Jätin viimeisimmästä tekstistäni tarkoituksella pois tiedon siitä mikä on Tutivillus, jottei viesti olisi paisunut liian pitkäksi. Ja sainhan näin myös uuden aiheen postaukseen:
Tutivillukseen ja hänen kavereihinsa saattaa törmätä keskiaikaisissa kivikirkoissa, suomalaisissakin sellaisissa, joiden seinille Tutivillus-demoni on maalattu. Muista sarvipäistä Tutivilluksen erottaa siitä, että hänen käteensä on yleensä maalattu pergamentti, jossa on kirjoitusta.
Legenda Tutivilluksesta on hyvin vanha, varhaisimmat muodot siitä on löydetty ilmeisesti jo 900-luvulta keski-Euroopasta. Se, mikä tekee Tutivilluksesta erittäin merkittävän suomalaisena, on se, että suomalainen kertomus Tutivilluksesta eroaa eurooppalaisista kertomuksista.
Legendan mukaan Tutivillus-demonin saatanallisena tehtävänä oli istua kirkossa jumalanpalvelusten aikana ja merkitä ylös pergamenttiinsa, joka oli tehty lehmännahasta, kaikkien niiden nimet, jotka tekivät kirkossa syntiä. Kirkossa tehtäviin syntiin lukeutui mm. nauraminen kesken messun. Se, että keskiaikainen hartauselämä ylipäätänsä kehitti demonin, jonka koko olemassaolon tarkoitus oli kytätä kirkonmenojen aikana tapahtuvia syntejä ja että tämän tarkkailijan olemassaolosta muistutettiin seinämaalauksin, kertonee jotain siitä, että messut eivät ole sujuneet kovinkaan rauhallisesti läheskään aina. Eikä näin ollen väite keskiajasta "uskon kulta-aikana", mitä teoriaa sekulaariteoreetikot joskus pitävät esillä, pidä paikkaansa.
Joka tapauksessa legendassa kerrotaan, että Tutivillus yleensä valitsi tarkkailupaikakseen jonkun kirkon holveista, josta oli hyvä näkyvyys kirkkosaliin ja seurakuntaan. Tuossa nimenomaisessa seurakunnassa, jossa Tutivillus suoritti tehtäväänsä, sattui asumaan eräs pyhä mies. Koska hän oli pyhä ja lähellä Jumalaa, hänellä oli myös kyky nähdä yliluonnollisia asioita, mukaan luettuna Tutivillus. Tästä kehkeytyi miehen ja Tutivilluksen välille oikein tahtojen kamppailu. Tutivillus totta kai halusi saada pyhän miehen nimen lehmännahkaansa ja pyhä mies taas halusi päinvastaista.
Kerran sitten Tutivillus taas istui holvinsa päällä. Seurakunta oli ollut erityisen levotonta, minkä vuoksi Tutivilluksen lehmännahka oli jo täyttynyt nimistä, kun pyhä mies astui sisään. Tutivillus huolestui siitä, että mitä jos pyhä mies tänään tekisi syntiä, eikä hänen pergamentissaan enää olisi tilaa kirjoittaa miehen nimeä? Niinpä Tutivillus asetti pergamentin toisen pään hampaidensa väliin ja veti pergamenttia sitten käsillään saadakseen nahan venymään. Mutta koska holveja ei varsinaisesti ole suunniteltu istumista varten, venytys sai Tutivilluksen horjahtamaan ja hän putosi alas, mäjähtäen keskelle kirkon lattiaa, pyhän miehen jalkoihin.
Eurooppalainen versio päättyi tähän, pikkupirun nöyryyttävään tappioon jumalanmiehen edessä. Suomalainen versio lisäsi tarinaan uuden lopun:
Maahan mäjähtävä paholainen oli niin huvittava ilmestys, että pyhä mies ei voinut olla nauramatta näyn hullunkurisuutta. Tällöin Tutivillus nousi kärppänä ylös ja lisäsi miehen nimen lehmännahkaansa. Kirkossa kun ei saa nauraa!
Hauska sinällään pohtia tämän huumorintajuisen kertomuksen opetusta suomalaisesta kansanluonteesta ja vahingonilon vaarallisuudesta. Silloinkin kun se kohdistuu pikkupiruun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti