Elämän opintoja

Toisella luokalla ollessani muutama poika huomasi, että kun pistää tussin kärjen veteen, niin vesi värjääntyy tussin väriseksi. Varsinkin tytöt innostuivat tästä keksinnössä, joka mahdollisti kauniin värisen veden tekemisen. Huomattiin että veden ei tarvinnut olla edes juoksevaa väriveden tekemiseen. Ja vielä kauniimpaa vettä sai, kun irrotti tussin "väripatruunan" ja upotti sen kokonaan veteen. Ja vesi jäi näkyviin, kun pisti lavuaarin tulpan paikoilleen.

Välitunnin aikana kaksi järjestäjänä toimivaa tyttöä jäivät tekemään värivettä. Järjestäjien oikeuksiin kuului jäädä niin halutessaan sisälle ja he päättivät jäädä sisälle tekemään värivettä jokaiseen lavuaariin, joka siinä pienessä rakennuksessa, jossa meidän luokkamme kävi kouluaan, oli. Mukaan luettuna vessan lavuaariin.

Minä ja yksi kaverini olimme menossa pihalle ja seurailimme samalla tyttöjen puuhia. Olimme jo supisseet keskenämme että voisimme tehdä tytöille kepposen: eli kiskaista lavuaarin tulpan irti, jolloin värivesi menisi viemäriin. Meitä hihitytti kovasti, kun odottelimme että tytöt poistuisivat näköpiiristä. Ja sitten kipitimme vessaan (tuossa rakennuksessa oli yksi yhteinen vessa, tyttöjen vessaan tuskin olisimme menneet, koska sieltä olisi voinut saada tyttöbakteereja), jossa lavuaarissa lillui keltainen värivesi.

Kaverini yllytti minua vetämään tulpan pois. Epäröin hiukan, mutta kaverini vakuutti etteivät tytöt saisi ikinä syyllistä selville. Ja sehän olisi vain hauskaa. Joten nykäisin tulpan pois ja vesi valui viemäriin meidän iloisen naurumme saattelemana.

Tytöt tietysti kuulivat, että vessassa tapahtuu jotain omituista ja tulivat tarkastamaan, että mikä meitä naurattaa. Me jäimme vielä virnuillen odottamaan tyttöjen reaktioita, kun he näkisivät tyhjän lavuaarin. No, tyttöjä ei naurattanut. Päinvastoin he olivat jokseenkin vihaisia. "Kumpi se oli!" karjaisi ensimmäinen ja kaverini osoitti minua välittömästi sormella "Jussi."

Tyttö käveli luokseni (minua yhä vain nauratti, pässinpää kun olin) ja tempaisi minua nyrkillä suoraan turpiin. Siitä alkoi hyvin huono välitunti, johon koko luokka sekaantui. 8-vuotiaiden vertaistuomioistuin totesi kepposemme hyvin huonoksi ja vaati anteeksipyyntöä ja kynän korvaamista. Syyttömyyden vakuutuksiani ei uskottu ja ainoa, joka pysyi rinnallani, oli tämä kepposkaveri, joka taisi vain olla kiitollinen siitä, että kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Kohu oli unohtunut jo seuraavalla välitunnilla, mutta muistaakseni varsinkin tytöt olivat minulle vihaisia koko päivän.

Mitä opin tästä kaikesta:

1) Sanonta "lyö kuin nainen", jolla tarkoitetaan että lyö huonosti, ei pitänyt paikkaansa. Ainakin tuo lyönti sattui kovasti.

2) Älä keppostele luokkatovereidesi tai työkavereidesi kustannuksella.

3) Rikoskumppanit pettävät aina.

4) Mieti ennen kuin teet, varsinkin jos sinua yllytetään tekemään jotain. Varsinkin jos yllyttäjä nauraa.

5) Ja jos kuitenkin keppostelet, niin keksi etukäteen jo hieman parempi puolustus kuin että "se tulppa vain lähti itsekseen irti, ei me mitään tehty." Ei sellaista usko kukaan.

Rakas päiväkirja, Osa II

Rakas päiväkirja.

Minä vihaan graduani. Erityisesti vihaan sen alalukua 2.4, mutta en ole erityisen innostunut muistakaan luvuista.

Viime viikolla minulla ja gradulla meni hyvin. Teimme yhdessä töitä ja meillä oli hauskaa, vaikka työ oli myös raskasta. Sain kirjoitettua alaluvut 2.2 ja 2.3 ja täydennettyä alaluvut 4.2 ja 4.3. Elämä hymyili, vaikka tietokone yrittikin heittää kapuloita rattaisiin. Mutta nyt emme tule enää toimeen.

Mikä meni vikaan? Vaadinko gradultani liian paljon? Painostinko liikaa, enkö ymmärtänyt gradun tarvetta välillä olla rauhassa?

Miten voi yhden alaluvun kirjoittaminen olla näin vaikeaa? Miksi minua ei kiinnosta tippaakaan tehdä yhtä alalukua valmiiksi? Sittenhän se olisi tehty. Tämä alaluku tosin on sikäli hankala, että olen kirjoittanut sen rakenteen vuoden 2006 syksyllä, siis silloin kun minulla ei oikeasti ollut vielä aavistustakaan, että mitä olen tässä gradussa tekemässä. Nyt minulla on, mutta se tarkoittaa että vanhoja tekstejä pitää korjata rajusti. Pelkäsin etukäteen kovasti juuri lukua 2, koska siellä odottivat ne kaikkein hankalimmat ja suuritöisimmät tekstit, mutta luulin jo päässeeni pälkähästä. Kunnes tuli 2.4.

Ei johdantolukukaan kovin hyvin mene. 1.1 on kirjoitettu, mutta en ole jaksanut etsiä siihen alaviitteitä. En edes tiedä voiko siinä olla alaviitteitä. 1.2 ja 1.3 pitää kirjoittaa uusiksi, 1.2 lähinnä lisätä, mutta 1.3 pitää kirjoittaa kokonaan uusiksi. Sitten vielä tutkimustulokset pitää kirjoittaa. Sitten kaikki on kai valmista. Palautuspäivä on pian, aivan liian pian, mutta odotan jo innolla että pääsen tuosta paskasta eroon ja saan nämä kirjat (joita pitäisi hakea lisää, mutta en jaksa lähteä kirjastoon) hemmettiin pöytäni reunalta.

Kerroinko jo, että vihaan graduani?

Kuolemanpelko

Minä pelkään kuolemaa. Monihan sanoo, että kuoleman pelolle osuvampi nimitys olisi pikemminkin kuolemisen pelko ja vaikka toki pelkään sitäkin, minä pelkään myös kuolemaa. Olen aina pelännyt, niin kauan kuin saatan muistaa. Ja kauemminkin, löysin vauvakirjastani (eli kirjasta, johon äiti on kirjoittanut vauvana ja taaperona sattuneita asioita) että Jussi 3 vee on myös pohtinut ja pelännyt kuolemaa. Varmasti jokainen aikanaan, minulla se on ehkä jotenkin jäänyt päälle enkä oikein tiedä mistä tämä fiksaatio kuolemaan on tullut.

Mitä minä sitten pelkään kuolemassa? Pelkään ainakin unohtumista. Hautausmaat ahdistavat minua, varsinkin vanhat haudat, mikä tietysti kirkkohistorioitsijan kohdalla on hieman ironistan. Niiden kohdalla voi tosiaan sanoa Raamatun sanoin, että: "Ihmisen elinaika on kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne." (Ps. 103). Kuka tuotakaan ihmistä enää muistaa, huomaan miettiväni ja samalla minut täyttää järkyttävä ahdistus, koska jonain päivänä se olen minä jota kukaan ei muista. Ja onko millään sitten mitään merkitystä? Onko sillä mitään merkitystä mitä minä teen tai koen, jos minusta ei lopulta jää jäljelle yhtään mitään?

Jo varhain lapsena päätin ryhtyä kirjailijaksi. Taustalla oli varmasti myös halu tavoitella kuolemattomuutta sillä ainoalla mahdollisella tavalla, joka ihmiselle on mahdollista. Tehdä jotain kuolematonta. Valitettavasti sekään ei tuonut apua. Muistan yhdenkin kerran, kun seisoin kirjaston varastossa (olin joku 13-vuotias), katselin ympärilläni olevia kirjoja, joiden kirjoittajista en ollut koskaan kuullutkaan. Ja se täytti minut ihan aidolla eksistentiaalisella kauhulla. Tajusin, että edes kirjan kirjoittaminen ei ole tae kuolemattomuudesta. Jo viidenkymmenen vuoden päästä minunkin kirjani saattaa olla vastaavassa varastossa eikä kukaan ole koskaan kuullutkaan mistään Jussi Haavistosta.

Eräässä vitsissä kerrotaan, miten kirjastoon tuli uusi työntekijä, joka siivottuaan kirjavarastoa tuli kysymään kirjaston muilta työntekijöiltä, että kuka se Vilen oli ollut, joka oli niin mahdottomasti kirjoittanut hienonnäköisiä kirjoja. Muut työntekijät sitten ihmettelivät että mikä ihmeen Vilen, kun he eivät ole koskaan kuulleetkaan. Uusi työntekijä vakuutti, että tuolla varastossa niitä on, Vilenin kirjoja. Kun asiaa mentiin tutkimaan huomattiin, että uusi työntekijä olikin tarkoittanut kirjoja, jotka oli kirjoittanut V.I.Lenin.

Minusta vitsi ei ollut koskaan hauska. Edes sen kaltainen henkilö kuin Vladimir Lenin ei saavuttanut vitsin mukaan kuolemattomuutta. Miten sitten minä? Kirjan kirjoittaminen olisi sentään vielä "helppoa", mutta että klassikon.... Ja lukuintoisena nuorena poikana minulla oli aika selkeä kuva siitä, miten luettuja klassikot ovat... Nimittäin eihän kuolemattomuus tarkoita sitä, että kirja nököttää hyllyllä kunnes mätänee. Kuolemattomuus kirjan kanssa on mahdollista vain, jos sitä luetaan ja se synnyttää ajatuksia. Silloin sitä elää ikuisesti ihmisten mielissä, järkeili nuori herra Haavisto. Ja ahdistui entistä enemmän. "Viisaasta ei jää ikuista muistoa enempää kuin tyhmästäkään, tulevina päivinä molemmat unohdetaan." (Saarn. 2)

Moni ihminen sanoo, että ajatus siitä, ettei kuoleman jälkeen ole mitään, tuntuu heistä vapauttavalta. Minua se on aina kauhistuttanut. Että yhtenä hetkenä minua ei enää ole. Että minua ei todella enää ole. Että minä en edes aisti sitä hetkeä, jolloin minä lakkaan olemasta, koska - noh, koska minua ei enää ole. Tyhjiinraukeaminen, ikuinen unohdus tai pikemminkin ikuinen olemattomuus. Minulle se on hirvittävä, ahdistava ajatus. Siksi olenkin itse kokenut Raamatun sanat kaiken muistavasta Jumalasta lohdullisena. Että kaikki ei katoakaan, vaan joku muistaa.

Feuerbachinsa lukeneet voivatkin tässä yhteydessä esittää täysin oikeutetut vastalauseensa. On selvää, että minun uskoni voi olla täysin hyvin vain oman minäni toiveiden heijastumia, joita minä sitten kutsun Jumalaksi. Oma ahdistukseni ja toiveeni kuolemattomuudesta ja unohtumattomuudesta ovat saaneet minut luomaan mielessäni Ikuisen Muistajan.

Feuerbachilaisten kritiikki on täysin ansaittua, oikeutettua ja perusteltua. Miten vastaan siihen? Voin vain vastata, että en usko että se on noin, mutta joudun pitämään kuitenkin koko ajan tuon vaaran mielessäni. Ja se onkin sitten toinen pelko ja ahdistuksen aihe.

Musiikin maailmasta

Olen keksinyt musiikin olemassaolon omakohtaisesti vasta muutama vuosi sitten. Tiesin kyllä aiemminkin, että musiikkia on olemassa, mutta minun elämääni se ei kuulunut millään tavalla. En ollut kiinnostunut siitä enkä omistanut ainuttakaan levyä. Eikä minulla myöskään ollut minkäänlaista Cd-soitinta tai vastaavaa. Miksi olisi ollut? Kerran muistaakseni lainasin eräältä tutulta X-files-musiikkilevyn ja senkin lähinnä X-filesin takia. Kuuntelin sitä muistaakseni yhden illan. Kun ei vain kiinnostanut.

Minä en teininä kokenut kutsumusta musiikin huudattamiseen, päinvastoin kuin molemmat pikkuveljeni ja kaverini, jotka kaikki löysivät ajallaan Metallican, Black Sabbathin, Iron Maidenin, Scorpionsin, Scooterin (silloin kun se oli muotia), Lordin (silloin kun se oli ensimmäisen kerran muotia) ja sitten sen yhden disco-poppilevyn, jonka kanteen oli piirretty isotissinen alaston pilakuvablondi ja jonka kaikki kappaleet liittyivät jotenkin seksiin (levy oli suunnattu juuri esimurrosikään astuneille pojankoltiaisille, jotka toisaalta hihittivät sanoille ja toisaalta olivat kiinnostuneita. Aikoinaan se taisi löytyä kaikkien kavereiden hyllystä ja koulujen limudiskoissa se oli hittikamaa). Minä taas kuuntelin korkeintaan radiota, jos satuin sopivasti hollille. Oli minullakin suosikkikappaleita, joista pidin, mutta musiikki oli hyvin, hyvin alhaalla tärkeysjärjestyksessäni. Lordi oli mielestäni järkyttävää ja seksidiskolevy paheksuttavaa.

Sitten muutama vuosi takaperin löysin netistä Radio Blogin, jonka kappaleita vanha tietokoneen ruttanakin jaksoi pyörittää. Ihan uusi maailma tuntui avautuvan edessäni. Vietin pitkiä unettomia kesäöitä vain kuunnellen tietokoneen kautta musiikkia: Nightwishia, Himiä, Amorphista, Tarotia, Stratovariusta, Lordia, Manowaria ja niin edelleen. Aloin ostelemaan levyjä ja lainasin lisää kirjastoista, kirjastojen ystävä kun olen. Vein levyjä "koti-kotiin" ja soitin niitä kaikille, joita vähän edes kiinnosti. Seitsemänvuotiaasta pikkusiskostani tein Nightwish-fanin kertomalla että siinä laulaa nainen (nyt tuo on tosin jo ongelma, koska minä pidän enemmän Anetesta ja hän taas Tarjasta. Olemme jo käyneet muutaman kipakan mielipiteenvaihdon asiasta). Aina kun lähdettiin autolla jonnekin, minä pakkasin omat levyni mukaan ja vaadin että niitä soitettaisiin matkalla. Eräässä vaiheessa sanoin jopa puoliksi leikilläni, mutta samalla kuitenkin puoliksi tosissani, että miksei kukaan ole kertonut minulle että tällaista on olemassa.

Hetkellisesti yritin jopa ihan tosissani päästä piireihin, siis saada selville että mistä puhutaan. Pian totesin sen kuitenkin aivan liian aikaa vieväksi. Enkä ihan oikeasti saanut itseäni missään vaiheessa oikeasti kiinnostumaan siitä, mitä eroa on death, black, nü, love, opera ja speed metallilla. Ja kun huomasin, että noista määritteistä myös väännetään enemmän tai vähemmän tosissaan eri palstoilla, totesin että tuo ei ole minun juttuni. Saan ihan tarpeeksi tapella eri koulukuntien edustajien kanssa työssäni ja opiskeluissani, joten ei kiitos. Samasta syystä olen pyrkinyt myös pysyttelemään - niin koiraihminen kuin olenkin - erossa eri koirapiireistä. Mutta siitä ehkä joskus toisten.

Nykyäänkään en tiedä hölkäsen pöläystä musiikista. Kuuntelen ihan sulassa sovussa Lordia, joiden kaikki levyt omistan (tai no yhden adoptoin pikkuveljeltäni) ja Nightwishia, vaikka jälkimmäinen kaiketi arvioidaankin "piireissä" hyväksi musiikiksi ja ensimmäinen taas saa enemmän kritiikkiä. Minulle tärkeintä on se, että musiikki tuntuu minusta hyvältä. Metallista pidän, koska se on energistä ja täynnä vahvaa tunnetta. Ja aika hauskaakin musiikkia. Minusta vain se on jotenkin liikuttavan huvittavan suloista, kun sedät on niin tosissaan. Sanoituksista harvemmin tajuan hölkäsen pöläystäkään enkä vaivaa niillä päätäni. Mikä voi olla hyväkin, koska muuten mielikuvitukseni voisi järkkyä.

Tätä kirjoittaessa kuuntelussa Tarotin levy "Suffer Our Pleasures" ja mielestäni sen paras kappale "Pyre of Gods", jonka sanoma tietysti näin teologille voisi aiheuttaa otsanrypistyksiä. Tai sitten ei. "I Rule" on myös kiva uhokappale, jonka tahtiin on kiva puida nyrkkiä naapurille.

Selityksiä

Iski vain tuossa mieleeni lukiessani tuota kesämökki-pakina-purkaustani, että joku voi ymmärtää sen väärin ja luulla, että minä olen pelkkä urbaanitollukka, jonka mielestä kaikki paikat, jonne ei pääse autolla, eivät ole menemisen arvoisia. Ja jossa luonto on yhtä kuin ratikan ikkunasta nähty puisto.

No ei se kyllä ihan noinkaan ole. Metsässä kävely on aina kuulunut harrastuksiini. Oikeastaan jo kävely on väärä sana, koska se tuo mieleen jonkin sortin liikunnallisen toiminnan, mikä minun metsäkokemuksissani ei ole koskaan ollut erityisen merkittävää, vaikka sitäkin luonnollisesti siihen kuuluu. Minun metsässä oloni on lähinnä hengailua, siis sitä että kävelen paikasta toiseen, katselen paikkoja ja ajattelen. Kotimetsässä minulla on tiettyjä suosikkikiviä, joiden päällä on mukava istuskella. Ja katsella sekä kuunnella. Ja jos haistaisin, niin varmasti haistelukin kuuluisi siihen.

Mökkeily on silti minulle hepreaa.

Mökkielämää

Anteeksipyyntöni kaikille, jotka pian tuntevat kalikan kalahtavan, mutta olen aina ihmetellyt, että minkäköhänlainen kemiallinen reaktio sellaisen ihmisen aivoissa tapahtuu, joka oikeasti uskoo, että kesäloman luonnollinen viettopaikka on kesämökki?

Siis minä en vain tajua. Omassa kodissa on kuitenkin kaikki tietokoneet, televisiot, DVD-soittimet ja muut hilavitkuttimet, jotka on kaikki oikeasti ostettu vain ja ainoastaan sen takia, että olisi mukavaa. Kaupat ovat lähellä, samoin kirjastot, elokuvateatterit ja muut viihdykekeskukset. Mutta sen sijaan että ihminen nauttisi niistä (nyt kun sitä aikaa kerran on!) hän päättääkin lähteä keskelle korpea mökkiin, joka on yhtä tilava kuin hänen olohuoneensa. Ja jossa korkeinta hifiä edustaa sinne vuonne 1978 tuotu kahvinkeitin ja matkatelevisio. Jos siis on sähköä, hurjimmat eivät usko edes siihen.

Eikä siinäkään mitään, jos mökkihöperö menisi sinne yksin. Istukoon vaikka jouluun asti mökissään, ei se minua haittaisi. Mutta kun se ei mene niin! Ei, mökkihöperö haluaa välttämättä raahata koko perheensä sinne mökkiin. Ja niin sitä sitten yhtenä kauniina kesäpäivänä, anivarhain totta kai, koska matka on pitkä ja pitää saada nauttia tästäkin päivästä siellä mökillä, koko perhe ja kultainennoutaja tungetaan perheen autoon, joka on lastattu niin täyteen roinaa, että kokonainen komppania pärjäisi sillä vuoden. Mutta eihän sitä tiedä jos sattuisi tarvitsemaan. Ja sukulaiset ja tuttavat on tietysti kanssa kutsuttu mökkeilemään, siis siihen mökkiin, jossa tilaa on vähemmän kuin olohuoneessa.

Matka kestää luonnollisesti tuntikausia ja viimeiset kilometrit ajellaan pomppien jotain kinttupolkua pitkin, jonka ummetuksesta kärsinyt karhu on luultavasti alunperin tallannut sinne metsään ja sitten joku on keksinyt että tuota pitkinhän voisi vaikka ajaa autolla. Ja rakentaa polun päähän vaikka mökin! Sadistinen mieli keksii, että nyt jos tulisi oikein pirullinen takatalvi niin eiväthän nämä pääsisi ikinä minkäänsortin vekottimella tätä polkua pitkin takaisin, mutta sitten tajuat, että jos niin kävisi, jäisit itsekin jumiin sinne mökille.

Ja nyt kun ollaan mökillä, pitää tietysti keksiä tekemistä. Mutta sitä onneksi riittää mökillä, nimittäin töitä. Pitää pilkkoa puita, kantaa puita, sytyttää saunaa, lämmittää vettä, raivata pajukko, niittää heinät, nyppiä rikkaruohot, nostaa laituri paikalleen, nostaa ulkohuussi pystyyn, kaivaa uusi reikä, johon ihmisjätteet kätketään, pitää se ulkohuussi siistinä niin että siellä voi käydäkin, paikata mökin kattoa, maalata mökin seinää, haravoida, kylvää, istuttaa, niittää, kuokkia ja nostaa "oman maan perunoita" ja muuta vastaavaa, joiden makua on sitten tietysti muistettava syödessä kehua (vaikka koko maasta ei saatu kuin muutama vaivainen mukula ja oli pakko hakea kaupasta pussillinen lisää). Ja sitten kun mökki on vihdoin valmis asuttavaan kuntoon, loma onkin lopussa ja pitää lähteä kotiin, että voi mennä töihin. Ensi vuonna uudestaan.

Tai jos ei muuta keksi, niin voi alkaa korjaamaan vaikka autoa. Auton korjaaminen mökillä, jossa ainoat työvälineet ovat vasara, saha ja kirves, onkin sellaista herkkua että siitä pitäisi oikeasti maksaa. Ja sitten kun se yksi riemuidiootti viiden tunnin auton kanssa kamppailun jälkeen tajuaa, että olisi pitänyt älytä jättää aloittamatta ja alkaa kiukutella, niin riemu onkin ylimmillään. Mutta sitä se on, mökkeily.

Tietysti sitä voi uida. Uiminen onkin kivaa mökinrannassa, jonka pohja on täynnä jalkapallon kokosia kivenmurikoita, joiden kyljistä vähintään yksi on partaveitsenterävä. Ei paljon tee mieli hyppiä. Tai sen puolin kyllä kävelläkään. Vesi on tietysti hyvää, joko jääkylmää, puoliksi jäähyhmäreitä täynnä tai sitten lämmintä ja täynnä sinilevää.

Mutta voihan sitä kalastaa! Kukaan ei ole tietenkään ottanut onkia mukaan, mutta onneksi mökillä on isoisän itse rakentamat onget. Ne on sullottu yhteen paikkaan "talteen" ja ensimmäinen tunti kuluukin rattoisasti niitä etsien, kun kaikki muistavat "että täällä minä ne viimeksi näin." Toinen tunti selvitelläänkin sitten siimaa, joka on siimalle luonnolliseen tapaan muuttunut palloksi.

Mutta eipä se suuremmin haittaa, kalaa mökin rannasta on viimeksi saanut vuonna 1985, kun isoisä veti sieltä ylös räkäkiisken, joka ei kelvannut edes naapurinkissalle. Sen jälkeen ei ole kalan kalaa nähty. Muuta kuin kaupan pakastealtaassa. Tosin ei mökin rannasta löydy kyllä matojakaan. Kun on iltaan mennessä kaivanut neljä metriä syvän kuopan (lasten leikkilapiolla luonnollisesti, koska se oikea lapio onnistuttiin hävittämään ensimmäisenä mökkipäivänä) ja saaliina on yksi ainoa mato, joka sekin paljastuu tarkemmassa tutkimuksessa juurenpätkäksi, tietää nauttineensa mökkielämästä.

Mitä sitten kun sataa? Ja uskokaa, mökillä sataa aina. No, silloin voi lukea vaikka kirjaa. Jokin kummallinen pirullinen taika tosin toimii mökillä, niin että kaikki mukaasi pakkaamat mielenkiintoiset kirjat muuttuvat mökille päästyäsi niin että huomaat pakanneesi mukaan joko "Sieniretkiä tunareille"-opuksen tai sitten kunnanhallituksen historiikkikirjan vuodesta 1885 aina nykypäivään saakka. Niinpä sitä sitten lukeaa huussista löytynyttä Aku Ankkaa tai sitä pehmeäkantista "rakkausromanttista" kirjaa, jonka joku on ostanut hulluudenpuuskassa lähimarketin kassalta ja jollainen löytyy joka ainoasta mökistä, teltasta ja asuntovaunusta. Kirjan 50 viimeistä sivua on tosin jo aikoja sitten revitty sytykkeiksi, mutta se ei suuremmin haittaa juonen kannalta.

Tai sitten katsellaan televisiota! Mökillähän on se matkatelevisio, jossa on postikortin kokoinen kuva, ei värejä lainkaan ja äänikin surisee, koska televisio tekee kuolemaa. Ei se tosin haittaa, koska ei mökillä näykään muita kanavia kuin Yle FST ja sekin hyvin vain auringonpaisteessa.

No, pelataan korttia. Mökillä on luonnollisesti korttipakka, joten aina voi pelata korttia. Kaikkia kortteja ei luonnollisestikaan ole enää tallella, mutta ahkerat lapset ovat askarrelleet uusia tilalle. Ja sitten kaikki esittävät, että eivät oikeasti tiedä, että se naapurin kädessä oleva paperinpalanen, josta näkyy läpi, on pataässä vaan leikkivät etteivät tiedä mikä se on. Tai voihan sitä pelata pasianssia. Jos osaisi. Joka tapauksessa korttipakan kanssa voi tehdä jotain.

Mutta voi mökillä sentään syödä! Lihaa ja makkaraa, perunoita ja salaattia kyytipojaksi. Päivästä toiseen. Aamupalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi. Illalla repäistään ja grillataan makkaraa. On se elämää. Sillä onhan se ihan eri asia syödä itsevalmistettua lihaa kuin ravintolasta ostettua pihviä. Ovathan ne itse paistetut pihvit toki vähän raakoja sisältä ja hieman palaneita päältä, mutta niissä on se ulkona tehdyn maku, joka tulee sytytysnesteestä.

En vain tajua, että missä se mökkielämän hienous sitten on.

Rakas päiväkirja.

Blogi on kummallinen yhdistelmä päiväkirjaa ja julkista tekstiä. Julkinen teksti on aina tarkoitettu toisille, yleensä siinä on myös viihteellinen tarkoitus (eli sen pitää kiinnostaa lukijaa). Päiväkirja taas on tarkoitettu itselle ja sillä ei ole viihteellistä tarkoitusta kuin korkeintaan siinä mielessä että 14-vuotiaana "älykkönä" kirjoitetut angstiset jutut tuppaavat hieman naurattamaan. Voi sitä maailmantuskaa! Yleensä päiväkirjamerkinnät tuppaavat olemaan kuitenkin tylsiä, varsinkin jos lukee jonkun toisen päiväkirjaa (juu, sitäkin on tullut tehtyä, joskus luvalla ja joskus luvatta, paha minä!)

Mutta joka tapauksessa, jos ei ole mitään sanottavaa, niin miksi kirjoittaa siitä blogiin? Miksei vain omaa päiväkirjaa, pohtii hän, jonka alkuhuuma blogin pitämiseen on kadonnut ja ajoittain tämä tuntuu jo ikävältä velvollisuudelta. Minä en ole koskaan pitänyt ikävistä velvollisuuksista, joulupukkeilunkin lopetin, kun se alkoi tuntua työltä. Tätä blogia en ole nyt lopettamassa, älkää säikähtäkö uskolliset lukijani (joita taitaa olla peräti kaksi, pieni itkuvinku tähän väliin), mutta jutut saattavat olla päiväkirjamaisen tylsiä.

Mitä Jussi siis teki tänään? Heräsi, kävi suihkussa, söi aamupalaksi eilisestä tähteeksi jäänyttä spagettikastiketta riisin kanssa. Keitti kahvia ja alkoi tehdä gradua. Tänään oli vuorossa lisäkirjallisuuden kerääminen ja merkitseminen graduun. Käsiteltävänä teoksena Peter Steinfelsin kirja "A People Adrift". Sitten käytiin lounaalla hampurilaisravintolassa, koska paasto on päättynyt.

Hampurilainen oli suunnaton pettymys, salaatti oli nahistunutta eikä se maistunut hyvälle. Harmillista. Sitten kotiin ja taas tehtiin gradua. Huomattiin, että uusi kone oikutteli ja tekstiä oli kadonnut. Hakattiin pöytää ja huudettiin yhtä kirosanaa. Koottiin itsensä ja jatkettiin taas. Jossain välissä tehtiin päivällistä. Vähän katsottiin televisiota ja taas kirjoitettiin. Huomattiin että merkintä graduseminaarin suorittamisesta oli tullut ja oltiin iloisia hyvästä arvosanasta. Saatiin Steinfels valmiiksi ja otettiin esiin Gibsonin kirja (ei Melin vaan Davidin). Pitää tarkistaa pari juttua. Saatiin se valmiiksi ja pistettiin gradu taas telakalle.

Nyt juodaan kahvia, kuunnellaan Manowaria ja mennään kohta nukkumaan.

Graduntekijän ahdistusta

Kevään viimeinen gradunpalautuspäivä määrä lähestyy ja samalla kasvaa laiskan perfektionistin graduahdistus. Viime viikolla oli päällä oikea työvimma ja sain kaksi alalukua kirjoittamisen osalta valmiiksi. Jäljellä on vielä tuhottomasti kuitenkin töitä ja nyt on päällä vain ahdistus ja laiskuus, mikä johtaa siihen, että häärään niin hemmetisti eri tiedostojen kanssa, mutta valmista tulee kovin vähän.

Tuntuu, että joka luvussa repsottaa jokin. Aina kun kuvittelen, että ainakin ne luvut ovat valmiit ja aukaisen ne, niin ehei, sielläkin on joitain huomioita, että "korjaa tämä, tarkista tuo, hae se kirja ja lisää viite tänne..." Ja koska on se ahdistuslaiskuus päällänsä, niin ei saa mitään lukua korjattua, koska sitä yrittää korjata monta alalukua yhdenaikaisesti ja se taas on virhe, koska ei siitä tule yhtään mitään. Toinen virhe on laskea tekemättä oleva työ, koska sitä nyt on aivan tuhottomasti. Ja kolmas virhe on laskea jäljellä oleva aika, koska siitä seuraa joko liiallinen varmuus ajan riittämisestä tai liiallinen paniikki ajan riittämättömyydestä.

Ja kun saisi päätettyä edes sen, että mitä tavoittelee. Välillä laiska-Jussi sanoo, että ainoa tavoite on, että päästään läpi. Sitten astuu kunnianhimoinen-Jussi puikkoihin ja se haluaa päästä vähintään magnaan, mutta tykkäisi se kyllä eximiastakin. Ja perfektionisti-Jussi haluaa saada laudaturin ja stipendin hyvästä gradusta.

Minkä ikäinen minä olen?

Ensiksi, hyvää pääsiäistä kaikille lukijoille!

Ikä on jännittävä käsite. Olen tästä kirjoittanut aiemminkin, mutta ikä kuuluu niihin asioihin, joista löytyy jutun juurta aina uudestaan ja uudestaan.

On hauska (tai no, hauska ja hauska) huomata, miten ihmisten käsitys siitä, kuinka vanha sinä olet, vaihtelee. Joidenkin ihmisten silmissä sinä olet jo aikuinen, mutta joidenkin ihmisten silmissä sinä et koskaan vanhene. Joskus sitä huomaa, että on "jämähtänyt" tietyn ikäiseksi ihmisten mielikuvissa. Sen huomaa, kun saa joululahjaksi sukulaisilta M-koon kalsarit, vaikka meikäläinen esim. on kiskonut M-koon vaatteita päälleen viimeksi 12 vuotta sitten. Ehkä se pitäisi ottaa imarteluna? Tai niin kuin pikkuveljeni tapauksessa, joka sai vuosia sitten täytettyään 12, syntymäpäivälahjaksi muovisen leikkimoottoripyöräpoliisin. Olihan se ihan hieno, siitä lähti erilaisia ääniä, kun painoi nappia, mutta esimurrosikäinen pikkuveli taisi odottaa enemmänkin rahaa. Tai kuten isäni, joka vei minut töihin, ja lähtiessään tokaisi työkaverille, että "pidähän sitten pojasta huoli." Ilmeisesti minäkin sitten menin vaan leireilemään ;-)

Mitään pahaahan ihmiset eivät tuolla tarkoita, sitä vain on jäänyt tietyn ikäiseksi. Huomaan itsekin "syyllistyväni" tähän. Välillä sitä oikein yllättyy kuullessaan "ai että se on niin vanha jo?" Kaikki ihmiset eivät minunkaan mielessäni vartu ja kasva, vaan ovat jääneet mieleeni eräänlaisiksi Peter Paneiksi, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi. Ehkä se liittyy haluun torjua oma vanheneminen. Kun se lapsi, jonka vaipat on vaihtanut, ei omassa mielessä menekään yläasteelle, niin sitä ei itsekään vanhene.

Passion of the Christ

Katselin eilen televisiosta tulleen Mel Gibsonin kohuelokuvan "Passion of the Christ". Elokuvasta tuli aikanaan kohuelokuva useista syistä: sen ohjasi uskovainen, siinä puhutaan arameaa ja latinaa, elokuvaa epäiltiin antisemitismista ja se on kovin väkivaltainen.

Tätä elokuvan väkivaltaista puolta päivitellään yhä. Enkä minä sitä kiistä, elokuva on todella väkivaltainen. Väkivalta tuodaan lähelle, se kuvataan armotta. Elokuva on inhorealistinen tavassaan kuvata väkivaltaa ja välillä väkivalta menee yli ja muuttuu lähes mässäilyksi (erityisesti ruoskimiskohtaus). Splatteriksikin sitä on kutsuttu, mutta "Passiossa" väkivalta kuvataan ei-viihdyttävänä, minkä takia se luultavasti herättääkin inhoa. Se on juuri sellaista kuin väkivalta on: verta, hikeä, lihaa ja kyyneleitä.

Toinen aika mielenkiintoinenkin puoli elokuvan arvostelussa taas kuvaa melko hyvin sitä, miten ihmisten tietämys kristinuskosta on ohentunut. Moni on arvostellut elokuvan näkökulmaa kuvata vain kärsimystä ja jättää Jeesuksen opetukset ja muu elämä todella vähälle huomiolle. Elokuva alkaa Getsemanen puutarhasta ja Jeesuksen opetuksiin viitavaan vain lyhyesti muutamassa takautumassa. Miksi vain kärsimystä, miksei enemmän opetusta ja sanomaa, moni on kysellyt.

Katolilainen Gibson kuitenkin hallitsee sen teologian, jota hän edustaa. Klassinen kristillinen teologia korostaa Jeesuksen ristinkuoleman ja kärsimyksen merkitystä. Se nimenomaan on se sanoma. Toki Jeesuksen opetuksetkin ovat äärimmäisen tärkeä osa teologiaa, mutta syntien sovitus ja ihmiskunnan lunastus tapahtui nimenomaan ristillä. Gibson haluaa kertoa nimenomaan tämän tarinan. Nykyajan ihminen taas ei enää ymmärrä ristin merkitystä edes kristinuskon kontekstissa.

Poliittisesti korrekti nykymaailma on karsinut "teologiastaan" kaikkia ikävät ja "taikauskoiset" piirteet. Jeesuksesta on tullut vain keskinäistä rauhaa ja rakkautta julistava "alkuhippi", opettaja, jonka elämä loppui ikävästi ristillä. Tämän tarinan moni haluaisi nähdä. Jeesus toki julisti rakkauden sanomaa, mutta hänen opetuksessaan oli myös ankara ja vaativa puolensa. Ne taas eivät sovi nykyajan "kaikkien kukkien on annettava kukkia"-mentaliteettiin. Tähän ajatusmaailmaan verinen "Passio" istuu perin huonosti. Ja sen vuoksi elokuvan uskonnollinen sanoma menee kokonaan ohi.

Uteliaan-Untamon retket

Minä olen aina ollut utelias ja tiedonjanoinen. En oikein tiedä, että mistä tämä piirre on saanut alkunsa. Uskon sen johtuvan (tai ehkä pikemminkin uskon tämän vahvistaneen jo olemassaolevaa piirrettäni) siitä, että halusin lapsena kirjailijaksi. Luin Mika Waltarin kirjaa "Aiotko kirjailijaksi" ja siinä, kuten monessa muussakin oppaassa, korostettiin taustatutkimuksen merkitystä. Oli siis tiedettävä ja tunnettava aihe, josta kirjoittaa. Ja koska minä en halunnut kirjoittaa kirjailijoiksi haluavista pikkupojista, vaan poliiseista, palomiehistä, sotilaista, intiaaneista ja vastaavista, minun oli tehtävä taustatyötä. Ja runsaasti. Monesti taustatyö olikin sitten ihan puhtaasti oman uteliaisuuden tyydyttämistä. Raapustelin yhden sun toisenkin muistivihon täyteen "hyödyllistä" tietoa. Monesti minua ajoi yksinkertaisesti eteenpäin vain riivattu halu tietää.

Ennen internetin yleistymistä taustatyön tekeminen oli jokseenkin vaikeaa. Kollasin kyläkirjastomme tietokirjahyllyt läpi kerta toisensa jälkeen, mutta koska minua kiinnostivat monenlaiset projektit, kirjaston rajat tulivat nopeasti vastaan. Poliisin organisaatiota selvitin lukemalla puhelinluetteloa (sieltä löytyivät eri osastojen ja toimistojen tiedot, joiden varassa hahmottelin organisaation mielessäni). Aina kun törmäsin kirjassa tai televisiossa johonkin uuteen poliisitermiin, kirjoitin sen ylös pieneen muistivihkooni, jota raahasin mukanani kaikkialla. Kun kiinnostuin Kreikan jumaltarustoista (televisiosta tuli sellaisia huippusarjoja kuin "Hercules" ja "Xena"), aloitin tutkimukset lukemalla tietosanakirjaa. Armeijasta sain tietoja katsomalla Itsenäisyyspäivän paraateja ja kirjoittamalla ylös siellä esiin tulleet asiat. Siinä kynä sauhusi, kun pikku-Jussi yritti pysyä nopeasti puhuvan selostajan antamien tietojen tahdissa.

Monesti tiedonetsintä aiheutti tuskastuneisuutta. Tietolähteeni olivat aina vajavaiset ja tiedonjano poltteli. Sitten pikkuhiljaa laajensin aluettani, siirryin käyttämään yhä isompia ja isompia naapurikuntien ja kaupunkien kirjastoja. Nykyisin internetin aikakaudella, kun tietoa löytyy helposti, mietin välillä suorastaan haikeana miten onnessani olisinkaan ollut, jos olisin aikoinaan päässyt tällaisen informaatioaarteen äärelle. Vaikka toisaalta saattaa olla hyväkin, että pääsyä tällaiseen paikkaan ei silloin ollut. Puhelinluettelo on kuitenkin melko vaaraton tiedonlähde, uhkaavin vaara on se, että pudottaa sen pikkuvarpaalleen. Täällä on sitten ihan erilaiset vaaratekijät.

Olen nykyäänkin utelias. Minulla on aina säännöllisesti käynnissä "pikkuprojekteja", jolloin otan jostain tietystä asiasta mahdollisimman paljon selville. Kaiketi se on jonkinlaista mielenhäiriötä. Tämän saman uteliaisuuden takia minut löytää yhdeltä jos toiseltakin keskustelupalstalta, jossa yleensä vain seuraan keskusteluja ja yritän oppia mahdollisimman paljon.

Mikään ei rasita niin paljon kuin suljettu nettifoorumi. Mitä suljetumpi, sitä varmemmin minun täytyy rekisteröityä jotta voisin lukea, mitä ne siellä puuhailevat, varsinkin jos aihe edes jossain määrin on kiinnostava. Uskon kaiketi, että jään jostain mielenkiintoisesta paitsi, jos en rekisteröimättömänä pääse lukemaan keskusteluja. Joskus koen siitä jopa pieniä tunnontuskia, mutta sitten uteliaisuus taas ajaa eteenpäin. Ja lohdutan itseäni sillä, että vaitonainen seuraaminen lienee kaikkein yleisintä nettikäyttäytymistä. Se ei siis ole mitenkään poikkeuksellista (vai mitä?). Joka tapauksessa Uteliaana-Untamona kuulun esimerkiksi amerikkalaisten suomenpystykorvaharrastajien postituslistalle. Älkää kysykö miksi, suomenpystykorvaahan minulla ei ole eikä tule.

Nykyisin aika moni palsta (varsinkin koirafoorumit, koska me koiraihmiset emme ilmeisesti osaa käyttäytyä) on alkanut vaatia tunnistettavissa olevaa kirjautumista. Minulla ei ole mitään sitä vastaan ja onneksi minulla on virallinen sähköpostiosoite. Ainakaan siis toistaiseksi ilman käytöstapoja olevat nettitollot eivät ole onnistuneet pilaamaan mahdollisuuksiani vain lukea ja oppia, mutta kaiketi sekin joskus tapahtuu. Sen verran olen vielä itseni hallinnut, että en ole sentään suostunut maksamaan mitään tästä uteliausuudestani. Nettipalstat, joihin liittyminen maksaa, saavat jäädä ilman minun uteliasta seurantaani.

Kiirettä pukkaa

Laskeskelin tuossa eilen (yöllä tietysti) että mitä kaikkea graduun pitäisi vielä tehdä. Päädyin siihen, että aika paljon. Sitten laskeskelin kuinka paljon minulla on aikaa tehdä sitä. Päädyin siihen, että aika paljon. Olin hetken onnellinen.

Minulla nimittäin on tapana gradun suhteen "kiirehtiä hitaasti". Se siis tarkoittaa, että teen sitä kyllä joka päivä, mutta tehty työ ei ole määrissä kovin suuri. Hion siis pilkkuja, korjaan sivunumeroita, vähän kirjoittelen jne. Kyllä se niinkin valmiiksi tulee, mutta hitaasti.

No, kun olin päätynyt siihen, että minulla on paljon tekemättä ja paljon aikaa, laadin itselleni työsuunnitelman. Se oli juuri sellainen "hitaan kiirehtijän" työsuunnitelma, jossa jokaiselle työvaiheelle annettiin runsaasti aikaa. Mutta kas kummaa, se ruhtinaallinen aika loppuikin kesken. Hidas kiirehtijä ei saisikaan työtään valmiiksi määräaikaa varten. Ja minulla tosiaan on nyt määräaika, niin monelle on tullut luvattua että gradu on valmis silloin ja silloin.

Eli nyt minulla onkin sitten kiire.

Onko lautanen liian tyhjä vai täynnä?

Kävin tänään kirjastossa ja siellä silmiini osui kirja nimeltä "Sairaanhoitajan päiväkirja". Takakannessa luvattiin, että kirjassa kerrottaisiin millaista sairaanhoitajan työ todella on tässä nykyajan "hyvinvointi" Suomessa. Selailin kirjaa ja se vaikutti todella mielenkiintoiselta ja ajatuksia herättävältä. Olenhan itsekin monesti miettinyt hoitajien asemaa, varsinkin nyt melkein toteutuneen Tehy-lakon jälkimainingeissa. Ja onpahan omakin äitini sairaanhoitaja.

Joten mitä siis tein? Pistin kirjan takaisin hyllyyn ja kävelin tieheni. Miksi?

Se oli päänpistämistä pensaaseen, myönnän sen. En yksinkertaisesti halunnut tietää. En halunnut tietää millaista sairaaloissa on, millaista on työskennellä alipalkattuna ja aivan liian pienillä resursseilla ammatissa, jossa vastuu on suuri ja jossa "iso pojat" voivat aina lyödä sillä verukkeella, että sairaanhoitajat ovat A) kutsumusammatissa ja B) eivät tuota mitään. Joten ei tarvitse palkkaakaan maksaa. Minä en halunnut tietää. Kun ei tiedä, sitä ei ole olemassa.

Tiedostan, että iso osa tämän maailman ongelmista johtuu siitä, että muutkin ihmiset ajattelevat samoin kuin minä. Kun se ei kosketa, siihen ei tarvitse puuttua. Ja se ei kosketa, koska emme anna sen koskettaa. Tiedän tämän. Mutta siitä huolimatta tein täsmälleen samoin. Suljin silmäni ja kävelin pois. Miksi lukea ja surra, kun ei sille mitään voi? Onhan minulla omiakin huolia.

Mutta olenko vain mukavuudenhaluinen? Halusinko välttyä lukemasta kirjaa, koska se olisi vaatinut minut ajattelemaan? Se olisi vaatinut minut ehkä jopa toimimaan? Ja sehän taas kuluttaa energiaa. Ja energian kuluttaminen on raskasta, se tekee kipeää. Ehkä se olikin länsimaalainen laiskanpulskea mukavuudenhalu yhdistettynä modernin ihmisen avuttomuuteen ("en minä sille mitään voi") mikä esti minua tarttumasta siihen kirjaan eikä halu suojella itseäni liialta murehtimiselta. Parempi katsoa vain televisiota.

"Se on kärhämä!"

Anne kirjoitti toisaalla ajatuksistaan sukkien suhteen. Minulla taas on hieman samankaltaisia ajatuksia farkkujen suhteen. Jo pienestä lapsesta lähtien olen inhonnut vaatteita, jotka tuntuvat karkealta ihoa vasten ja olen kieltäytynyt käyttämästä niitä tai ainakin kiljunut kovaäänisesti, jos olen joutunut pukeutumaan "kärhämään" vaatteeseen. "Se on kärhämä, se on kärhämä!" kiljahtelin ja sana kärhämä elää edelleen hyvinvoivana perheessäni.

Paitojen suhteen ei yleensä ollut suuria ongelmia, mutta sen sijaan housut muodostivat aika isojakin kynnyskysymyksiä. En pidä farkuista, en sitten lainkaan. Ne ovat juuri sellaisia, mitä kärhämä symboloi: karkeakankaisia ja jäykkiä. Iho nousee kananlihalle jo ajatuksesta. Minulla ei ole kaapissani yhtään ainoaa farkkua eikä tule.

Lapsena tuo sen sijaan oli ongelma. Omat vanhempani tajusivat melko pian, että minä en ihan oikeasti pidä farkuista ja niitä ei kannata minulle ostaa, koska ne päätyvät koristamaan vain vaatekaappia. Jostain syystä tämä tieto ei mennyt sukulaisille koskaan päähän. Joten, kun minua vuotta nuorempi pikkuveljeni (joka piti ja pitää farkuista) sai joululahjaksi upouudet Lewiksen farkut tms., minä sain samanlaiset "tasapuolisuuden" vuoksi (vaikka olisinkin ollut erittäin onnellinen hyvistä verskoista). Ja sitten niitä farkkuja piti tietysti aina muutaman kerran käyttää ainakin farkun ostajien nähden.

Minulla on paljon muistoja erilaisista perhejuhlista, joista edelleen se päällimmäinen ja voimakkain muisto on, että minulla on ollut kärhämät vaatteet.

Radun tekoo

Mul on ollu täsä kuluva vuoren aikan vähä vaiheil semmone isommamuotonen rojekti, nimittäi tuo radun elikkä lopputyä tekemine. Mul on iha vaka aikomus saara se tänä kevän valmiiks ja oon mä sitä tehnykkin vaikkei Valtteri sitä uskokkaan ja aina naureskelee mun hommil. Mut sanoka mun sanone et pilkka sattu viel oma nilkkaa - hä joutuu meinaan lukemaa se ja viäl kauhiampaa, antaa siit palautet. Ja mää olen aikas hyvä kerjään sitä palautet vaik itte sanonki. Rankaistuksen maksimoinniks lähetä se hänel eris nii hä joutuu antaa sitä palautet useemmas eräs. Et semmottis.

Mut eniviisiis niin ku ne Amerikas pruukaa sanoo, nii radu ihan oikeest o hyväs vauhris valmistumas. Pikkuse täytyis viäl kirjottaa ja pistää viitteet kohrillensa nii a vot! Se o valmis. Yhtään en sit ossaa sanoo että minkä numeron siit sit mahtais saara, mut ei kai sen niin välii eres ole (vaik huomen mää olenki täst sit varmaa iha eri miält. Mulla tuppaa nua miälipiteet vähä pal joskus vaihtelee) .

Mut älkää peläkkö, vaik radu tuliski valmiiks nii valmistumisest ei oo mitää tiatoa. Jotai opintoi pitäis viäl suoritel, erityisest noi lassiset kiälet. Jotta hoi okhloi vaa teillekin.

Mut joskus kai se pittää sit valmistuu. Meirän äiti o sitä miält et sit pidetää jotku juhla, mutta ei mua oikee huvittais mitää juhlia. Oon yrittäny pitää kiinni siit et jos juhlitaa nii mä valitse sitte paika ja tava. Ajatteli jotta mennää yhtee kiva kiinalaisse ravintola ja syörää paistettuu riisii koko porukka. Tai jos oikee törsäämää ruveta niin käyrään yhres toises ravintolas, siält saa hyvii pihvei eikä oo eres kovi kallis. Ja ruokajuomaks kaik jua sitte vettä tai maitoo. Ja limpsaaki saa ellei sitte satu ole paaston aika. Väkijuamil ei aleta sähläämä.

Siis ei mul oo mitä sitä vasta jos joku haluu juara pilaantunu mehuu ja saattaa ittesä siihe liävä myrkytykse tila mitä känniks meil päi kutsuta, mut sen verra mää ole tuo Valtteri kans ny hengannu ja imeny vaikuttei piäne vaikutuksil alttiil miälelleni et ole löytäny oma positiviise paskiaiseni. Se o aika piän ja pikkune paskiaine, mut täsä asias se vois tulla esi. Mun pileis juhlita niin ku mä halu ja jossa mul o kiva (ja kännise ihmise ei musta oo erityise hauskoi) Jossei kelppaa, nii ei tartte tulla (kuha pistä lahja postii).

Nimittäi myrkytykse tilas olevis ihmisis o seki vaara, et ne jää kylää. Ja sehä ei mun suunnitelmi passaa alkuukaa. Nimittäi ateria jälkee viaraat nousee autoihisa ja lähtee kotia. Ja mä mene omaani.

Sitte o viälä ne toisetki pileet mut niist ehkä josku toiste.

Autoilua, osa III

Kolmas syy siihen, miksi minusta ei koskaan tullut ammattiautoilijaa:

Olin juuri saanut ajokortin, joten olin siirtynyt joukkoliikennevälineiden käyttäjästä yksityisautoilijaksi - aina kun äiti suostui lainaamaan autoaan. Kerran olin sitten aamulla matkalla lukioon, kun huomasin että lompakossani oli kovin vähän rahaa, vaikka olin aikonut käydä syömässä pizzeriassa lounastauolla (sama paikka, jossa olin syönyt haarukan). Piti siis pysähtyä nostamaan rahaa.

Pysäköinti ja rahannosto sujuivat hyvin, mutta törmäsin yllättäviin vaikeuksiin lähteä liikkeelle. Ensinnäkin, en tahtonut saada autoa käynnistymään. Mitä kauemmin yritin, sitä hermostuneemmaksi tulin. Aina kun sain auton päälle tapahtui jokin seuraavista: joko minulla oli vahingossa ykkönen päällä pakin sijaan ja sähläsin auton sammuksiin vaihtaessani; kun nostin kytkimen auto sammui, koska kaasua ei ollut tarpeeksi; auton moottori ulvoi ylikierroksilla ja kun hölläsin kaasua ja nostin kytkintä, auto nytkähti taas sammuksiin.

Hitaasti, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, sain autoa pikku hiljaa perutetuksi sitä kapeaa pikkutietä pitkin, jolle olin sen parkkeerannut. Sitten lähdin kääntämään sitä. Ei kääntynyt, taas peruutettiin. Taas ajoin eteenpäin, ei kääntynyt vieläkään. Peruutin kolmannen kerran otsa tuskanhiessä ja lähdin ajamaan eteenpäin. Pankkia reunusti katukivetys, jolle oli säännöllisin välimatkoin aseteltu sementtisiä kukkapenkkejä ja tällaista kohti autoni keula nyt osoitti. Kääntyisikö auto vai eikö se kääntyisi? Olisiko parempi sittenkin peruuttaa vielä kerran? Ei, en peruuta, kyllä se kääntyy!

No, ei kääntynyt.

Auton keula kopsahti sementtiseen kukkapenkkiin ja työnsi sitä eteenpäin hirveän rytinän saattelemana. Jarrut pohjaan ja ja ulos tutkimaan vaurioita. Näin miten bussipydäkillä ihmiset kuikuilivat nähdäkseen, mitä se Haavisto oikein touhuaa. Työnsin kukkalaatikon paikalleen ja totesin ilokseni, ettei siihen ollut tullut edes vaurioita. Auton keulaan oli ilmestynyt ylimääräisiä naarmuja, mutta valot pelasivat, eikä näkyviä klommuja ollut.

Sain auton käännettyä, ajoin lukioon enkä kertonut kenellekään millaisia seikkailuja olin aamulla kokenut.

Autoilua, osa II

Toinen syy siihen, miksi minusta ei tullut ammattiautoilijaa:

Olin juuri saanut ajokortin. Olin ajellut jonkin aikaa väliaikaisella ajokortilla, joka oli siis paperinen, mutta tänään olisi se päivä, jolloin saisin hakea oikean muovisen ajokorttini katsastusasemalta. Lainasin äidin autoa, lintsasin lukiosta ja lähdin vihellellen matkaan.

Olin ajellut jo hyvän matkaa moottoritietä, kun aloin kiinnittämään huomiota kummalliseen nakuttavaan ääneen. Kun vakuutuin siitä, että todella kuulin outoja ääniä, aloin etsimään sen alkuperää. Nakutus ei tullut radiosta eikä tuulettimista ja ääni itse asiassa koveni hetkeltä. Siinä ajaessani ja syyllistä etsiessäni katseeni osui auton moottorilämpötilaa näyttävään mittariin, joka oli painunut niin tiukasti punaisen puolelle kuin vieteri vain salli. Nakutus tuli siis moottorista. Aloin ohjaamaan autoa liittymään ja siinä vaiheessa moottori päästi pahan rääkäisyn ja auton vauhti alkoi pudota matalan, pahaenteisen jyrinän saattelemana.

Sain auton kuitenkin ohjattua liittymään ja tiensivuun ennen kuin vauhti loppui kokonaan. Auto pysähtyi ja paksu harmaa savupilvi pöllähti konepellin alta. Nousin jalat vavisten autosta ja kiersin koettamaan auton konepeltiä: se oli tulikuuma. Vaikka minua ei ole koskaan voinut mekaanikoksi syyttää, sen verran minäkin autoista ymmärsin, että tiesin tämän olevan hieman vakavampi juttu.

Hetken siinä pohdiskelin, että mitä tehdä. Koska minulla ei ollut kännykkää, oli lähdettävä kävellen hakemaan apua. Olin muistelevinani että olin hetki sitten ohittanut kahvilan, joten suuntasin sinne. No, kävi ilmi, että "hetki sitten" tarkoitti jalan noin 20 kilometriä ja vietin monta jännittävää hetkeä moottoritiellä seikkaillen, kun usko oli vahva "että se on ihan seuraavan nyppylän takana". Erityisellä lämmöllä muistelen siltojen ylittämistä.

Pääsin kuitenkin hengissä kahvilaan ja selvisin hengissä siitäkin, kun kerroin äidille, että hänen autonsa pukkaa harmaata savua tien poskessa. Auton kävi sen sijaan huonosti, se päätyi romuttamolla moottori kiinni leikanneena.

Niin, joo ja sain minä sen oikean korttinikin sitten lopulta. Tuolla se on yhä lompakossa.

Autoilua, osa I

Yksi syy siihen, miksi minusta ei tullut ammattiautoilijaa:

Olin lähdössä naapurikaupungin kirjastoon, äidin autolla totta kai. Olin peruuttamassa pihalta pois auton kanssa. Kotipihamme on sillä tavalla hankala, että sinne ajaminen on aika vaikeaa aidan takia ja varsinkin kesäisin näkyvyys saattaa olla hieman huono. Niinpä peruutin hyvin varovaisesti.

Kun olin saanut auton perän tielle, huomasin, että tietä pitkin oli tulossa auto. Koska en olisi ehtinyt peruuttaa ja kääntää koko autoa tielle, ajoin takaisin pihatielle. Hyvin reippaasti. Niinkin reippaasti, että en huomannut aidan reunan tulevan aika lähelle. Itse asiassa niinkin lähelle, että kun huomasin ajavani aika lähellä, äidin auton sivupeili roikkui jo pelkääjän ovea vasten otettuaan kontaktin aitaan.

Jostain syystä en tuntenut halua jäädä selvittämään äidille sivupeilin kohtaloa, vaan peruutin pois ja jatkoin matkaani niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, peili yhä ovea vastaan kiikkuen. Pysäköin auton jonkun matkan päähän tarkastaakseni vahingot. Peili oli onneksi kuitenkin vain taittunut, vaikka se näyttikin pahalta ja sen saattoi helposti niksauttaa takaisin paikoilleen. Siihen ei ollut tullut edes klommuja ja peililasikin oli ehjä. Tyytyväisesti hyräillen aloin kiertämään takaisin kuskin puolelle.

Olin ehkä puolessa välissä kun havaitsin, että auto ikään kuin liikkui taakse päin. Hetkeä myöhemmin totesin, että auto ei suinkaan "ikään kuin" liikkunut, vaan se todella vieri taaksepäin yhä kiihtyvällä vauhdilla. En ollut muistanut pistää käsijarrua päälle ja nyt auto oli lähtenyt valumaan lievää alamäkeä alas suuntanaan oja.

Minä juosta kipitin auton etuosan ohi ja sen jälkeen kilpaa painovoiman kanssa auton rinnalla, repäisin etuoven auki (jonka kuin ihmeen kaupalla olin ymmärtänyt jättää lukitsematta) ja loikkasin ratin taakse tiikerinloikalla - mikä tällä ruumiinrakenteella jo sinällään oli varmasti mieleen painuva näky. Jalkani haki jarrupoljinta ja runttasin sen sitten koko painollani pohjaan ja sain kuin saikin auton pysähtymään.

Hetken aikaa sitten palauttelin hengitystäni ja pulssia normaaliksi, starttasin auton ja ajoin kirjastoon, enkä kertonut kenellekään millaisia seikkailuja olin matkalla kokenut.

Macho, macho man!

Niin kauan kuin muistan olen ollut kiinnostunut poliisista, armeijasta ja muista kontrolliammateista. Ne ovat vetäneet minua puoleensa kuin liekki koiperhosta. Jokainen poikalapsi kaiketi käy jossain vaiheessa läpi vaiheen, jossa hän on perin sotaisa ja suunnittelee ryhtyvänsä isona poliisiksi. Niin minäkin. Kummallinen piirre on siinä, että minulla tuo vaihe ei ole mennyt kunnolla oikein ohitse, vaikka olenkin sittemmin löytänyt toisiakin tavoitteita ja kiinnostuksen kohteita ihan ammatillisessa mielessä.

Tämä piirre minussa on ainakin itseni mielestä varsin mielenkiintoinenkin. Olen toisaalta pääpiirteiltäni humanisti, haluan tehdä ihmissuhdetyötä ja pidän opettamisesta. Sitten toisaalta minussa elää yhä se "karski" puoli, joka tuntee kiinnostusta poliisin, vartijoiden, järjestyksenvalvojien, ensihoitajien, palomiesten, vanginvartijoiden ja vastaavien työtehtäviin. Siitäkin huolimatta, että realisti minussa tietää, että ne ammatit eivät ole minua varten, en sovi niihin sen enempää luonteeltani kuin muiltakaan ominaisuuksiltani. Olisin todennäköisesti jopa perin onneton niissä töissä ja luultavasti myös aika huono niissä.

Ja silti, jokin niissä yhä edelleen kiinnostaa. Elääköhän minunkin sisälläni herkkä pieni humanisti, joka tahtoisikin päiväunissaan olla kova ja karski?

Kissojen taistelu

Olin yökylässä ja juuri nukahtamassa, kun heräsin kummallisiin ääniin. Hetken unentokkuraisen ihmettelyn jälkeen tajusin että ääni tuli kissasta, joka teroitti kynsiään vuoteeni virkaa toimittavan sohvan selkänojan kankaaseen. Toinen ääni tuli sohvan alaosasta, kun toinen kissa ilmeisesti roikkui kynsiensä varassa kankaassa ja jonkinlaista ninjaliikettä tehden kipusi sohvalle.

Hetkessä olinkin sitten jo täysin hereillä, kun kissat ampaisivat toistensa kimppuun. Jalkopäässäni käytiin jonkinlainen hurja takaa-ajo, joka päättyi kuin takaa-ajaja sai jahdattavan kiinni. Sähisevät ja kiljuvat kissanretaleet kierivät jalkojeni yli mätkien toisiaan yhdessä karvaisessa kimpussa. Seurasi taas hurja ja kovaääninen takaa-ajo kapealla sohvanreunalla, mutta onneksi kankaaseen upotetut kynnet estivät ikävät putoamiset ja salli reippaan vauhdin.

Kissat saivat taas toisensa kiinni ja ääni oli entistä pahempi. Toinen niistä tiesi tappelujen kultaisen säännön että oli aina hyvä tapella selkä seinää vasten ettei kukaan pääse yllättämään takaapäin. Minua taas ei ilahduttanut lainkaan se, että kissa oli valinnut seinäksi naamani. Tunsin sen hännän kasvoillani ja aistin heilahtelevien tassujen ilmavirran.

Koska minua ei houkuttanut kokea omakohtaisesti kuinka tarkka kissa on tähtäämään, nousin istualleni. Koska huone oli luonnollisesti pimeä eikä minulla ollut silmälaseja päässäni, en nähnyt eteeni yhtään. Silmälasit olivat kyllä lähellä, mutta niiden edessä oli kaksi murisevaa kissaa. Halusin saada lasit turvaan, ihan jo nähdäkseni, mutta ajatus, että työntäisin käteni kahden tappelevan kissan väliin pilkkopimeässä huoneessa ei houkuttanut yhtään.

Voisin tietysti huutaa apua, mutta se tuntui hieman - noh, kiusalliselta vaihtoehdolta. Kiroilin hiljaa mutisten. Kissa murisi. Taputin käsiäni reippaasti yhteen ja sanoin "noh, noh". Ei auttanut, kissan murina korkeintaan syveni. Sitten siinä vain istuskeltiin. Kissa murisi, minä huokailin. Jonkun ajan päästä silmäni alkoivat tottua pimeään ja lähdin haparoivasti liikkeelle. Minulla ei ollut aavistustakaan missä päin talon koira mahtoi nukkua ja mietin että tämän kaiken kruunaisi se, että astun koiran päälle, menetän tasapainoni ja kaadun kahvipöydän päälle. Ei luultavasti enää toista kertaa sitten kutsuttaisikaan kylään.

Löysin kuitenkin valokatkaisimen ja valkeus tuli. Toinen tappelupukari hyppäsi sohvalta pois. Koira kuorsasi kaikessa rauhassa omassa paikassaan. Minä hipsuttelin takaisin sohvalle, otin lasini varovaisesti sohvalle jääneen kissan luota ja hipsuttelin sammuttamaan valot. Loppuyön nukuin sohvalla silmälasit päässä.