Lueskelen ajoittain Aasiakas.netiä, jonne asiakaspalveluihmiset kertovat kokemuksistaan asiakkaiden ja aasiakkaiden kanssa. Jotkut kertomukset ovat hupaisia ja jotkut aika karmeita ja kaikkea siltä väliltä.
Vaikka itse olen työskennellyt erilaisissa asiakaspalvelutehtävissä loppujen lopuksi aika paljon, minulla ei juuri ole kokemuksia hankalista asiakkaista. En sitten tiedä johtuuko se siitä, että olen vain ollut onnekas vai kenties siitä, että olen niin hidasjärkinen etten tajua milloin minua piikitellään? Sukupuolellakin saattaa olla asian kanssa jotain tekemistä, kenties ihmisillä kuitenkin on suurempi kynnys alkaa raivoamaan miehelle. Tai sitten kyse on kaikkien kolmen yhteisvaikutuksesta.
Oikeastaan ainoat kokemukseni hankalista asiakkaista joko omakohtaisesti tai työkavereiden kertomina, ovat tulleet niiltä ajoilta, jolloin työskentelin kirkkopäivystäjänä. Kirkkopäivystäjän tehtäviin siis kuului esitellä kirkkoa sinne saapuville turisteille ja kertoa kirkon historiasta. Joidenkin asiakkaiden ymmärryskyky ei kuitenkaan tuntunut aina ihan riittävän siihen, että yhdessä keskiaikaisessa kivikirkossa oli jo valtaisasti opiskeltavaa ja että meillä ei ollut tietosanakirjan muistia ja tietovalikoimaa. Eräs työkaverini esimerkiksi kertoi minulle lähes itku kurkussa, miten kirkkoon tullut mies oli haukkunut hänet aivan pataluhaksi ja ammattitaidottomaksi kaikkien kuullen. Miehen hermostuminen oli ilmeisesti johtunut siitä, että hän olisi halunnut tietää yhden hautavaakunan suvusta kaiken, eikä hyväksynyt sitä, että päivystäjä tiesi vain sen, minkä seurakunta oli hänelle opeteltavaksi tiedoksi antanut.
Puheen haastava sävy tuntui kummalliselta, mutta aloin kuitenkin kertoa kirkon historiasta. Kun pääsin uskonpuhdistuksen kirkkoon mukanaan tuomiin muutoksiin, mies keskeytti ja kysyi, koska uskonpuhdistus oli Suomessa tapahtunut. Minä puolestani uskoin, että mies ihan oikeasti kysyi tätä ja yritin tietysti vastata. Tässä vaiheessa minulle tapahtui jonkinsortin oikosulku, enkä yksinkertaisesti muistanut tarkkaa vuotta. Sanoin että en nyt valitettavasti muista tarkkaa vuotta, mutta 1520-luvulla se tapahtui.
Mihin mies tokaisi pilkallisesti tuhahtaen: "Ei ole poika sitten historiaa lukenut. Västeråsin valtiopäivillä 1527 julistettiin että Jumalan sanaa on puhtaasti saarnattava."
Minulla ei ollut silloin, eikä myöhemminkään mitään sitä vastaan, että minua korjattiin tai kerrottiin uutta tietoa. Yksi nimenomainen syy siihen, että pidin työstä oli juuri se, että siellä oli aina mahdollisuus käydä mielenkiintoisia ja valaisevia keskusteluja muiden kirkkohistorian harrastajien, opiskelijoiden ja ammattilaisten kanssa. Opin esimerkiksi noiden vuosien aikana sen mikä on Tutivillus.
Mikä tuossa tilanteessa sitten tökkäsi: ensinnäkin puheensävy. Se oli halveksuva, vähättelevä, kuten miehen asenne oli itse asiassa ollut koko ajan. On totta, että tuo on yleistietoa ja se olisi pitänyt muistaa, mutta virheitä sattuu kaikille ja minä myönsin, etten muistanut. Toiseksi, miksi kysyä asiaa, jonka tietää? Ainoa vaihtoehto on oikeastaan se, että mies halusikin minun vastaavan väärin päästäkseen korjaamaan. Miksi? En tiedä.
Ja kolmas - tuo pojittelu. Minä vain kerta kaikkiaan olen sitä mieltä, että ainoastaan oma isä, äiti tai erittäin vanha ihminen voi luontevasti kutsua toista päin naamaa pojaksi tai tytöksi. Muiden ihmisten "pojittelu" tai "tytöttely" on lähes aina halventavalta tuntuva ilmaisu, ellei se sitten selkeästi ole huumoria. Tässä tapauksessa ei ollut.
Noh, minä vedin herneen nenään ja päätin että minäkin osaan leikkiä tuota leikkiä. Loppuesittelyn vedinkin sitten aina kun siihen tilaisuus tuli kaikella sillä jo silloin kertyneellä ammattijargonilla. Ja kyllä sitä aika paljon jo oli.
Oliko se pikkumaista? Oli. Oliko se lapsellista? Oli. Oliko se itse asiassa jopa typerää ja ammattitaidotonta? Ehdottomasti. Oliko se mukavaa? Noo, sanotaanko vaikka näin, että viheltelin koko matkan kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti