Turkkulaisittai

Kummää aloti opinno tääl Hesas nii aikast moni sano het etä sää ole kyl turkkulaine tai ainaki jostai sielt päi kotoosi. En sit tiiä et mist he ol tunnistavinas. Moni väit et puheest kuuluu mul aikast paljo vahva Turu murre. Vaikken mää edes Turust varsinaist oo edes kotosin vaa sielt toisest suunnast. Eikä meiän murre ees oo iha puhast Turun murret väittää assiantunttijat. Se o vissii saastunu jotenki se meiä murre tai jottain. Mut oha meil toki semmonen iha omalainen tapa puhhuu ja sannoo sanottavasa. Jote kyll mää itte asias luule ett saattaa ne, jokka siit mun murteest aina puhhuu, iha oikeessaki olla.

Justiinsa täs yks päivä naurettii kavereitten kans mun puhett et mite siin semmottis o ässii iha mahdottomast. Iha hyväl mielel naureskeltii et ei siin mittää. Mut sit mää aloi miettii iha vakavissa yht juttuu. Nimittäi jos katotte vähä karttaa, varsinki semmost karttaa, joho on maakunnat merkitty nii mitä te näätte. Mää vaik kerron teil, koska ette te kuiteskaan oo sitä karttaa jaksanu hakkee.

Siin lukkee Turun kohral ja Turu ympäristö alueel et Varssinais-Suami. Siis Varssinaine Suami. Tää sai mut heti tajuammaan et Turkku onkin itte asiassa se oikee Suami. Ja te muu, jotka ette meirän kielt ymmärrä oottekin itte asias erräänlaissii kylkiäissii vaa. Niin ku ulkosuamalaissii.

Siks mää ajattelinkki vähä ehk sivistää teit ja anttaa teil tällasen lyhye Suami-Turkku sanakirja jot te sit pärjäätte meiän kans jos joskus kohrataan.

Ensiks on ain hyvä muistaa et turkkulainen ja turkkulaise naapur alottaa puhhee ain negaatiol. Semmottis turkkulaine jo ottaa tilanteen halttuu ja hallitsee keskusteluu ku ei muummaalaset semmost oveluut ollekkaa ymmär. Tän ansiost turkkulaine ei oikeestaa koskaa myöskää pety.

Suomi-Turku -sanakirja

Miksi - Kui, mitä vartte

Miten- Kui

Mitä - Kui, kui vartte

Kuinka - Kui

Kuka - Ketä

Joitain hyödyllisiä lauseita:


Paljonko kello on? -Ei sul tiätenkkä kello ol?

Saako täällä polttaa? - Onk tikui?

Onko täällä jotain syötävää? - Onk knakei?

Kuinka paljon se maksaa? - Kuimppal?

Se on kallis - Ainiimpal?

Se on halpa - Ainiimpal?

Hauska tavata pitkästä aikaa - Viäläks sääki elät?

Ei kiitos, en osta tällä kertaa - Menkkä ny hemmetti siit kinumast

Menisimmekö ravintolaan - Käyrääks Hesel?

Menisimmekö McDonaldsiin - Käyrääks Hesel? (Ainoostaan ulkommaalaset käy Mäkkäris)

Omenakeittosi on taivaallista! Maltan tuskin odottaa pääruokaa. -Tääl o jottai krämmälei joukos. Kuuluks tän ol kylmä? Onk meil kunnolist ruaka kans?

Tämähän on hyvää - Kyl tätä ny syä

Anteeksi että olen myöhässä. - Mää oli nukkumas

Odotitko kauan? - Orotik kaua

Täällä on kylmä - Mul o vilu

Se on antiikkia - Se o vanha promu

Meillä oli eilen hauskaa - Mää oli iha umpitunnelis

Läikkyikö se vahingossa - No nyssä pillasit

Tenttikysymykset olivat haastavia. Uskon kuitenkin saavani kakkosen. -Älyttömii kysymyksii! Uusinnas nährää.

Turvallinen ja moniarvoinen Suomi

Muutama vuosi sitten eräs oululainen kaupunginosa kärsi jatkuvista järjestyshäiriöistä, kun alueelle tulevat ulkopuoliset häiriköivät varsinkin kesäisin yötä myöten. Poliisi ei kyennyt puuttumaan asiaan riittävän tehokkaasti, koska henkilökuntaa ei ollut tarpeeksi siihen. Oulun kaupunki ehdotti ratkaisuksi kaupunginosan aitaamista ja yksityisen vartiointiliikkeen palkkaamista sen huolehtimiseksi, että ainoastaan asukkaat ja "kulkuluvalliset" pääsisivät kaupunginosaan.

Samaan aikaan toisaalla...

Sisäasiainministeri Anne Holmlund ilmoitti vuoden 2007 puolella, että Poliisikouluun hyväksyttyjen määrää aiotaan vähentää.

Samaan aikaan toisaalla...

Poliisikouluun, joka vuoden 2008 alussa yhdistyi Poliisiammattikorkeakoulun kanssa, hakijamäärät ovat järjestään vähentyneet. Asiaan on luultavasti vaikuttanut ennen kaikkea se, että suurin osa uusista poliiseista ei saa valmistumisensa jälkeen töitä, vaan he päätyvät työttömiksi. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, ettei poliisilaitoksilla ole varaa avata jäädytettyjä virkoja.

Samaan aikaan toisaalla...

Helsingin sanomat uutisoi, että valtion tuottavuusohjelman vuoksi poliisin tulee vähentää yli 600 virkaa säästöjen saamiseksi vuoteen 2011 mennessä. Siitäkin huolimatta, että Suomessa on Euroopan mittapuulla vähän poliiseja niin määrällisesti kuin väkilukuunkin suhteutettuna. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Yhdysvaltojen konsulaatti varoittaa Suomeen tulevia kansalaisiaan siitä, että varsinkin kaupunkien ulkopuolella poliisin tulo apuun saattaa kestää hyvin kauan.

Samaan aikaan toisaalla...

Maaherra Rauno Saaren johtama työryhmä laatii raportin järjestyspoliisitoiminnan tilasta. Raportissa todetaan muun muussa että Suomen 90:tä poliisilaitoksesta joka kolmas toimii virka-aikana vain yhden ainoan hälytyspartion varassa. Suurin osa näistä yhden partion poliisilaitoksista toimii harvaan asutuilla alueilla, joissa välimatkatkin ovat pitkät ja siten toimintavalmiusaikakin on keskimääräistä pidempi.

Samaan aikaan toisaalla....

Poliisin tekniikkakeskuksen avajaisissa puhunut sisäasiainministeri Anne Holmlund kertoi, että vuoteen 2011 mennessä valtion tuottavuusvähennys vaatii poliisia vähentämään 447 henkilötyövuotta. Ministeri kuitenkin vakuuttaa, että tuottavuusvähennyksiä ei haluta kohdistaa operatiivisissa tehtävissä toimiviin poliiseihin ja että poliittisella taholla ei ole halua vähentää operatiivisessa tehtävissä toimivia poliiseja. Tavoite on pitää poliisien määrä samalla tasolla kuin vuonna 2007.

Samaan aikaan toisaalla....

Länsi-Suomen läänin poliisiylijohtajan mukaan Länsi-Suomen lääni joutuu vähentämään poliisien määrää alueellaan vuoden 2007 määrästä. Tämä siitäkin huolimatta, että rikollisuus kasvoi läänin alueella viime vuonna. Syy vähennyksiin on yksinkertaisesti se, ettei läänillä ole rahaa pitää palkattuna kaikkia niitä noin 2000 poliisia, joka sen riveissä työskenteli vuonna 2007.

Jonkunlaista ristiriitaa voisi siis havaita sisäasiainministerin puheissa ja läänin poliisiylijohtajan viestissä. Kummallista, eikö totta?

Puheessaan Holmlund totesi arvoituksellisesti, että mikäli poliisin henkilöstöä joudutaan edelleen vähentämään vuosina 2012-2016 "pitää poliittisella tasolla ratkaista, mitä palveluita turvallisuusviranomaiset jatkossa Suomessa tuottavat". Mitä tämä tarkoittaa?

Uskoisin, että vastaus löytyy Oulusta ja Saaren raportista. Raportissa esitettiin muun muassa hajautetun partioinnin ideaa. Hienon nimen taakse kätkeytyy amerikkalaisista elokuvista ja sarjoista tuttu ilmiö, jossa poliisi partioi yksin sen sijaan että hänellä olisi pari. Näinhän tietysti saataisiin yhden poliisipiirin alueelle kaksi yhden poliisin partiota. Työturvallisuus siinä toki vaarantuisi, mutta...

Toinen raportissa nostettu ajatus on, että kunnille "annettaisiin" paremmat mahdollisuudet vaikuttaa omaan turvallisuustilanteeseensa. Keinoina mainitaan mahdollisuus laajentaa järjestyksenvalvojien valtuuksia niin että kunnat voisivat palkata yksityisiä vartiointiliikkeitä huolehtimaan yleisestä turvallisuudesta. Lisäksi kunnat voisivat ottaa osaa juopuneiden kiinniottoon, kuljetukseen ja säilöönottoon (miten? Luultavasti palkkaamalla taas ne vartiointiliikkeet tekemään tätä) sekä lisätä yleisten paikkojen turvakameravalvontaa. Saatan jo kuulla vakavissa talousvaikeuksissa muutenkin kamppailevien kuntien riemunkiljahdukset...

En vastusta vartiointiliikkeitä sinällään, ne tekevät omalta osaltaan arvokasta työtä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että ne ovat liikeyrityksiä. Ja liikeyrityksillä on omat luonnolliset toimintaperiaatteensa.

Poliisilaitosten määrää leikataan rajusti vuonna 2009 ja jäljelle jää 24 pääpoliisilaitosta, jotka vastaavat noin maakunnan kokoisesta alueesta (poikkeuksena Helsinki). Koska nykyiset päättäjät ovat saaneet oppinsa talouselämästä, jossa tärkeintä on raha eivätkä ihmishenget, säästäminen jatkuu ja poliisinvirkoja leikataan yhä. Ja eihän sisäasiainministerikään varsinaisesti luvannut poliisinvirkojen säilyvän, hän sanoi, että se on tavoitteena. Mikä ilmeisesti on jo epäonnistunut Länsi-Suomesta tulleiden uutisten perusteella.

Miltä se tulevaisuus sitten näyttää? Luultavasti tältä:

Suurin osa maasta saa yhä tyytyä siihen, että entistä suuremmalla alueella partioi se yksi ainoa poliisipartio. Erona vuoteen 2008 on, että tässä partiossa on vain yksi ainoa poliisikonstaapeli. Joskus onnekkaina aikoina saatetaan saada Poliisiammattikorkeakoulusta työharjoittelua suorittava nuorempi konstaapeli toiseksi poliisiksi.

Yksityisillä vartiointiliikkeillä menee paremmin kuin koskaan. Turvallisuudesta on tullut ylellisyystarvike. Paremmat kansalaiset elävät omilla aidatuilla asuinalueillaan turvanaan vartiointiliikkeiden vartijat ja järjestyksenvalvojat. "Paska sakki" eli suurin osa ns. tavallisista ihmisistä nojaa sen yhden poliisipartion varaan.

Kenen syy se sitten on? Ei poliisien, ei yksityisten vartiointiliikkeiden, ei rikkaiden (kukapa ei haluaisi olla turvassa?).

Kiinnostaako tämä poliitikkoja? Väittävät, että kiinnostaa, mutta kuten eräs viisas mies kerran sanoi, puu tunnetaan hedelmistään.

Voi kääk!

Anne kirjoitti edelliseen postaukseeni kommenttina mm. näin: "Siitä se lähtee ja pian alkaa kuntosalillakäynti, ruokavalion vahtaaminen & verenpaineen mittaaminen"

Siis apua! Ruokahyllylläni nököttää tälläkin hetkellä myslipaketti, jonka ostin koska mysli on terveellistä. Minulla on jääkaapissa tuoremehua, koska siitä saa vitamiineja. Ja juuri eilen (ennen tämän kommentin lukemista) ostin sämpylän ja sitä syödessäni ihan vakavissani ihastelin mielessäni sämpylän kuitupitoisuutta, siinä kun oli sellaisia siemeniä päällä. Ja olen harkinnut aloittavani kuntosalilla käymisen.

Ja se mikä oikeastaan tekee asioista vielä pahemman on sen toteaminen, että säännölliset elämäntavat itse asiassa ovat varsin mukavia. Opiskelukin sujuu paljon miellyttävämmin, kun oma vireystila ja verensokeri ei ole kuin vuoristoradalla. Sitä huomaa olevansa alusta asti paljon virkeämpi, keskittymiskykyisempi ja kaiken kaikkiaan valmiimpi päivän haasteisiin. Ja se on mukavaa.

Kapinallinen minussa tietysti protestoi tätä vastaan äänekkäästi. Ei sillä onko joku asia mukavaa ole mitään merkitystä, se opastaa. Ja sanan "miellyttävä" käyttäminen tässä yhteydessä on suorastaan hälyttävää. Elämän tulee olla hauskaa, ei pikkuporvarimaisen miellyttävää ja mukavaa. On hauskaa katsoa televisiota ja surffata netissä yötä myöten ja mennä nukkumaan, kun ulkona ilma muuttuu sinertävän harmaaksi merkiksi siitä että aurinko on nousemassa. Lähteä yliopistolle parin tunnin levottoman nukkumisen jälkeen. Pysytellä hereillä puoleenpäivään asti kofeiinin ja nälän avulla. Taistella nukahtamishalua vastaan, kun on käynyt syömässä ensimmäisen kerran koko päivänä. Saavuttaa iltapäivällä se lähes euforimainen tila, kun elimistö siirtyy väsymyksen tuolle puolen ja sinä olet yhä hereillä. Mennä kotiin ja pistää kahvi valumaan. Mennä sänkyyn pötköttämään ja odottamaan kahvin valmistumista. Herätä kuusi tuntia myöhemmin päiväpeitteeseen kääriytyneenä. Juoda kaksi kupillista kuusi tuntia vanhaa kahvia ennen kuin keittää uutta. Ja taas kierto alkaa alusta. Eihän se mukavaa ole, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla.

Se toinen ääni minussa, jota kutsun Pikkuporvariksi, toteaa tähän että tuo on oikeasti todella typerää. Ja kaikkein kauheinta on se, että syvällä sisimmässäni, jopa Kapinallinen tietää, että Pikkuporvari on oikeassa. Ja kun ensimmäisen kerran myöntää sen itselleen, niin silloin on jo käytännössä hyväksynyt sen, että sota on jo hävitty.

Doppelgänger

Järkytys - minä, joka olen aina ollut hyvä valvomaan, minä, joka olen aina nauttinut valvomisesta, minä, joka en jätä suosikkiohjelmiani katsomatta, minä, joka yleensä pidän sarjoista, joiden esitysaika on myöhäinen, minä, joka yleensä nukun pitkään...

minä olen löytänyt itsestäni iltauneliaan ihmisen, joka vaivoin jaksaa valvoa yhteentoista asti ennen kuin menee nukkumaan, kun on ensin haaveillut nukkumisesta muutaman tunnin. Ja joka oikeasti on sitä mieltä, että suosikkisarjan viimeisen jakson voi jättää katsomatta.

Jos se olisikin vain kiinni tuosta, niin voisin uskoa olevani yksinkertaisesti tulevani kipeäksi. Mutta kun se sama ihminen on myös löytänyt aamuvirkkuuden ilot. Jonka mielestä aamulla vuoteesta nouseminen kello 7 yhdeksän tunnin yöunien jälkeen on ihan hyvä ajatus. Ja joka kaiken lisäksi ei ole edes väsynyt tuohon aikaan vaan suorastaan pirteä kuin peipponen. Hyi, sanonko mitä...

Mihin on kadonnut se ihminen, joka jaksoi valvoa vaikka koko yön, nukkua kaksi tuntia ja mennä sitten kouluun, töihin ja opiskelemaan kofeiinin voimalla? Mihin on kadonnut se ihminen, jonka mielestä alle kymmenentunnin yöunet vapaalla tarkoittaa huonosti nukuttua yötä? Mihin on kadonnut se ihminen, jonka mielestä aamulla kello seitsemän mennään korkeintaan nukkumaan? Mihin on kadonnut se ihminen, joka on aina myöhästynyt luennoilta, tunneilta ja töistä, koska aina voi nukkua "vielä viisi minuuttia"? Mistä on tullut tämä ällöttävä terveiden elämäntapojen ihminen, joka syö vielä aamupalankin?!? Ja on ensimmäisenä paikalla luentosalissa.

Olen löytänyt sisäisen vaarini ja itse asiassa se on aika pelottavaa.

Ihmisen paras ystävä

Heräsin varhain, kävin suihkussa, pistin kahvin tippumaan, tein aamupalaa - kunnes yhtäkkiä tajusin, että jokin puuttuu: koiraa ei ole näkynyt koko aamuna. Yleensä se kuitenkin aina tulee minua aamulla vastaan ja pyörii jaloissa, mutta ei nyt. Kuljeskelin hetken aikaa edestakaisin katselemassa, josko sitä näkyisi. Ei näkynyt.

Huhuilin hiukan, mutta ei kuulu mitään. Ei kynsien rapsutusta lattiaa vastaan. Täysin hiljaista. Kutsun jo kunnolla. Ei mitään. Vihellän. Ei mitään.


Alan jo huolestua. Onko se päässyt vahingossa livahtamaan ovesta ulos? Kurkkaan ulos ikkunasta, avaan ulko-oven ja katselen näkyisikö koiraa. Ei mitään. Ulko-oven avaaminen ja sulkeminen ei myöskään aiheuta minkäänlaista liikehdintää muuten niin vahti-intoisessa koirassa.

Nyt olen jo tosissani huolestunut. Onko koiralle tapahtunut jotain? Onko se sairastunut tai loukkaantunut? Onko joku varastanut sen? Erilaiset kauhuskenaariot risteilevät päässäni. Kutsun koiraa ja samalla etsin sitä.

Sitten viimein käyn vilkaisemassa makuuhuonetta, jonka sohvalla koira yleensä nukkuu yönsä. Ja siellähän se on, makaa kippurassa sohvalla ja mulkoilee minua kyllästyneen näköisenä. Suvaitsee sentään hieman häntäänsä heiluttaa. Ja ei, ei ollut kipeä, loukkaantunut tai mitään muutakaan. Vaan yöunilla.

Kutsun koiran mukaani alas, ja huokaisten se seuraa. Kaadan itselleni kahvia ja kerron samalla sille ääneen, miten säikähdin. Jonkun päästä huomaan puhuvani tyhjälle huoneelle. Palaan tulojälkiäni ja koira löytyy samasta paikasta kuin äskenkin, sohvalta nukkumasta. Ilmeisesti todettuaan, ettei varhainen aamu tarjoa mitään muuta mielenkiintoista kuin minun tylsää jorinaani, se on päättänyt mennä takaisin nukkumaan. Nyt se ei enää edes suostu heiluttamaan häntäänsä.

Koira nousee muutaman tunnin kuluttua uuteen päivään ja tulee kerjäämään aamupalaa. Tuo ihmisen paras ystävä.

Mikä on Tutivillus?

Jätin viimeisimmästä tekstistäni tarkoituksella pois tiedon siitä mikä on Tutivillus, jottei viesti olisi paisunut liian pitkäksi. Ja sainhan näin myös uuden aiheen postaukseen:

Tutivillukseen ja hänen kavereihinsa saattaa törmätä keskiaikaisissa kivikirkoissa, suomalaisissakin sellaisissa, joiden seinille Tutivillus-demoni on maalattu. Muista sarvipäistä Tutivilluksen erottaa siitä, että hänen käteensä on yleensä maalattu pergamentti, jossa on kirjoitusta.

Legenda Tutivilluksesta on hyvin vanha, varhaisimmat muodot siitä on löydetty ilmeisesti jo 900-luvulta keski-Euroopasta. Se, mikä tekee Tutivilluksesta erittäin merkittävän suomalaisena, on se, että suomalainen kertomus Tutivilluksesta eroaa eurooppalaisista kertomuksista.

Legendan mukaan Tutivillus-demonin saatanallisena tehtävänä oli istua kirkossa jumalanpalvelusten aikana ja merkitä ylös pergamenttiinsa, joka oli tehty lehmännahasta, kaikkien niiden nimet, jotka tekivät kirkossa syntiä. Kirkossa tehtäviin syntiin lukeutui mm. nauraminen kesken messun. Se, että keskiaikainen hartauselämä ylipäätänsä kehitti demonin, jonka koko olemassaolon tarkoitus oli kytätä kirkonmenojen aikana tapahtuvia syntejä ja että tämän tarkkailijan olemassaolosta muistutettiin seinämaalauksin, kertonee jotain siitä, että messut eivät ole sujuneet kovinkaan rauhallisesti läheskään aina. Eikä näin ollen väite keskiajasta "uskon kulta-aikana", mitä teoriaa sekulaariteoreetikot joskus pitävät esillä, pidä paikkaansa.

Joka tapauksessa legendassa kerrotaan, että Tutivillus yleensä valitsi tarkkailupaikakseen jonkun kirkon holveista, josta oli hyvä näkyvyys kirkkosaliin ja seurakuntaan. Tuossa nimenomaisessa seurakunnassa, jossa Tutivillus suoritti tehtäväänsä, sattui asumaan eräs pyhä mies. Koska hän oli pyhä ja lähellä Jumalaa, hänellä oli myös kyky nähdä yliluonnollisia asioita, mukaan luettuna Tutivillus. Tästä kehkeytyi miehen ja Tutivilluksen välille oikein tahtojen kamppailu. Tutivillus totta kai halusi saada pyhän miehen nimen lehmännahkaansa ja pyhä mies taas halusi päinvastaista.

Kerran sitten Tutivillus taas istui holvinsa päällä. Seurakunta oli ollut erityisen levotonta, minkä vuoksi Tutivilluksen lehmännahka oli jo täyttynyt nimistä, kun pyhä mies astui sisään. Tutivillus huolestui siitä, että mitä jos pyhä mies tänään tekisi syntiä, eikä hänen pergamentissaan enää olisi tilaa kirjoittaa miehen nimeä? Niinpä Tutivillus asetti pergamentin toisen pään hampaidensa väliin ja veti pergamenttia sitten käsillään saadakseen nahan venymään. Mutta koska holveja ei varsinaisesti ole suunniteltu istumista varten, venytys sai Tutivilluksen horjahtamaan ja hän putosi alas, mäjähtäen keskelle kirkon lattiaa, pyhän miehen jalkoihin.

Eurooppalainen versio päättyi tähän, pikkupirun nöyryyttävään tappioon jumalanmiehen edessä. Suomalainen versio lisäsi tarinaan uuden lopun:

Maahan mäjähtävä paholainen oli niin huvittava ilmestys, että pyhä mies ei voinut olla nauramatta näyn hullunkurisuutta. Tällöin Tutivillus nousi kärppänä ylös ja lisäsi miehen nimen lehmännahkaansa. Kirkossa kun ei saa nauraa!

Hauska sinällään pohtia tämän huumorintajuisen kertomuksen opetusta suomalaisesta kansanluonteesta ja vahingonilon vaarallisuudesta. Silloinkin kun se kohdistuu pikkupiruun.

Pikkumainen kirkkopäivystäjä

Lueskelen ajoittain Aasiakas.netiä, jonne asiakaspalveluihmiset kertovat kokemuksistaan asiakkaiden ja aasiakkaiden kanssa. Jotkut kertomukset ovat hupaisia ja jotkut aika karmeita ja kaikkea siltä väliltä.

Vaikka itse olen työskennellyt erilaisissa asiakaspalvelutehtävissä loppujen lopuksi aika paljon, minulla ei juuri ole kokemuksia hankalista asiakkaista. En sitten tiedä johtuuko se siitä, että olen vain ollut onnekas vai kenties siitä, että olen niin hidasjärkinen etten tajua milloin minua piikitellään? Sukupuolellakin saattaa olla asian kanssa jotain tekemistä, kenties ihmisillä kuitenkin on suurempi kynnys alkaa raivoamaan miehelle. Tai sitten kyse on kaikkien kolmen yhteisvaikutuksesta.

Oikeastaan ainoat kokemukseni hankalista asiakkaista joko omakohtaisesti tai työkavereiden kertomina, ovat tulleet niiltä ajoilta, jolloin työskentelin kirkkopäivystäjänä. Kirkkopäivystäjän tehtäviin siis kuului esitellä kirkkoa sinne saapuville turisteille ja kertoa kirkon historiasta. Joidenkin asiakkaiden ymmärryskyky ei kuitenkaan tuntunut aina ihan riittävän siihen, että yhdessä keskiaikaisessa kivikirkossa oli jo valtaisasti opiskeltavaa ja että meillä ei ollut tietosanakirjan muistia ja tietovalikoimaa. Eräs työkaverini esimerkiksi kertoi minulle lähes itku kurkussa, miten kirkkoon tullut mies oli haukkunut hänet aivan pataluhaksi ja ammattitaidottomaksi kaikkien kuullen. Miehen hermostuminen oli ilmeisesti johtunut siitä, että hän olisi halunnut tietää yhden hautavaakunan suvusta kaiken, eikä hyväksynyt sitä, että päivystäjä tiesi vain sen, minkä seurakunta oli hänelle opeteltavaksi tiedoksi antanut.

Kerran, kun minä olin päivystysvuorossa kirkkoon tuli mies, jolle tietysti esittelin itseni ja kysyin/kerroin että voisin kertoa kirkosta jotain, jos hän haluaisi. Mies vastasi heti, hyvin haastavaan sävyyn "että katotaanpas sitten mitä osaat".

Puheen haastava sävy tuntui kummalliselta, mutta aloin kuitenkin kertoa kirkon historiasta. Kun pääsin uskonpuhdistuksen kirkkoon mukanaan tuomiin muutoksiin, mies keskeytti ja kysyi, koska uskonpuhdistus oli Suomessa tapahtunut. Minä puolestani uskoin, että mies ihan oikeasti kysyi tätä ja yritin tietysti vastata. Tässä vaiheessa minulle tapahtui jonkinsortin oikosulku, enkä yksinkertaisesti muistanut tarkkaa vuotta. Sanoin että en nyt valitettavasti muista tarkkaa vuotta, mutta 1520-luvulla se tapahtui.

Mihin mies tokaisi pilkallisesti tuhahtaen: "Ei ole poika sitten historiaa lukenut. Västeråsin valtiopäivillä 1527 julistettiin että Jumalan sanaa on puhtaasti saarnattava."

Minulla ei ollut silloin, eikä myöhemminkään mitään sitä vastaan, että minua korjattiin tai kerrottiin uutta tietoa. Yksi nimenomainen syy siihen, että pidin työstä oli juuri se, että siellä oli aina mahdollisuus käydä mielenkiintoisia ja valaisevia keskusteluja muiden kirkkohistorian harrastajien, opiskelijoiden ja ammattilaisten kanssa. Opin esimerkiksi noiden vuosien aikana sen mikä on Tutivillus.

Mikä tuossa tilanteessa sitten tökkäsi: ensinnäkin puheensävy. Se oli halveksuva, vähättelevä, kuten miehen asenne oli itse asiassa ollut koko ajan. On totta, että tuo on yleistietoa ja se olisi pitänyt muistaa, mutta virheitä sattuu kaikille ja minä myönsin, etten muistanut. Toiseksi, miksi kysyä asiaa, jonka tietää? Ainoa vaihtoehto on oikeastaan se, että mies halusikin minun vastaavan väärin päästäkseen korjaamaan. Miksi? En tiedä.

Ja kolmas - tuo pojittelu. Minä vain kerta kaikkiaan olen sitä mieltä, että ainoastaan oma isä, äiti tai erittäin vanha ihminen voi luontevasti kutsua toista päin naamaa pojaksi tai tytöksi. Muiden ihmisten "pojittelu" tai "tytöttely" on lähes aina halventavalta tuntuva ilmaisu, ellei se sitten selkeästi ole huumoria. Tässä tapauksessa ei ollut.

Noh, minä vedin herneen nenään ja päätin että minäkin osaan leikkiä tuota leikkiä. Loppuesittelyn vedinkin sitten aina kun siihen tilaisuus tuli kaikella sillä jo silloin kertyneellä ammattijargonilla. Ja kyllä sitä aika paljon jo oli.

Oliko se pikkumaista? Oli. Oliko se lapsellista? Oli. Oliko se itse asiassa jopa typerää ja ammattitaidotonta? Ehdottomasti. Oliko se mukavaa? Noo, sanotaanko vaikka näin, että viheltelin koko matkan kotiin.

Alentumisen jalo taito

Minä olen aina ollut huono riitatilanteissa. Tunnen oloni niissä hyvin kiusalliseksi, ja koiramaailman termejä käyttääkseni, ilmennän useimmiten väistämiskäyttäytymistä kuin aggressiota. Toisin sanoen, annan helposti periksi ja väistän. Teen tämän, koska mielestäni on typerää alentua loukkaavasti käyttäytyvän ihmisen tasolle. Parempi väistää, kuin tapella idiootin kanssa, koska silloin on aina se vaara, että hänkin tekee samoin.

Luin muutama päivä sitten iltapäivälehtien uutisia eduskunnassa tapahtuvasta seksuaalisesta häirinnästä. Molemmissa lehdissä oli sama kertomus naiskansanedustajasta, joka oli mennyt tapaamaan mieskansanedustajan vieraita miehen pyynnöstä. Kesken tapaamisen mieskansanedustaja oli mennyt naisen selän taakse ja napannut tätä takaapäin rinnoista kiinni.

Nainen kertoi, että hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut kääntyä ja läimäyttää samantien miesedustajaa kasvoihin. Sen sijaan hän kuitenkin päätti, että on parempi olla alentumatta sellaiseen ja poistui välittömästi kuppilasta. Sen jälkeen hän ei ole suostunut sanaakaan vaihtamaan miehen kanssa.

Vaikka en missään nimessä kannatakaan väkivaltaa, en naisiin enkä miehiin kohdistuvaa, en silti voi olla miettimättä, että olisiko naisedustajan ensimmäinen reaktio sittenkin ollut se oikea tapa? Vaikka taatusti onkin totta, että sivistynyt, hyväkäytöksinen ihminen ei lätki toisia ihmisiä ja mieluummin yksinkertaisesti katkaisee välit öykkäriin, niin miten öykkärit kokevat tämän? Kokevatko he, että tilanteesta poistuva ihminen osoittaa siten, että heidän käytöksensä on niin alhaista, ettei siihen voi edes reagoida mitenkään muuten? Vai ajattelevatko he, että tilanteesta poistuva ihminen pakenee paikalta? Kokevatko he sen kenties jonkinlaiseksi voitoksi? Ymmärtävätkö he mykkäkoulun rangaistukseksi? Ajattelevatko he, että tilanteesta poistuva on itse asiassa selkärangaton, jota saa kohdella miten tahansa, koska tämä ei osaa pitää puoliaan?

Tunnen muutamia ihmisiä, joilla ei ikinä tunnu olevan ongelmia öykkäreiden kanssa. Heille kaikille yhteistä on se, että heillä on hyvin selkeät omat rajat, joita ei ylitetä. Jos joku öykkäri yrittää ne ylittää ja kävellä heidän ylitseen, korjaava palaute on välitön ja metsä vastaa tasan tarkkaan niin kuin sinne huudetaan. Joskus ylimielisyyksissäni olen ajatellut, että he niin tehdessään alentuvat öykkäreiden tasolle ja olen yrittänyt heitä jopa ohjeistaa toisenlaiseen käyttäytymismalliin. Sitten olenkin alkanut miettimään, että mitä jos se olenkin minä, joka alennun? Annan kohdella itseäni tavalla, joka ei tunnu hyvältä. Mitä jos tyylikäs tilanteesta poistuminen ei olekaan tyylikästä tilanteesta poistumista, vaan pakenemista ja pelkoa? Minä ehkä voin ajatella mielessäni olevani parempi ihminen kuin öykkäri, mutta samalla joudun jatkossakin sietämään öykkäreiden öykkäröintiä.

Joten - jatkossa kuppilassa tulisi vain läväyttää öykkäriä silmille niin että läjähtää ja kaupassa, kun asiakas heittää meetvurstit päin näköä (tämä kertomus löytyy aasiakas.netistä), tulisikin palauttaa paketti samalla vauhdilla asiakkaan kasvoille jne. Ratkaisisikohan se öykkäriongelman?

Rautalankamalli

Istuin auditoriossa ympärilläni varmaankin lähemmäs satakunta nuorta, yhtä lailla jännittynyttä ihmistä. Olin yksi harvoista miehistä paikalla, suurin osa oli naisia. Auditoriossa oli mukavan viileää ja hämärää, päinvastoin kuin AMK:n auditoriossa, joka oli ollut kuuma ja tunkkaisen tuntuinen, vaikkakin tiloiltaan isompi. Tosin siellä oli ollut enemmän väkeäkin.
Olimme kaikki taistelemassa paikasta auringossa, hakemassa suuntaa tulevaisuudellemme, opiskelupaikkaa ammattiin, joka yhdisti ja kiinnosti meitä kaikkia. Me kaikki halusimme jostain syystä tehdä töitä pienten lasten parissa.

Psykologit heittivät eteemme testin toisensa jälkeen. Osa oli minusta helppoja, äidinkieli ei ole ollut minulle vaikeaa, vaikka en pilkutussääntöjä ikinä oppinutkaan. Matematiikka on aina ollut vaikeampaa. Psykologisissa testeissä pystyin erottamaan ne kysymykset, jotka tuntuivat omituisilta. Kuvatestissä osasin piirustella sopivan mielenkiintoisia kuvia. Yritin tietoisesti välttää sotaisia kuvia, koska arvelin että ne eivät välttämättä herättäisi ihastusta. En piirtänyt hirviöitä. Lisäilin yksityiskohtia, koska se kertoo kuulemma johtajuudesta ja luovuudesta.

Sitten tuli viimeinen testi. Meille jaettiin kaikille 15 senttimetriä pitkä rautalanka, pieni liimalappu ja lyijykynä. Psykologi heijasti kalvolle perhosen kuvan. Rajoitettu aika, taivuttakaa rautalangasta perhonen mallin mukaan. Kun olette valmiit tai aika loppuu, kirjoittakaa lappuun nimenne ja liimatkaa se perhoseenne. Perhosta ei saa taivutella ajan päätyttyä, siitä seuraa välitön hylkääminen.

Ympäriltäni kuului tuhinaa, kun kaikki nuoret naiset ja ne muutamat miehet alkoivat tehdä rautalangasta perhosta. Minä tuijotin kalvonkuvaa ja sitten rautalankaa. Sitten taas kuvaa. Ja rautalankaa. Eikä kuva ollut muuttunut vieläkään helpommaksi. Ja rautalankakin näytti rautalangalta eikä minulla ollut aavistustakaan, että miten siitä olisi tarkoitus tehdä perhonen.

Paniikki alkoi kypsyä sisälläni, jotain oli tehtävä, mutta mitä? Aloin vääntämään perhosta kasaan. Aloitin vasemmasta siivestä. Tuosta taivutetaan noin ja sitten tuohon tulee tuollainen mutka… Siivestä tuli täydellinen, mutta yksi ongelma oli: rautalanka loppui kesken. Perhosesta puuttui vielä toinen siipi ja tietysti itse perhonen.

Osoittaen lastenohjaajalle sopimatonta käytöstä kiroilin mielessäni pitkään ja hartaasti. Onneksi olin lukenut kaikki Kalle Päätalon romaanit, joten kirosanoista ei ollut puutetta. En voi missään nimessä palauttaa yhtä siipeä, kaikkihan sille nauravat. Tempaisin rautalangan suoraksi päättäen aloittaa alusta.

"Aika loppui, pistäkää perhoset eteenpäin - nyt!" kajahti välittömästi edessä. Kuului taas kahinaa, kun kaikki suoristivat selkänsä ja ojensivat perhosensa eteenpäin. Minä ojensin eteenpäin pistettäväksi vähän väännellyn tikun, jonka kärjessä lepatti lappu, jossa oli nimeni. Jos tehtävänä olisi ollut askarrella lipputanko, olisin onnistunut täydellisesti. Ilokseni saatoin myös todeta, että rautalankani matkaa psykologeille saattoi seurata varsin hyvin sen kulkiessa auditorion perältä - jossa minä olin - aina auditorion eteen asti. Se erottui joukosta kuin - no, niin kuin lipputanko erottuu perhosparven joukosta.

Kyvyttömyyteni tehdä rautalankamalli teki minusta sopimattoman lastenohjaajaksi, joten päätin opiskella papiksi, jotka eivät ole rautalangasta kuulleetkaan.

Suruja ja iloja

Yksi lapsi vierasti minua, kerhon isokokoista setää, aivan valtavasti. Hän jäätyi puoliksi jo siitä, jos kävin puhumassa jollekin hänen lähistöllään olevalle lapselle. Tiesimme tämän, joten minä annoin lapsen olla rauhassa ja jätin hänet kokonaan tätien vastuulle ja yritin muutenkin kulkea kissantassuin lapsen lähellä.

Yhtenä kertana lapsen vanhemmat kertoivat eteisessä, että lapsi ei olisi halunnut tulla kerhoon lainkaan ja oli tulomatkalla hieman itkeskellyt. Evästauolla huomasimme että lapsi istui paikallaan itkeä tihrustaen puristaen juustoleipäänsä kädessään. Itkun syy oli todennäköisesti se, että olin päivän kiireessä yksinkertaisesti unohtanut tämän lapsen arkuuden ja käynyt hänen vieressään käskemässä hänen vierustoveriaan rauhoittumaan ennen kuin mehu kaatuisi lattialle.

Vaikka lapsen vierastaminen ei ollutkaan varsinaisesti mitään henkilökohtaista, ja en ollut tehnyt mitään väärää eikä kukaan syyttänyt minua mistään, itku tuntui minusta silti pahalta ja sai tuntemaan itseni tosi keljuksi.

Lounastauollani mietin hiljaa itsekseni, että miksi tein tätä työtä, kun se ei oikein tunnu minulta sujuvan ja lapsetkin vierastavat.

Sitten iltapäivällä toisessa kerhossa eräs toinen lapsi tuli luokseni, katsoi minua silmiin ja sanoi: "Mä tykkään susta." Ja lisäsi varmalla äänellä: "Ja kyllä sua saa halata, jos tahtoo." Hieman häkeltyneenä myönsin että totta kai saa, jolloin lapsi levitti kätensä. Kyykistyin alemmas ja lapsi kietoi kätensä kaulani ympärille. Halasimme ja sitten lapsi juoksi takaisin leikkeihinsä.

Ja minä muistin miksi tein tätä työtä.

Liikaa informaatiota

Olimme palaamassa retkeltä päiväkodin kanssa. Istuimme kaikki tilataksissa, minä ja lapset takana, toinen ohjaaja ja taksinkuljettaja edessä.

Lapset alkoivat puhua siitä, miten vauvat tulevat tähän maailmaan. Aavistin vaikeuksia. Pienemmät lapset kertoivat muille, että haikara tuo vauvat äidille. Joku tiesi kertoa, että äiti hakee vauvan sairaalasta. Tämä johti luonnollisesti miettimään, että miten vauva sinne sairaalaan tulee. Lääkäreiden epäiltiin liittyvän asiaan jotenkin, osa vannoi yhä haikaran nimeen. Osa uskoi vauvan tulevan äidin masusta.

Sitten yksi lapsi hermostui väittelyyn ja pamautti ässän pöytään isolla äänellä. "Se on kuulkaa niin, että vauva tulee äidin pimpsasta. Meidänkin uusi vauva olisi tullut äidin pimpsasta, mutta se oli niin lihava ettei se mahtunut sieltä, joten se piti leikata."

Kyllä tuli taksissa hiljaista.

Lapset miettivät hartaan hiljaisuuden vallassa tätä mullistavaa tietoa, tulipunaiseksi tullut taksikuski alkoi yhtäkkiä puhua kovaan ääneen säästä enkä muista koska viljapellot olisivat näyttäneet minusta yhtä mielenkiintoisilta. Tai koska olisin toivonut yhtä vimmatusti olevani pieni ja huomaamaton, jonka mielipidettä kukaan ei haluaisi tietää.

Onneksi matka oli lyhyt, vaikka kestikin ikuisuuden.

"Mä pelkään ouroja"

Nuorena miehenalkuna hankin itselleni taskurahaa voidakseni ostaa mopooni bensaa työskentelemällä lapsenvahtina. Olin ainakin joidenkin lasten mieleen ja kohtalaisen menestynyt työssäni, vaikka itse sanonkin. Mikä tarkoitti lastenvahtien maailmassa sitä, että aikuiset pyysivät minut toistekin töihin eivätkä lapset juosseet itkien karkuun minut nähdessään. Tai paskoneet tahallaan housuihinsa saadakseen minulle pahan olon (juu, ihan totta, jotkut pikkulapset tekevät sellaista).

Yhdellä vakimuksuistani oli varsin vilkas mielikuvitus ja hyvät kertojanlahjat. Hän mielellään huvitti itseään kertomalla mitä mielikuvituksellisempia juttuja seikkailuista, joita oli kokenut. Mielikuvituksessa on kuitenkin se vaara, että jos sen päästää valloilleen, se voi riistäytyä kokonaan hallinnasta. Niinpä tämäkin lapsi joskus päätyi siihen omituiseen tilanteeseen, että itse keksityt jutut alkoivatkin pelottaa. Niinpä uimarannan vedessä asui hai tai krokotiili, joka väijyi kaislikossa saadakseen pieniä lapsia syödäkseen. Tai ainakin pahanilkinen hauki, joka puri isovarpaaseen. Ja naapurin metsässä asui noita. Nimenomaan tämä metsännoita oli yhtenä kesänä yleinen jutunaihe.

Kerran minä sitten otin härkää sarvista ja otin noitametsän puheeksi. Lapsi kertoi taas saman värikkään kertomuksen siitä, miten oli kaverinsa kanssa mennyt metsään, nähnyt mökin ja noidan ja kuulut noidan kiljuvan. Minä taas tein sen virheen, jonka Terry Pratchettin mukaan aikuiset tekevät aina törmätessään vaikeita asioita puhuvaan lapseen: turvauduin järkeilyyn.

Selitin ettei metsässä voinut olla noitaa. Lapsi väitti nähneensä mökin. Selitin, että luultavasti lapsi oli nähnyt vain jonkun oudon näköisen kannon ja mielikuvitus oli tehnyt siitä talon. Kerroin omakohtaisen kokemuksen, miten olin itse lapsena luullut vedessä kelluvaa oudon näköistä tukkia hirveksi. Vetosin siis yhteisiin kokemuksiin ja yritin tehdä selväksi, ettei väärinnäkemisessä ollut mitään noloa tai kiusallista. Mietin tarkkaan mitä sanoin ja pyrin puhumaan rauhallisella, vakuuttavalla äänellä. Yhtä asiaa en kuitenkaan ottanut huomioon.

Tuolloin olin jostain syystä ihastunut ylenpalttiseen ärrän sorautteluun ja sanoin, asiaa sen kummemmin miettimättä d:n ärränä. Eli sanoin siis "oudon" sijaan "ouron". "Ouron näköinen kanto", "ouron näköinen tukki" jne.

Kertoessani juttuani näin miten lapsen silmät laajenivat ja jatkaessani järkeilyäni näistä oudoista/ouroista muodoista silmät alkoivat laajentua laajentumistaan. Tajusin, että jokin oli nyt vialla ja lopettelin järkeilyni, jolloin lapsi kuiskasi: "Mitä ne ourot ovat?"

Sen jälkeen yritin selittää nelivuotiaalle Suomen murrekäytäntöjä ja yleiskielen eroja ja että ouroa ei ollut olemassakaan vaan tarkoitin sanoa "oudon". Näin kyllä lapsen ilmeestä, että hukkaan meni. Mielikuvitus oli istunut lujasti kuskinpenkille ja kaasutteli jo menojaan ja lapsenvahdin järkeilyt jäivät nielemään pakokaasuja. Naapurin metsää asuttivat nyt noidan sijaan salaperäiset ourot. Kun olihan niistä lapsenvahtikin kertonut ja varoittanut.

Koiran turkin hoitoa

Omistamme sellaisen koirarodun edustajan, jonka turkki tulisi nyppiä säännöllisin väliajoin. Nyppiminen tarkoittaa siis sitä, että koiran ylikasvanut karva nypitään sormin irti. Se on vaikeampaa miltä se kuulostaa tai miltä se ohjekirjojen mukaan näyttää, kuten totesin yritettyäni nyppiä koiraani omatoimisesti. Se, koska koira voidaan nyppiä, on melkein tieteenala sekin, koska karvan pitää olla kypsää. Silloin se lähtee irti vain kevyellä nykäisyllä tuottamatta sen kummoisempaa kipua koiralle. Nyppiminen on siis ikään kuin eräänlainen karvanlähtö-aika, jonka ihminen tekee. "Raa'an" karvan nyppiminen sen sijaan sattuu.

Näille roduillehan ei siis tule luonnollista karvanlähtöä. Sen sijaan karva kasvaa ja kasvaa. Eräässä vaiheessa se alkaa pudota, mutta varsinainen karvanlähtö, jossa koira kerralla vaihtaisi turkkinsa, jää tulematta. Ylipitkäksi kasvanut turkki ja pohjavilla (jota rapsutellaan pois) puolestaan tuovat omat ongelmansa, jotka haittaavat koiraakin, käytännössä ne siis takkuuntuvat ja huopaantuvat helposti.

Todennäköistä on, että nypittävien rotujen esi-isät ovat menettäneet turkkinsa aikoinaan juoksemalla pelloilla ja etsimällä rottia viljasäilöistä, jolloin ohdakkeet, oksat ym. ovat repineet ylikypsän turkin irti. En ihan heti ainakaan usko, että saksalainen 1800-luvun maalaisisäntä olisi nyppinyt koiraansa. Nypittäväksi roduksi koira on todennäköisesti kuitenkin päätynyt, kun uudesta koiraharrastuksesta - koiranäyttelyistä - innostuneet porvarirouvat ovat todenneet että koirasta saa aika kivan näköisen käsin nyppimällä. Ja kah, jalostus on tehnyt tehtävänsä.

Toinen vaihtoehto on ajeleminen, mutta sitä ei näille nypittäville roduille suositella, koska karvanlaatu kuulemma muuttuu, siitä tulee pehmoista (mikä tekee siitä kelpaamattoman nypittäväksi, nypittävän karvan täytyy olla jäykkää ja karkeaa) ja väri voi haalistua. Nämä ovat kaikki merkittäviä asioita koiranäyttelyiden kannalta, joissa huonosti nypitty hyvä koira voi kuulemma oikeasti hävitä hyvin nypitylle huonolle koiralle.

Yritin pitkän ajan, siis ihan oikeasti, olla kiinnostunut nyppimisestä. Luin kirjoja, tutustuin karvanlaatuihin, opettelin nyppimistä itse ja säännöllisin väliajoin kustansin koirani trimmaamisen ammattilaisen käsissä. Mutta nyt olen kyllästynyt ja ostin sähkökäyttöisen trimmerin, jonka kanssa kerin koirani turkini, kasvattajan suureksi kauhistukseksi. Meistä tuskin tulee näyttelyihmisiä milloinkaan, joten olen valmis luopumaan koiran nyppimisestä. Ainakin tällä hetkellä.

Seitsemän kuolemansyntiä: mässäily, vatsanpalvonta

Luennolla muut opiskelijat odottivat uuden kurssin alkua mielenkiinnolla; minä mietin miksen syönyt aamupalaa. Muut opiskelijat tekivät innolla kurssin aiheesta huomioita; minä mietin kävisinkö syömässä Namaskaarissa vai yliopiston ruokalassa. Muut opiskelijat keskustelivat vilkkaasti; minä mietin tilaisinko Butter Chickenia Namaskaarissa. Muut opiskelijat kokivat ahaa-elämyksiä; minä mietin että Butter Chicken on suomeksi "voikana". Opettaja kertoi, miten kurssi on käytännössä hyvä suorittaa; minä mietin että päästäisiinkö pian jo syömään.

Sitten kävin syömässä Namaskaarissa ja tilasin lammasta.

Muut opiskelijat palasivat ruokatauolta täynnä energiaa; minä mietin että se lammas oli tosi hyvää. Muut opiskelijat esittivät teräviä, älykkäitä kysymyksiä opettajalle; minä mietin että voisin kyllä tilata sitä lammasta toistekin. Opettaja antoi käytännön vinkkejä; minä mietin, että nyt maistuisi kyllä kuppi kahvia. Ja ehkä pulla kyytipojaksi. Ja sieltä yhdestä kahvilasta saa tosi hyvää kääretorttua.

Mikäköhän siinä on?

Mikäköhän siinä on, että joka syksy opintojen aloittaminen kesätauon jälkeen on tosi hienoa? On valtavan hauskaa käydä yliopiston lämpiössä ja saada uusi kalenteri (minkähän näköinen se tänä vuonna on), uusi leima opiskelijakorttiin ja ennen kaikkea uusia opinto-opas. Mitä kaikkea mielenkiintoista siellä onkaan tänä vuonna tarjolla? Sitä selaillessa ja lukiessa kuluu mukavasti ainakin muutama ilta. Kun ottaa kalenterin ja opinto-oppaan esiin ja alkaa suunnitella tämän syksyn opintoja, niin aika kuluu rattoisasti. Mihin ilmoittaudun, mikä olisi mielenkiintoista, tuleeko päällekkäisyyksiä? Ai tuossa kurssissa pitää tehdä näin paljon töitä, hienoa, kerrankin sitä tuntee tekevänsä jotain. Kun hakee monisteen, jossa on korjaukset opinto-oppaaseen, niin vain hymyilyttää. Joka vuosi sama juttu. On hauskaa alkaa kerämään kirjoja tenttejä varten.

Mikäköhän siinä on, että joka tammikuu opintojen aloittaminen joulutauon jälkeen on tosi kamalaa? On valtavan ärsyttävää kaivaa esiin taas opinto-opas ja se typerä kalenteri, joka on niin epäkäytännöllinenkin. Tuntuu että opinto-oppaassa ei ole mitään mielenkiintoista ja jos onkin, niin ilmoittautumisaika niihin on jo päättynyt tai niihin ei voi osallistua, koska joku pakollinen tylsä kurssi (heprea!!) on menossa samaan aikaan. Kun yrittää sovittaa yhteen opinto-oppaan kursseja ja kalenteria yhteen, on lähes itkeä tuskastuksesta. Ei sovi yhteen, ei vahingossakaan. Ja miksi tässä kurssissa pitää tehdä näin valtavasti töitä muutaman surkean opintopisteen takia? Ja sitten vielä se hemmetin korjausmoniste, mikseivät ne koskaan opi tekemään opinto-opasta kerralla oikein?!? Joka vuosi sama juttu. Kirjavuori työpöydän laidalla kasvaa kasvamistaan, mutta niihin tarttuminen aiheuttaa lähes fyysistä pahoinvointia.

Ujous

Olen elämäni aikana ehtinyt harrastamaan yhtä sun toista. Olen harrastanut partiota, aikidoa, tae kwon doa, salibandya, jalkapalloa, ratsastamista, lasten ja nuorten vapaapalokuntatoimintaa sekä olen käynyt koirani kanssa harrastamassa koiran koulutusta, eräänlaista Tokoa voisi kaiketi sanoa.

Sekä lisäksi vielä ne varhaisen lapsuuden harrastukset, joissa käytiin lähinnä vanhempien aloitteesta. Listaan voisi lisätä satujumpan, päiväkerhot sekä myös sen yhden järkyttävän balettitunnin, kun äitimme keksi että satubaletti voisi olla hänen pojilleen - minulle ja pikkuveljelleni - sopiva harrastus isän huokauksista huolimatta. Äiti tosin oppi nopeasti, että baletti ei sovi meille. Tullessaan hakemaan urheita pikku baletti-tanssijoitaan ensimmäiseltä oppitunnilta, hän löysi meidät kätkeytyneenä salin pöydän alle, jossa istuimme kaulakkain ja itkimme kovaan ääneen että haluamme kotiin tästä kamalasta paikasta. Henkisen sietokykymme selkärangan oli katkaissut ohjaajan vaatimus esittää iloisia vesipisaroita. Vaikkei meillä ollut yhtään sellainen olo, että olisimme tahtoneet olla vesipisaroita. Emme menneet toiste.

Vesipisara-episodia lukuun ottamatta olen yleensä viihtynyt harrastusteni parissa noin vuoden. Olisi oikeastaan aina hienoa käyttää kulunutta lausetta, että harrastin niitä vaihtelevalla menestyksellä, mutta se ei olisi totta. Minun menestykseni oli aina hyvin vakaata. Toisin sanoen sitä ei juuri ollut. Minä en oikeastaan koskaan - minkään lajin kohdalla - edistynyt vuoden aikana merkittävästi, vaan pysyin tieto-taidoiltani juuri aloittaneen tasalla. Vuoden kuluttua sitten kyllästyin hakkaamaan päätäni seinään ja lopetin.

Olen sittemmin miettinyt, että mistä se johtui. Miksi minä en oppinut edes syöttämään salibandyssa, kun taas muut paitsi oppivat sen, myös pystyivät siirtymään "opinnoissa" eteenpäin erilaisiin taktisiin kuvioihin, kun taas minä tahkosin yhä syöttämistä ja syötön vastaanottamista. Eikä kyse ollut pelkästään urheilusta, vaan aivan kaikesta mitä harrastin. Emme me koiranikaan kanssa ikinä edistyneet mihinkään suuntaan.

Uskoisin, että vastaus on ujous. Olin/olen ujo, lapsena erittäin ujo. On jopa aika uskomatonta, että edes innostuin niin monesta harrastuksesta ja sain mentyä sinne ottaen huomioon millaista tuskaa ihmisten keskellä oleminen minulle oli. Luulisin, että koiramaailman termejä käyttäen, "paineistuin" liikaa, mikä taas vaikutti oppimiskykyyn. Kun kaikki energia meni siihen, että pysyi ylipäätänsä kasassa, ei ollut enää valmiuksia ottaa mitään tietoa vastaan.

Lassi ja Leevi

Yksi suosikkisarjakuvistani on Bill Wattersonin "Lassi ja Leevi" (alkuperäinen nimi "Calvin and Hobbes"), joka kertoo kuusivuotiaan Lassin ja hänen elävän lelutiikerinsä Leevin seikkailuista. Useimpien ihmisten tapaan Lassi elättelee melkoisen megalomaanisia kuvitelmia itsestään ja asemastaan maailmassa ja universumissa. Yhdessä sarjakuvassa Lassi on jo laatimassa muistelmiaan kustantajalle julkaistavaksi, jotta muukin ihmiskunta voisi oppia hänen elämästään. Muistelmien käsikirjoituksen koko teksti meni suurin piirtein näin:

"Kuusivuotisen elämäni aikana olen kokenut monenlaisia huimia ja jännittäviä seikkailuja. Mutta suoraan sanottuna yksikään niistä ei vähääkään kuulu teille, joten painukaa tiehenne sitä!"

Suhteeni tähän blogiin on vähän samanlainen. Blogissa on sellainen vaarallisen viekoitteleva piirre, että helposti unohtaa kirjoittavansa julkista kirjoitusta, varsinkaan kun ei ole tottunut omien tekstiensä julkaisemiseen. On helppo unohtaa, että tätä tekstiä ei lue pelkästään itse tai muutamat luotetut ihmiset, vaan se on avoinna kaikille. Se myös pistää miettimään, että mitä tänne voi kirjoittaa. Kaikkia tarinoita ei ehkä kannata kertoa. Aina kun kirjoittaa jotain, kannattaa kysyä itseltään pystyisinkö kertomaan tämän ääneen? Haluanko että tämä tieto tulee julkiseksi? Pystynkö seisomaan mielipiteitteni takana? Se, että kirjoittaa omalla nimellään, tekee näistä kysymyksistä entistä tärkeämpiä, nimimerkin taakse voi kuitenkin aina kätkeytyä näennäisen anonymiteetin taakse.

Oman haasteensa tuovat toiset ihmiset. Mitä voi kertoa muista? Ovatko itsestä hauskat jutut hauskoja myös muista niihin mahdollisesti kytköksissä oleviin ihmisiin? Entä ne kipua tuottaneet muistot? Missä määrin voi kertoa pettymyksistään toisiin ihmisiin loukkaamatta? Ja vaikka hetkellisessä kostonhimossaan olisikin valmis loukkaamaan jotain ihmistä, niin entä tämän ihmisen lähipiiri? Periaatteessa internetiin kerran pistetty teksti pysyy siellä aina, joten korjaavien väistöliikkeiden teko ei välttämättä onnistu, jos harkintakyky pettää. Kukaan ei elä tyhjiössä, ilkeä nälväisy tai paljastus voi johtaa siihen, että satuttaa ihmisiä, joita ei missään nimessä olisi halunnut satuttaa. Missään nimessä en halua tuottaa pahaa mieltä kenellekään.Tai pettää kenenkään luottamusta.

Talvisia harrasteita

Nyt kun täällä etelässäkin on lunta, mieli karkaa luonnollisesti muistoihin talvisista harrasteista. Tämä juttu on armeijamuisto, joten koittakaa kestää. Se myös valoittaa jonkin verran sitä mysteeriä, miksi minusta ei tullut aliupseeria tai upseeria.

Alokasajan loppupuolella perusyksikkömme lähti kolmipäiväiselle taisteluleirille. Suunnitelma oli, että ensimmäisenä päivänä hiihdämme leiripaikalle, toisena päivänä harjoittelemme linnottautumista ja puolustustaistelua ja kolmantena päivänä palaamme autojen kyydissä takaisin kasarmille.

Olimme luonnollisesti jo kokeilleet hiihtämistä ja minulle oli tullut selväksi, että en ole hyvä hiihtäjä. Osittain tähän vaikutti armeijan sukset, jotka ovat - vain lievästi kärjistettynä - kaksi kärjistä taivutettua laudanpätkää, joihin jalat sidotaan kiinni. Osittain myös oma hiihtokyvyn ruostuminen.

Ennen leiriä sukset tietysti huollettiin ja voideltiin. Huoltohallilla vänrikki sitten opasti meitä suksien voitelusta ja esitteli meille kaksi voiteluainetta, joista toinen oli sininen ja toinen violetti möhkäle. Toinen niistä teki suksen pohjalle jotain ja toinen ilmeisesti jotain toista, miksi muuten ne olisivat eri värisiä olleet? Koska minulla ei ollut aavistustakaan kumpaa voiteluainetta sukseni tarvitsisivat uuden hiihtäjän lisäksi, päätin varmuuden vuoksi käyttää molempia. Ei ehkä olisi kannattanut.

Leirille lähtö koitti. Skapparit (eli kantahenkilökunta) sijoittivat huonoiten hiihtävät joukon kärkeen, jotta kukaan ei jäisi jälkeen. Toisin sanottuna, minä taisin olla ihan joukon kärjessä suuntaa näyttävän kokelaan takana ja muu yksikkö hiihti sitten minun perässäni. Heti tuli selväksi, että voitelu oli onnistunut liiankin hyvin, sukset lipsuivat koko ajan tasaisellakin maalla. Vauhti oli luultavasti vielä hitaampi ja ainakin vaivalloisempaa mitä se oli ollut ennen voitelua. Muilla hiihtäjistä taas oli varmaan kylmä. Tulimme lopulta jyrkän mäen päälle, joka oli tarkoitus laskea alas.

Yksi ainoa tönäisy sauvojen kanssa ja sitten sitä mentiin. Vauhti kiihtyi koko ajan ja muu komppania jäi kauas taakse minun viilettäessä alas. Vauhdin yhä kiihtyessä ja jarrutuksen tuottaessa vain hyvin vähän tuloksia aloin miettiä mitä alhaalla oli vastassa. Puita? Törmääminen niihin ei oikein huvittanut, mutta ei myöskään kaatuminen, kun päällä oli noin kymmenen kiloinen taisteluvyö ja selässä keikkui rynnäkkökivääri. Ei oikeastaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää jarrutella, toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Pääsin kuitenkin alas asti hengissä ja kaatumatta ja matka jatkui. Olimme nyt kuopan pohjalla ja seuraava vaihe oli luonnollisesti nousta sielä ylös vieläkin jyrkemmän mäen kautta. Aavistin vaikeuksia heti kun näin sen. Edellä hiihtävä kokelas näytti ensin mallia siitä, miten mäki kannattaisi nousta, ja sitten me alokkaat lähdimme jonossa hänen peräänsä. Minä edelleen etummaisena jononvetäjänä kokelaan jälkiä pitkin, muut perässä.

Pääsin puoleenväliin asti mäkeä kiskomalla itseni ylös lähinnä käsivoimilla, koska sukset halusivat jalkojeni kanssa mennä takaisin alas. Puolenvälin jälkeen sukset voittivat taistelun. Jalkani lipsahti ja sitten sitä mentiin. Takamus edellä luonnollisesti. Lumipalloefekti melkein toteutui jyrätessäni jonon halki kohti lähtöpistettä, mutta nopeahoksaisimmat ja hyvät hiihtäjät ehtivät alta pois eikä koko komppania päätynyt tilannetta alhaalla seuraavien kouluttajien syliin.
Mitä sitten tein? No, kun sain vauhdin pysähtymään, otin ne hemmetin sukset pois ja kannoin ne mäen päälle. Ja vannoin mielessäni, että jos tästä päivästä hengissä selviän, niin ihan heti en suksia jalkaani kisko.

Reservin tykkimies tarinoi

Tänään aamulla eilen palvelukseen astunut serkkuni on kokenut ensimmäisen aamuherätyksensä armeijan harmaissa. Omasta aamuherätyksestä taas on kulunut kuusi vuotta ja olen onnistunut kapuamaan arvoasteikossa niinkin korkealle kuin reservin tykkimiehen arvoon. Ja olen lähes sata varma, että siihen se jääkin.

Aamulla radiossa naisjuontaja sanoi, että armeijassa ne parhaat muistot syntyvät. En tiedä onko hän itse käynyt armeijan vaiko sortunut uskomaan armeijajuttuihin, jotka tulisi monesti laskea samaan luokkaan kala- ja metsästysjuttujen kanssa. Voi niissä nimet ja tapahtumapaikat olla oikein.

En ihan heti usko, että armeijamuistot päätyisivät omien parhaimpien muistojeni joukkoon. Tosin eivät ne päätyisi myöskään huonoimpien tai kauheimpien muistojen joukkoon. Sen sijaan jos haettaisiin voimakkaimpia muistoja, armeijamuistot kyllä pärjäisivät erinomaisesti. Enkä usko olevani tässä suhteessa poikkeus: en ole vielä tavannut ihmistä, jolle armeija olisi ollut ihan samantekevä. Jokaisella armeijan käyneellä tuntuu olevan siitä joku mielipide ja yleensä myös joitain voimakkaita muistoja. Ja sitä kautta tietysti myös paljon juttuja ja tarinoita kerrottavaksi.

Ensimmäinen aamu, kun seisoimme ruokalan edessä harmaissa palveluspuvuissamme (minun varuskunnassani käytettiin vielä 2002 palveluspukuna kenttäharmaata, vaikka siitä kai virallisesti luovututun jokus 90-luvun alussa) muodossa odottamassa, että pääsisimme aamupalalle ja alikersantit kiersivät tutkimassa rivejä ja etsimässä virheitä: oliko kengännauhat solmittu ja särmätty housunpunttien alle, oliko napit kiinni, oliko asento oikea ja kädet oikeassa paikassa, olivatko rivit suorassa. Ja kun se todella iski tajuntaan, että täällä minä seistä nökätän seuraavat kuusi kuukautta - ainakin. Kyllä se muisto yhä on varsin vahva ja pystyn yhä tavoittamaan sen ensimmäisen aamun tunnelman.

Itse myönnän henkilökohtaisesti pettyneeni armeijaan jonkin verran. Osa tästä kyllä lankeaa minullekin. Vaikka olinkin kahdenkymmenen, olin kuitenkin jälkikäteen ajateltuna ehkä liian nuori armeijaan. Todella ujo, ensimmäistä kertaa pitkän ajan poissa kotoa. Fyysisessä kunnossa olisi ollut reilusti parantamisen varaa. Sanalla sanoen aika reppana.

Pitäisi kai soittaa Pääesikuntaan ja kysyä että voinko uusia.

Kuinka vanha minä olen?

Kun olin 22 vuotias, osallistuin vapaaehtoistyöntekijänä seurakuntamme juhannusjuhliin. Juhlien aikana yksi työntekijöistä, halutessaan ottaa minut mukaan keskusteluun, kysyi minulta että mitä olen ajatellut tehdä yläasteen jälkeen. Ja tämä siis ihan vilpittömällä mielellä.

No, kerroin päässeeni yläasteelta seitsemän vuotta aiemmin ja opiskelevani yliopistolla.

Samana syksynä helsinkiläinen linja-autonkuljettaja kysyi minulta ostaessani kertalippua, että haluanko lasten- vai aikuisten lipun. Hänen vilpittömyydestään en tosin ole ihan varma.

Kerroin haluavani aikuisten lipun (lastenlippu olisi tosin ollut halvempi).

Olin jo alistunut henkisesti siihen, että näytän aina ikäistäni nuoremmalta ja minulta kysytään aina henkkarit. Eikä henkkareiden näyttämisessä mitään vikaa ole, varsinkin kun ajokortin kuvakin on ihan onnistunut.

Mutta sitten eilen eräs tuttuni kertoi arvioineensa että olisin iältäni lähemmäs kolmekymmentä (minähän siis olen 25)

Missä vaiheessa oikein ohitin "ikäsensä näköinen"-vaiheen ja siirryin ikäistään nuoremman näköisestä ikäistään vanhemman näköisten joukkoon? Vai onko kohtaloni aina olla "väärän näköinen"?

Huvittavintahan tässä on se, että olin hetken aikaa ihan oikeasti pikkuisen järkyttynyt kuultuani että minua arvioidaan "jopa kolmekymppiseksi".

Vaikka ei tuo edes ole niin hirveää. Kaikkein kovimmin itsetuntoani kirvelee edelleen se paikallisella grillillä vieraillut vanha rouva, joka minut - grillin uuden työntekijän - nähdessään totesi esimiehelleni:

"Ai, teille on tullut tänne uusi tyttö töihin."