Kuolemanpelko

Minä pelkään kuolemaa. Monihan sanoo, että kuoleman pelolle osuvampi nimitys olisi pikemminkin kuolemisen pelko ja vaikka toki pelkään sitäkin, minä pelkään myös kuolemaa. Olen aina pelännyt, niin kauan kuin saatan muistaa. Ja kauemminkin, löysin vauvakirjastani (eli kirjasta, johon äiti on kirjoittanut vauvana ja taaperona sattuneita asioita) että Jussi 3 vee on myös pohtinut ja pelännyt kuolemaa. Varmasti jokainen aikanaan, minulla se on ehkä jotenkin jäänyt päälle enkä oikein tiedä mistä tämä fiksaatio kuolemaan on tullut.

Mitä minä sitten pelkään kuolemassa? Pelkään ainakin unohtumista. Hautausmaat ahdistavat minua, varsinkin vanhat haudat, mikä tietysti kirkkohistorioitsijan kohdalla on hieman ironistan. Niiden kohdalla voi tosiaan sanoa Raamatun sanoin, että: "Ihmisen elinaika on kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne." (Ps. 103). Kuka tuotakaan ihmistä enää muistaa, huomaan miettiväni ja samalla minut täyttää järkyttävä ahdistus, koska jonain päivänä se olen minä jota kukaan ei muista. Ja onko millään sitten mitään merkitystä? Onko sillä mitään merkitystä mitä minä teen tai koen, jos minusta ei lopulta jää jäljelle yhtään mitään?

Jo varhain lapsena päätin ryhtyä kirjailijaksi. Taustalla oli varmasti myös halu tavoitella kuolemattomuutta sillä ainoalla mahdollisella tavalla, joka ihmiselle on mahdollista. Tehdä jotain kuolematonta. Valitettavasti sekään ei tuonut apua. Muistan yhdenkin kerran, kun seisoin kirjaston varastossa (olin joku 13-vuotias), katselin ympärilläni olevia kirjoja, joiden kirjoittajista en ollut koskaan kuullutkaan. Ja se täytti minut ihan aidolla eksistentiaalisella kauhulla. Tajusin, että edes kirjan kirjoittaminen ei ole tae kuolemattomuudesta. Jo viidenkymmenen vuoden päästä minunkin kirjani saattaa olla vastaavassa varastossa eikä kukaan ole koskaan kuullutkaan mistään Jussi Haavistosta.

Eräässä vitsissä kerrotaan, miten kirjastoon tuli uusi työntekijä, joka siivottuaan kirjavarastoa tuli kysymään kirjaston muilta työntekijöiltä, että kuka se Vilen oli ollut, joka oli niin mahdottomasti kirjoittanut hienonnäköisiä kirjoja. Muut työntekijät sitten ihmettelivät että mikä ihmeen Vilen, kun he eivät ole koskaan kuulleetkaan. Uusi työntekijä vakuutti, että tuolla varastossa niitä on, Vilenin kirjoja. Kun asiaa mentiin tutkimaan huomattiin, että uusi työntekijä olikin tarkoittanut kirjoja, jotka oli kirjoittanut V.I.Lenin.

Minusta vitsi ei ollut koskaan hauska. Edes sen kaltainen henkilö kuin Vladimir Lenin ei saavuttanut vitsin mukaan kuolemattomuutta. Miten sitten minä? Kirjan kirjoittaminen olisi sentään vielä "helppoa", mutta että klassikon.... Ja lukuintoisena nuorena poikana minulla oli aika selkeä kuva siitä, miten luettuja klassikot ovat... Nimittäin eihän kuolemattomuus tarkoita sitä, että kirja nököttää hyllyllä kunnes mätänee. Kuolemattomuus kirjan kanssa on mahdollista vain, jos sitä luetaan ja se synnyttää ajatuksia. Silloin sitä elää ikuisesti ihmisten mielissä, järkeili nuori herra Haavisto. Ja ahdistui entistä enemmän. "Viisaasta ei jää ikuista muistoa enempää kuin tyhmästäkään, tulevina päivinä molemmat unohdetaan." (Saarn. 2)

Moni ihminen sanoo, että ajatus siitä, ettei kuoleman jälkeen ole mitään, tuntuu heistä vapauttavalta. Minua se on aina kauhistuttanut. Että yhtenä hetkenä minua ei enää ole. Että minua ei todella enää ole. Että minä en edes aisti sitä hetkeä, jolloin minä lakkaan olemasta, koska - noh, koska minua ei enää ole. Tyhjiinraukeaminen, ikuinen unohdus tai pikemminkin ikuinen olemattomuus. Minulle se on hirvittävä, ahdistava ajatus. Siksi olenkin itse kokenut Raamatun sanat kaiken muistavasta Jumalasta lohdullisena. Että kaikki ei katoakaan, vaan joku muistaa.

Feuerbachinsa lukeneet voivatkin tässä yhteydessä esittää täysin oikeutetut vastalauseensa. On selvää, että minun uskoni voi olla täysin hyvin vain oman minäni toiveiden heijastumia, joita minä sitten kutsun Jumalaksi. Oma ahdistukseni ja toiveeni kuolemattomuudesta ja unohtumattomuudesta ovat saaneet minut luomaan mielessäni Ikuisen Muistajan.

Feuerbachilaisten kritiikki on täysin ansaittua, oikeutettua ja perusteltua. Miten vastaan siihen? Voin vain vastata, että en usko että se on noin, mutta joudun pitämään kuitenkin koko ajan tuon vaaran mielessäni. Ja se onkin sitten toinen pelko ja ahdistuksen aihe.