Yksi lapsi vierasti minua, kerhon isokokoista setää, aivan valtavasti. Hän jäätyi puoliksi jo siitä, jos kävin puhumassa jollekin hänen lähistöllään olevalle lapselle. Tiesimme tämän, joten minä annoin lapsen olla rauhassa ja jätin hänet kokonaan tätien vastuulle ja yritin muutenkin kulkea kissantassuin lapsen lähellä.
Yhtenä kertana lapsen vanhemmat kertoivat eteisessä, että lapsi ei olisi halunnut tulla kerhoon lainkaan ja oli tulomatkalla hieman itkeskellyt. Evästauolla huomasimme että lapsi istui paikallaan itkeä tihrustaen puristaen juustoleipäänsä kädessään. Itkun syy oli todennäköisesti se, että olin päivän kiireessä yksinkertaisesti unohtanut tämän lapsen arkuuden ja käynyt hänen vieressään käskemässä hänen vierustoveriaan rauhoittumaan ennen kuin mehu kaatuisi lattialle.
Vaikka lapsen vierastaminen ei ollutkaan varsinaisesti mitään henkilökohtaista, ja en ollut tehnyt mitään väärää eikä kukaan syyttänyt minua mistään, itku tuntui minusta silti pahalta ja sai tuntemaan itseni tosi keljuksi.
Lounastauollani mietin hiljaa itsekseni, että miksi tein tätä työtä, kun se ei oikein tunnu minulta sujuvan ja lapsetkin vierastavat.
Sitten iltapäivällä toisessa kerhossa eräs toinen lapsi tuli luokseni, katsoi minua silmiin ja sanoi: "Mä tykkään susta." Ja lisäsi varmalla äänellä: "Ja kyllä sua saa halata, jos tahtoo." Hieman häkeltyneenä myönsin että totta kai saa, jolloin lapsi levitti kätensä. Kyykistyin alemmas ja lapsi kietoi kätensä kaulani ympärille. Halasimme ja sitten lapsi juoksi takaisin leikkeihinsä.
Ja minä muistin miksi tein tätä työtä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti