Olen elämäni aikana ehtinyt harrastamaan yhtä sun toista. Olen harrastanut partiota, aikidoa, tae kwon doa, salibandya, jalkapalloa, ratsastamista, lasten ja nuorten vapaapalokuntatoimintaa sekä olen käynyt koirani kanssa harrastamassa koiran koulutusta, eräänlaista Tokoa voisi kaiketi sanoa.
Sekä lisäksi vielä ne varhaisen lapsuuden harrastukset, joissa käytiin lähinnä vanhempien aloitteesta. Listaan voisi lisätä satujumpan, päiväkerhot sekä myös sen yhden järkyttävän balettitunnin, kun äitimme keksi että satubaletti voisi olla hänen pojilleen - minulle ja pikkuveljelleni - sopiva harrastus isän huokauksista huolimatta. Äiti tosin oppi nopeasti, että baletti ei sovi meille. Tullessaan hakemaan urheita pikku baletti-tanssijoitaan ensimmäiseltä oppitunnilta, hän löysi meidät kätkeytyneenä salin pöydän alle, jossa istuimme kaulakkain ja itkimme kovaan ääneen että haluamme kotiin tästä kamalasta paikasta. Henkisen sietokykymme selkärangan oli katkaissut ohjaajan vaatimus esittää iloisia vesipisaroita. Vaikkei meillä ollut yhtään sellainen olo, että olisimme tahtoneet olla vesipisaroita. Emme menneet toiste.
Vesipisara-episodia lukuun ottamatta olen yleensä viihtynyt harrastusteni parissa noin vuoden. Olisi oikeastaan aina hienoa käyttää kulunutta lausetta, että harrastin niitä vaihtelevalla menestyksellä, mutta se ei olisi totta. Minun menestykseni oli aina hyvin vakaata. Toisin sanoen sitä ei juuri ollut. Minä en oikeastaan koskaan - minkään lajin kohdalla - edistynyt vuoden aikana merkittävästi, vaan pysyin tieto-taidoiltani juuri aloittaneen tasalla. Vuoden kuluttua sitten kyllästyin hakkaamaan päätäni seinään ja lopetin.
Olen sittemmin miettinyt, että mistä se johtui. Miksi minä en oppinut edes syöttämään salibandyssa, kun taas muut paitsi oppivat sen, myös pystyivät siirtymään "opinnoissa" eteenpäin erilaisiin taktisiin kuvioihin, kun taas minä tahkosin yhä syöttämistä ja syötön vastaanottamista. Eikä kyse ollut pelkästään urheilusta, vaan aivan kaikesta mitä harrastin. Emme me koiranikaan kanssa ikinä edistyneet mihinkään suuntaan.
Uskoisin, että vastaus on ujous. Olin/olen ujo, lapsena erittäin ujo. On jopa aika uskomatonta, että edes innostuin niin monesta harrastuksesta ja sain mentyä sinne ottaen huomioon millaista tuskaa ihmisten keskellä oleminen minulle oli. Luulisin, että koiramaailman termejä käyttäen, "paineistuin" liikaa, mikä taas vaikutti oppimiskykyyn. Kun kaikki energia meni siihen, että pysyi ylipäätänsä kasassa, ei ollut enää valmiuksia ottaa mitään tietoa vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti