Toisaalla keskustellaan ikuisuusaiheesta "armeija vai siviilipalvelus?" Ollaan yksimielisiä siitä, että armeijan käyneet, ne ne on kovia sällejä, siviilipalvelusmiehet taas vätyksiä. Armeijan käyminen on kuulemma meriitti, joka kertoo luonteenlujuudesta.
Luultavasti niin. Tosin itse menin armeijaan, koska kaikki muutkin menivät. Ja koska toisella tavalla valitseminen se vasta olisikin kanttia kysynyt, koska tuttujen ja sukulaisten "miksi, miksi" kysymykset ne vasta sietämättömiä olisivatkin olleet. Olin kylläkin myös isänmaallinen turjake ja vielä muutamaa viikkoa ennen palvelukseen astumista haaveilin alikersantin natsoista kauluksessani. Olisi se ollut kommeeta.
Olen iloinen, että kävin armeijan, koska nyt minulla on sentään jotain meriittejä. Olen oppinut viikkaamaan ruudullisen päiväpeitteen (huonosti), olen juossut metsässä (hitaasti), olen hiihtänyt ja liukunut, huutanut "laukaus, laukaus", kun saimme viholliskontaktin, olen heittäytynyt turvalleni, kun vihelsi ja sitten hakeutunut parempaan suojaan, kun jo räjähti. Minulle on huudettu ja olen oppinut, että ainoa oikea vastaus siihen on: "Kyllä, herra alikersantti!". Ihmetellyt, että ihanko oikeasti tuollekin veijarille annetaan käsiin toimiva ase ja panoksia. Oppinut, että kannattaa ampua vihollista vatsaan, koska silloin vihollinen haavoittuu vakavasti, mikä sitoo vastapuolen resursseja ja voimavaroja, kun haavoittunutta hoivataan. Lisäksi vatsaosumat ovat kuulemma äärimmäisen tuskallisia ja karmea valitus syö vihollisen motivaatiota. Ja kenttäsairaala oloissa johtavat kuitenkin yleensä kuolemaan.
Arvostan silti sitä, mitä veteraanit tekivät. Mutta maailma olisi parempi paikka, jos armeijoita ei olisi.
Kerran televisiossa nuori pauhasi, miten yleistä asevelvollisuutta tulee vastustaa, koska armeija tiukan hierarkisena organisaationa loukkaa ihmisen yksilöllisyyttä.
Mihin on kadonnut ajatus sodan vastustamisesta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti