Onko lautanen liian tyhjä vai täynnä?

Kävin tänään kirjastossa ja siellä silmiini osui kirja nimeltä "Sairaanhoitajan päiväkirja". Takakannessa luvattiin, että kirjassa kerrottaisiin millaista sairaanhoitajan työ todella on tässä nykyajan "hyvinvointi" Suomessa. Selailin kirjaa ja se vaikutti todella mielenkiintoiselta ja ajatuksia herättävältä. Olenhan itsekin monesti miettinyt hoitajien asemaa, varsinkin nyt melkein toteutuneen Tehy-lakon jälkimainingeissa. Ja onpahan omakin äitini sairaanhoitaja.

Joten mitä siis tein? Pistin kirjan takaisin hyllyyn ja kävelin tieheni. Miksi?

Se oli päänpistämistä pensaaseen, myönnän sen. En yksinkertaisesti halunnut tietää. En halunnut tietää millaista sairaaloissa on, millaista on työskennellä alipalkattuna ja aivan liian pienillä resursseilla ammatissa, jossa vastuu on suuri ja jossa "iso pojat" voivat aina lyödä sillä verukkeella, että sairaanhoitajat ovat A) kutsumusammatissa ja B) eivät tuota mitään. Joten ei tarvitse palkkaakaan maksaa. Minä en halunnut tietää. Kun ei tiedä, sitä ei ole olemassa.

Tiedostan, että iso osa tämän maailman ongelmista johtuu siitä, että muutkin ihmiset ajattelevat samoin kuin minä. Kun se ei kosketa, siihen ei tarvitse puuttua. Ja se ei kosketa, koska emme anna sen koskettaa. Tiedän tämän. Mutta siitä huolimatta tein täsmälleen samoin. Suljin silmäni ja kävelin pois. Miksi lukea ja surra, kun ei sille mitään voi? Onhan minulla omiakin huolia.

Mutta olenko vain mukavuudenhaluinen? Halusinko välttyä lukemasta kirjaa, koska se olisi vaatinut minut ajattelemaan? Se olisi vaatinut minut ehkä jopa toimimaan? Ja sehän taas kuluttaa energiaa. Ja energian kuluttaminen on raskasta, se tekee kipeää. Ehkä se olikin länsimaalainen laiskanpulskea mukavuudenhalu yhdistettynä modernin ihmisen avuttomuuteen ("en minä sille mitään voi") mikä esti minua tarttumasta siihen kirjaan eikä halu suojella itseäni liialta murehtimiselta. Parempi katsoa vain televisiota.