodosta.

Olen korkeakirkollinen, mutta samalla myös matalakirkollinen. En nimittäin jaksa panostaa korkeakirkollisuuteen lainkaan sellaisella innolla kuin monet muut itseään korkeakirkollisiksi kutsuvat. Ei minusta ole miettimään liturgisia lauluja, pohtimaan liturgisia eleitä tms. Pidän niistä ja haluaisin tehdä niitä, mutta olen tosi paikan tullen laiska. Tosi paikan tullen en jaksa polvistua synnintunnustukseen, rukouksiin enkä mihinkään muuhunkaan, vaan seistä nökötän alttarin edessä. Ei ole minusta aloittamaan keskustelua siitä, että voisiko Johdannon ja Sanaosan tehdä jossain muualla kuin alttarilla. Tai käymään keskustelua ehtoollisaineiden jälkisäilytyksestä. Luultavasti en myöskään jaksaa kantaa kasukkaa, kunhan ensimmäisen kerran hikoilen tuskissani papin vaatteet päällä alttarilla.

Enkä myöskään laula liturgiaa. On selvä, että laulettu liturgia on kaunis. Minä tykkään. Mutta en, jos liturgi ei osaa laulaa. Ketä palvelee huonosti laulettu liturgia? Miksi ei lausuta, kun se mahdollista on? Ei se ole yhtä hienoa kuin laulaen, mutta voi sitäkin kehittää. Jumalanpalveluksien ongelmahan on muutenkin se, että ne eivät ole persoonallisia. Siis tekijänsä näköisiä. Sen takia niistä puuttunee sitten myös se tunne, mitä niin monesti haikallaan. Ja sen takia ne tulevat myös kuolemaan, vaikka seurakunnan "päätoimintaa" ovatkin. Paitsi ettei niissä käy edes seurakunnan omat työntekijät.

Korkeakirkollisuuteen laulamattomuus taas ei oikein sovi. Siellähän lauletaan mahdollisimman paljon. Minä olen laulanut tasan yhdessä jumalanpalveluksessa ja II praktikumissakin tein selväksi, että säveltäkään en lurauta. Ja pidin siitä kiinni. Ehkä typerää itsepäisyyttä, mutta haluan nyt opetella hyväksi lausujaksi (eli puhujaksi suomeksi sanottuna).

Sitä en sitten tiedä, että miltä kuulostaa ehtoollisliturgia lausuttuna:

"Herra olkoon teidän kanssanne."
"Niin myös sinun henkesi kanssa."
"Ylentäkää sydämenne."
"Ylennämme sen Herran puoleen."
"Kiittäkäämme Herraa, Jumalaamme."

Mutta olisi se niin hienoa, jos joskus osaisi laulaa Herran siunauksen (suuri ja salainen haaveeni). Joka siis liturgisessa muodossaan menee näin (tämä siis Millanille, joka kopioi vuoden 1938 käännöksen, jonka minäkin olen riparilla ulkoaopetellut):

Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä. Herra kirkastakoon kasvonsa teille ja olkoon teille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne ja antakoon teille rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Aamen