Nyt kun täällä etelässäkin on lunta, mieli karkaa luonnollisesti muistoihin talvisista harrasteista. Tämä juttu on armeijamuisto, joten koittakaa kestää. Se myös valoittaa jonkin verran sitä mysteeriä, miksi minusta ei tullut aliupseeria tai upseeria.
Alokasajan loppupuolella perusyksikkömme lähti kolmipäiväiselle taisteluleirille. Suunnitelma oli, että ensimmäisenä päivänä hiihdämme leiripaikalle, toisena päivänä harjoittelemme linnottautumista ja puolustustaistelua ja kolmantena päivänä palaamme autojen kyydissä takaisin kasarmille.
Olimme luonnollisesti jo kokeilleet hiihtämistä ja minulle oli tullut selväksi, että en ole hyvä hiihtäjä. Osittain tähän vaikutti armeijan sukset, jotka ovat - vain lievästi kärjistettynä - kaksi kärjistä taivutettua laudanpätkää, joihin jalat sidotaan kiinni. Osittain myös oma hiihtokyvyn ruostuminen.
Ennen leiriä sukset tietysti huollettiin ja voideltiin. Huoltohallilla vänrikki sitten opasti meitä suksien voitelusta ja esitteli meille kaksi voiteluainetta, joista toinen oli sininen ja toinen violetti möhkäle. Toinen niistä teki suksen pohjalle jotain ja toinen ilmeisesti jotain toista, miksi muuten ne olisivat eri värisiä olleet? Koska minulla ei ollut aavistustakaan kumpaa voiteluainetta sukseni tarvitsisivat uuden hiihtäjän lisäksi, päätin varmuuden vuoksi käyttää molempia. Ei ehkä olisi kannattanut.
Leirille lähtö koitti. Skapparit (eli kantahenkilökunta) sijoittivat huonoiten hiihtävät joukon kärkeen, jotta kukaan ei jäisi jälkeen. Toisin sanottuna, minä taisin olla ihan joukon kärjessä suuntaa näyttävän kokelaan takana ja muu yksikkö hiihti sitten minun perässäni. Heti tuli selväksi, että voitelu oli onnistunut liiankin hyvin, sukset lipsuivat koko ajan tasaisellakin maalla. Vauhti oli luultavasti vielä hitaampi ja ainakin vaivalloisempaa mitä se oli ollut ennen voitelua. Muilla hiihtäjistä taas oli varmaan kylmä. Tulimme lopulta jyrkän mäen päälle, joka oli tarkoitus laskea alas.
Yksi ainoa tönäisy sauvojen kanssa ja sitten sitä mentiin. Vauhti kiihtyi koko ajan ja muu komppania jäi kauas taakse minun viilettäessä alas. Vauhdin yhä kiihtyessä ja jarrutuksen tuottaessa vain hyvin vähän tuloksia aloin miettiä mitä alhaalla oli vastassa. Puita? Törmääminen niihin ei oikein huvittanut, mutta ei myöskään kaatuminen, kun päällä oli noin kymmenen kiloinen taisteluvyö ja selässä keikkui rynnäkkökivääri. Ei oikeastaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää jarrutella, toivoa parasta ja pelätä pahinta.
Pääsin kuitenkin alas asti hengissä ja kaatumatta ja matka jatkui. Olimme nyt kuopan pohjalla ja seuraava vaihe oli luonnollisesti nousta sielä ylös vieläkin jyrkemmän mäen kautta. Aavistin vaikeuksia heti kun näin sen. Edellä hiihtävä kokelas näytti ensin mallia siitä, miten mäki kannattaisi nousta, ja sitten me alokkaat lähdimme jonossa hänen peräänsä. Minä edelleen etummaisena jononvetäjänä kokelaan jälkiä pitkin, muut perässä.
Pääsin puoleenväliin asti mäkeä kiskomalla itseni ylös lähinnä käsivoimilla, koska sukset halusivat jalkojeni kanssa mennä takaisin alas. Puolenvälin jälkeen sukset voittivat taistelun. Jalkani lipsahti ja sitten sitä mentiin. Takamus edellä luonnollisesti. Lumipalloefekti melkein toteutui jyrätessäni jonon halki kohti lähtöpistettä, mutta nopeahoksaisimmat ja hyvät hiihtäjät ehtivät alta pois eikä koko komppania päätynyt tilannetta alhaalla seuraavien kouluttajien syliin.
Mitä sitten tein? No, kun sain vauhdin pysähtymään, otin ne hemmetin sukset pois ja kannoin ne mäen päälle. Ja vannoin mielessäni, että jos tästä päivästä hengissä selviän, niin ihan heti en suksia jalkaani kisko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti