Istuin auditoriossa ympärilläni varmaankin lähemmäs satakunta nuorta, yhtä lailla jännittynyttä ihmistä. Olin yksi harvoista miehistä paikalla, suurin osa oli naisia. Auditoriossa oli mukavan viileää ja hämärää, päinvastoin kuin AMK:n auditoriossa, joka oli ollut kuuma ja tunkkaisen tuntuinen, vaikkakin tiloiltaan isompi. Tosin siellä oli ollut enemmän väkeäkin.
Olimme kaikki taistelemassa paikasta auringossa, hakemassa suuntaa tulevaisuudellemme, opiskelupaikkaa ammattiin, joka yhdisti ja kiinnosti meitä kaikkia. Me kaikki halusimme jostain syystä tehdä töitä pienten lasten parissa.
Psykologit heittivät eteemme testin toisensa jälkeen. Osa oli minusta helppoja, äidinkieli ei ole ollut minulle vaikeaa, vaikka en pilkutussääntöjä ikinä oppinutkaan. Matematiikka on aina ollut vaikeampaa. Psykologisissa testeissä pystyin erottamaan ne kysymykset, jotka tuntuivat omituisilta. Kuvatestissä osasin piirustella sopivan mielenkiintoisia kuvia. Yritin tietoisesti välttää sotaisia kuvia, koska arvelin että ne eivät välttämättä herättäisi ihastusta. En piirtänyt hirviöitä. Lisäilin yksityiskohtia, koska se kertoo kuulemma johtajuudesta ja luovuudesta.
Sitten tuli viimeinen testi. Meille jaettiin kaikille 15 senttimetriä pitkä rautalanka, pieni liimalappu ja lyijykynä. Psykologi heijasti kalvolle perhosen kuvan. Rajoitettu aika, taivuttakaa rautalangasta perhonen mallin mukaan. Kun olette valmiit tai aika loppuu, kirjoittakaa lappuun nimenne ja liimatkaa se perhoseenne. Perhosta ei saa taivutella ajan päätyttyä, siitä seuraa välitön hylkääminen.
Ympäriltäni kuului tuhinaa, kun kaikki nuoret naiset ja ne muutamat miehet alkoivat tehdä rautalangasta perhosta. Minä tuijotin kalvonkuvaa ja sitten rautalankaa. Sitten taas kuvaa. Ja rautalankaa. Eikä kuva ollut muuttunut vieläkään helpommaksi. Ja rautalankakin näytti rautalangalta eikä minulla ollut aavistustakaan, että miten siitä olisi tarkoitus tehdä perhonen.
Paniikki alkoi kypsyä sisälläni, jotain oli tehtävä, mutta mitä? Aloin vääntämään perhosta kasaan. Aloitin vasemmasta siivestä. Tuosta taivutetaan noin ja sitten tuohon tulee tuollainen mutka… Siivestä tuli täydellinen, mutta yksi ongelma oli: rautalanka loppui kesken. Perhosesta puuttui vielä toinen siipi ja tietysti itse perhonen.
Osoittaen lastenohjaajalle sopimatonta käytöstä kiroilin mielessäni pitkään ja hartaasti. Onneksi olin lukenut kaikki Kalle Päätalon romaanit, joten kirosanoista ei ollut puutetta. En voi missään nimessä palauttaa yhtä siipeä, kaikkihan sille nauravat. Tempaisin rautalangan suoraksi päättäen aloittaa alusta.
"Aika loppui, pistäkää perhoset eteenpäin - nyt!" kajahti välittömästi edessä. Kuului taas kahinaa, kun kaikki suoristivat selkänsä ja ojensivat perhosensa eteenpäin. Minä ojensin eteenpäin pistettäväksi vähän väännellyn tikun, jonka kärjessä lepatti lappu, jossa oli nimeni. Jos tehtävänä olisi ollut askarrella lipputanko, olisin onnistunut täydellisesti. Ilokseni saatoin myös todeta, että rautalankani matkaa psykologeille saattoi seurata varsin hyvin sen kulkiessa auditorion perältä - jossa minä olin - aina auditorion eteen asti. Se erottui joukosta kuin - no, niin kuin lipputanko erottuu perhosparven joukosta.
Kyvyttömyyteni tehdä rautalankamalli teki minusta sopimattoman lastenohjaajaksi, joten päätin opiskella papiksi, jotka eivät ole rautalangasta kuulleetkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti