Oletko koskaan miettinyt, miten muut perheenjäsenesi näkevät sinut? Mihin rooliin he sinut asettavat mielessään? Vanha viisaus toisaalta kuitenkin on, että jos kysyt kysymyksen, johon et oikeasti halua vastausta, odota kuulevasi vastauksen, jota et halua kuulla. Varsinkin jos kysyt lapselta.
Vuosia sitten pikkusiskoni oli kovin innostunut erilaisista prinsessaleikeistä. Kerran yhtenä iltana hän alkoi kertoa minulle ja veljelleni, että me kaikki olimme satuhahmoja mielikuvitusmaailmassa ja jakoi meille kaikille roolit. Pikkusisko itse oli tietysti prinsessa; äiti oli kuningatar ja isi oli kuningas. Sitten piti jakaa roolit meille isoveljille.
Veljeni sai kuulla olevansa urhea ritari; toiselle veljelle annettiin hieman vähemmän mairitteleva rooli hovinarrina. Sitten olin vielä minä jäljellä.
Pikkusisko katseli minua pitkään arvioivasti niin kuin vain täysin vakavissaan oleva neljävuotias osaa. Sitten hän otti minua kädestä kiinni ja vähän silitti kämmenselkääni ja katsoi minua silmiin kasvot vakavina. Ja loihe lausuman: "Jussi, sää voisit olla vaikka se Quasimoro" (suom. Quasimodo, Notredamen katedraalin ruma ja kyttyräselkäinen kellonsoittaja).
"Urhea ritari" nauroi sohvalla vedet silmissä ja minä lupasin olla meidän perheen Quasimodo; vaikka samanaikaisesti olin kyllä sisäisesti ehkä pikkuisen loukkaantunutkin.
tiistai 29. huhtikuuta 2008
lauantai 26. huhtikuuta 2008
Kahden regimentin oppi
Kirjoitin jo aiemmin Radio Rockin Heikelä-Linnanahde Korporaation Sika-Harrin pitämästä aamunavauksesta, jossa Sika-Harri tykitti koko tykillisen kirkkoa vastaan. Osansa sai niin lähetystyö, työväen historiallinen sorto kuin sekin, että kirkko loistaa poissaolollaan, kun apua tarvittaisiin. Miksei kirkko ole auttamassa Darfurissa, Harri kyseli. Tai miksei kirkko tee mitään Helsingin romanialaiskerjäläis-ongelmalle, eli missä ovat kirkon auttajat? Myönnän hieman provosoituneeni, siitäkin huolimatta, että olin monesta asiasta jopa samaa mieltä.
Yksi asia sai minut erityisesti miettimään. Harri tokaisi, ettei kirkko ole juuri valtaapitäviä Suomessa moitiskellut, sattuuhan se itsekin niistä yksi olemaan. Harri myös muisti mainita kirkon tiettyjen tahojen aikanaan myötämielisen suhtautumiseen kansallissosialismiin.
Jos katoliset saavat ekumeniikassa kuulla paavin asemasta, niin luterilaiset saavat kuulla "kahden regimentin opistaan". Tuo Lutherin muotoilema oppihan pitää yksinkertaisesti sisällään sen, ettei kirkon tulisi sekaantua maallisen vallan asioihin. Tätä näkemystä muut kirkot ovat kritisoineet ja ankarasti - syystäkin. On totta, että luterilaisuudessa yhteiskuntakritiikki elää monella tapaa lapsenkengissä. Tämä johtunee ennen kaikkea siitä, että Ruotsin luterilainen kirkko, Amerikan luterilainen kirkko ELCA ja Suomen luterilainen kirkko (jotka siis ovat jäsenmääriltään kolme maailman suurinta luterilaista kirkkoa) eivät ole koskaan joutuneet sellaiseen tilanteeseen, jossa ne olisivat joutuneet vastakkain vihamielisen ja elämää tuhoavan valtiovallan kanssa. Kriittistä etäisyyttä valtioon tai kahden regimentin opin mahdollisia heikkouksia ei ole juuri tarvinnut pohtia.
Suomen luterilainen kirkko on aina löytänyt tukea valtiosta. Se on ollut yksi valtaapitävistä. Niinpä esimerkiksi Suomen kirkonkin Katekismuksessa edelleen yhdistetään käsky "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" esivallan kunnioittamiseen, mitä monet luterilaisiksi kääntyneet maahanmuuttajat - varsinkin entisen itäblokin alueelta tulleet - pitävät täysin käsittämättömänä asenteena. Ja ehkä se onkin. Sillä onhan asia toisaalta niinkin, että kahden regimentin takana vaikutti politiikka: Luther eli maassa, jonka ylin valtaapitävä keisari oli hurskas katolilainen, joka ei taatusti olisi hyväksynyt minkäänlaista sekaantumista valtakunnan hallintaan. Ja toisaalta moni Lutheria tukeva maaruhtinas oli omalta osaltaan kyllästynyt katolisen kirkon valta-asemaan. Onhan monet katkerat taistelut paavinvallasta käyty juuri nykyisen Saksan alueella.
Saksan lukuisat tunnustuskunnat sen sijaan ovat joutuneet selvittämään asemiaan suhteessa valtiovaltaan. Iso osa protestanttisista tunnustuskunnista suostui alistumaan Hitlerin vallan alle, mutta eivät läheskään kaikki. Dietrich Bonhoeffer, joka oli mukana yrityksessä salamurhata Hitler, oli heistä varmasti kuuluisin. Nämä kansallissosialismin vastustajat myös saivat maksaa ajatuksistaan, Bonhoeffer monien ohella hengellään (hänet hirtettiin vuonna 1945). Sieltä ehkä löytyisi se perinne, jossa luterilaisuus hakee kriittisyyttä tai ainakin etäisyyttä valtiovaltaan.
Tunnen moniakin teologeja, joiden voi sanoa saaneen ei edes niin kovin vähän vaikutteita vapautuksen teologiasta niin lähtökohdiltaan katolilainen ja latinalais-amerikkalainen kuin se onkin. Vapautuksen teologian näkemyksessä, että kirkon tehtävänä on taistella kaikkein heikompien ja köyhien puolesta, on vetoavaa voimaa erityisesti nykyajan kovien arvojen maailmassa, jossa olemme tietyllä tavalla palanneet antiikin ajan filosofi Pyrrhonin maailmaan, kuten Risto Saarinen kirjoittaa Teologisessa aikakauskirjassa (1/2008, ss. 21-34).
Pyrrhonin koulukunta edusti näkemystä, jonka mukaan hyvän ihmisen tunnistaa hänen itsenäisyydestään ja välinpitämättömyydestään, millä tarkoitettiin ettei hän anna erilaisten sattumusten hätkäyttää itseään. Kerran sitten Pyrrhonin vanha opettaja Anaksarkhos putosi ojaan, mutta Pyrrhon käveli rauhallisesti ohi. Kun muut opiskelijat moittivat Pyrrhonia, Anaksarkhos kiirehti ylistämään Pyrrhonin tyyneyttä ja välinpitämättömyyttä. Menestyvä filosofi kävelee ohi ja ojassa makaava vanhus huutaa perään: "Ylistetty olkoon Pyrrhon!"
Kuvaus Pyrrhonista ei ole humoristinen eikä (kuten Saarinen huomauttaa) edes vieras nykyajalle. Onhan nykyisinkin yhä kasvamassa se trendi, jossa talouskasvun nimissä menestyjien tulisi antaa porskuttaa eteenpäin tiellä ja tieltä pudonneiden tulisi vaivata heitä mahdollisimman vähän. Tai itse asiassa jopa ylistää heitä, sillä tiellä etenevien vauhdista riippuu yhteiskunnan tulevaisuus. Ei siitä kovin kauan ole, kun Kemijärven tehtaan sulkemista perusteltiin talouskasvun järkevyydellä ja työttömiksi jäävien kaupunkilaisten hätää pidettiin lähes ärsyttävänä sivuseikkana. Kun eivät ymmärtäneet, että tässä tehdään nyt Suomelle tulevaisuutta.
Mikä sitten on kirkon rooli tässä kaikessa? Ehkä entistä äänekkäämmin korottaa ääntänsä kovien arvojen kulttuuria vastaan. Lupaavia askeleita tätä kohti on jo otettu, esimerkkinä vaikkapa Turun Mikaelinseurakunnan toiminta. Toki on itsestään selvä, että tämän tapainen kansalaisaktiivisuus tekee kipeää. Kirkkoa voidaan syyttää populismista. Osa vieraantuu siitä. Valtiokin voi tukistaa pahasti. Mutta ehkä se on se hinta, joka meidän on syytäkin maksaa. Ehkä meidän ei tulisi niin kovin pelätä sitä, mitä muut ajattelevat ja putoavatko jäsenmäärät ja meneekö verotusoikeus ja julkisoikeudellinen asema. Voi olla, että tuolta tieltä sitten löytyy taas se merkitys, mikä ehkä nyt on meiltä pikkuisen kateissa.
Yksi asia sai minut erityisesti miettimään. Harri tokaisi, ettei kirkko ole juuri valtaapitäviä Suomessa moitiskellut, sattuuhan se itsekin niistä yksi olemaan. Harri myös muisti mainita kirkon tiettyjen tahojen aikanaan myötämielisen suhtautumiseen kansallissosialismiin.
Jos katoliset saavat ekumeniikassa kuulla paavin asemasta, niin luterilaiset saavat kuulla "kahden regimentin opistaan". Tuo Lutherin muotoilema oppihan pitää yksinkertaisesti sisällään sen, ettei kirkon tulisi sekaantua maallisen vallan asioihin. Tätä näkemystä muut kirkot ovat kritisoineet ja ankarasti - syystäkin. On totta, että luterilaisuudessa yhteiskuntakritiikki elää monella tapaa lapsenkengissä. Tämä johtunee ennen kaikkea siitä, että Ruotsin luterilainen kirkko, Amerikan luterilainen kirkko ELCA ja Suomen luterilainen kirkko (jotka siis ovat jäsenmääriltään kolme maailman suurinta luterilaista kirkkoa) eivät ole koskaan joutuneet sellaiseen tilanteeseen, jossa ne olisivat joutuneet vastakkain vihamielisen ja elämää tuhoavan valtiovallan kanssa. Kriittistä etäisyyttä valtioon tai kahden regimentin opin mahdollisia heikkouksia ei ole juuri tarvinnut pohtia.
Suomen luterilainen kirkko on aina löytänyt tukea valtiosta. Se on ollut yksi valtaapitävistä. Niinpä esimerkiksi Suomen kirkonkin Katekismuksessa edelleen yhdistetään käsky "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" esivallan kunnioittamiseen, mitä monet luterilaisiksi kääntyneet maahanmuuttajat - varsinkin entisen itäblokin alueelta tulleet - pitävät täysin käsittämättömänä asenteena. Ja ehkä se onkin. Sillä onhan asia toisaalta niinkin, että kahden regimentin takana vaikutti politiikka: Luther eli maassa, jonka ylin valtaapitävä keisari oli hurskas katolilainen, joka ei taatusti olisi hyväksynyt minkäänlaista sekaantumista valtakunnan hallintaan. Ja toisaalta moni Lutheria tukeva maaruhtinas oli omalta osaltaan kyllästynyt katolisen kirkon valta-asemaan. Onhan monet katkerat taistelut paavinvallasta käyty juuri nykyisen Saksan alueella.
Saksan lukuisat tunnustuskunnat sen sijaan ovat joutuneet selvittämään asemiaan suhteessa valtiovaltaan. Iso osa protestanttisista tunnustuskunnista suostui alistumaan Hitlerin vallan alle, mutta eivät läheskään kaikki. Dietrich Bonhoeffer, joka oli mukana yrityksessä salamurhata Hitler, oli heistä varmasti kuuluisin. Nämä kansallissosialismin vastustajat myös saivat maksaa ajatuksistaan, Bonhoeffer monien ohella hengellään (hänet hirtettiin vuonna 1945). Sieltä ehkä löytyisi se perinne, jossa luterilaisuus hakee kriittisyyttä tai ainakin etäisyyttä valtiovaltaan.
Tunnen moniakin teologeja, joiden voi sanoa saaneen ei edes niin kovin vähän vaikutteita vapautuksen teologiasta niin lähtökohdiltaan katolilainen ja latinalais-amerikkalainen kuin se onkin. Vapautuksen teologian näkemyksessä, että kirkon tehtävänä on taistella kaikkein heikompien ja köyhien puolesta, on vetoavaa voimaa erityisesti nykyajan kovien arvojen maailmassa, jossa olemme tietyllä tavalla palanneet antiikin ajan filosofi Pyrrhonin maailmaan, kuten Risto Saarinen kirjoittaa Teologisessa aikakauskirjassa (1/2008, ss. 21-34).
Pyrrhonin koulukunta edusti näkemystä, jonka mukaan hyvän ihmisen tunnistaa hänen itsenäisyydestään ja välinpitämättömyydestään, millä tarkoitettiin ettei hän anna erilaisten sattumusten hätkäyttää itseään. Kerran sitten Pyrrhonin vanha opettaja Anaksarkhos putosi ojaan, mutta Pyrrhon käveli rauhallisesti ohi. Kun muut opiskelijat moittivat Pyrrhonia, Anaksarkhos kiirehti ylistämään Pyrrhonin tyyneyttä ja välinpitämättömyyttä. Menestyvä filosofi kävelee ohi ja ojassa makaava vanhus huutaa perään: "Ylistetty olkoon Pyrrhon!"
Kuvaus Pyrrhonista ei ole humoristinen eikä (kuten Saarinen huomauttaa) edes vieras nykyajalle. Onhan nykyisinkin yhä kasvamassa se trendi, jossa talouskasvun nimissä menestyjien tulisi antaa porskuttaa eteenpäin tiellä ja tieltä pudonneiden tulisi vaivata heitä mahdollisimman vähän. Tai itse asiassa jopa ylistää heitä, sillä tiellä etenevien vauhdista riippuu yhteiskunnan tulevaisuus. Ei siitä kovin kauan ole, kun Kemijärven tehtaan sulkemista perusteltiin talouskasvun järkevyydellä ja työttömiksi jäävien kaupunkilaisten hätää pidettiin lähes ärsyttävänä sivuseikkana. Kun eivät ymmärtäneet, että tässä tehdään nyt Suomelle tulevaisuutta.
Mikä sitten on kirkon rooli tässä kaikessa? Ehkä entistä äänekkäämmin korottaa ääntänsä kovien arvojen kulttuuria vastaan. Lupaavia askeleita tätä kohti on jo otettu, esimerkkinä vaikkapa Turun Mikaelinseurakunnan toiminta. Toki on itsestään selvä, että tämän tapainen kansalaisaktiivisuus tekee kipeää. Kirkkoa voidaan syyttää populismista. Osa vieraantuu siitä. Valtiokin voi tukistaa pahasti. Mutta ehkä se on se hinta, joka meidän on syytäkin maksaa. Ehkä meidän ei tulisi niin kovin pelätä sitä, mitä muut ajattelevat ja putoavatko jäsenmäärät ja meneekö verotusoikeus ja julkisoikeudellinen asema. Voi olla, että tuolta tieltä sitten löytyy taas se merkitys, mikä ehkä nyt on meiltä pikkuisen kateissa.
perjantai 25. huhtikuuta 2008
Töks, töks.
Nyt taas jostain syystä bloginkirjoittaminen tökkii.
Ongelma ei ole siinä, ettei olisi mitään sanottavaa. Olen useaan otteeseen tänään ja eilen alkanut kirjoittamaan tänne jostain ajatuksestani. Jostain syystä en pääse kuitenkaan loppuun ja kirjoittaminen tuntuu vaivalloiselta.
Tunnistan kyllä oireet eli "runosuonen" kuivuminen on lähellä. Lapsena ja nuorena kirjoitin paljon pöytälaatikkoon erilaisia tarinoita. En koskaan oppinut kunnolla kirjoittamaan novelleja ja lyhyitä tarinoita, vaan jokin (kenties kunnianhimo) ajoi minut aina yrittämään kirjan eli romaanin kirjoittamista. Siitäkin huolimatta, vaikka minulla ei tuolloin (eikä varmaan nytkään) ollut sellaisia henkisiä lihaksia, jolla sellainen urakka olisi saatettu menestyksekkääseen päätökseen. Niinpä minulla on yhä laatikon pohjalla tai sitten levykkeillä, kun tekniikka kehittyi, useita keskenjääneitä käsikirjoituksia vuosien varrelta.
Yleensä aloitin kirjoittamisen valtavassa innostuksessa. Saatoin viettää tunteja vain luoden omia maailmojani. Tätä innostusta saattoi kestää vaikka kuinka kauan ja tulostakin syntyi. Pisimmillään taisin päästä käsikirjoituksissani yli sadan sivun. Mutta sitten aina jossain vaiheessa alkoi tämä sama "oirehtiminen". Kirjoittamisesta tuli vaikeaa, tekstiä syntyi hitaasti. Edes sormet eivät liikkuneet yhtä lennokkaasti kuin ennen näppäimistöllä ja virhelyöntien määrä - tai ainakin niihin tuskastuminen - kasvoi. Tuntui/tuntuu ikään kuin ne synapsit, jotka kuljettavat viestejä aivoista sormien päihin, olisivat hidastuneet. Kun parhaimmillani sormeni eivät tarinan tahdissa (ja aina välillä oli noustava jaloittelemaan jotta saisi päässä kiehuvan tarinan energian kulutettua), tökkimisoirehtimisen alkaessa sanat eivät syntyneet yhtä nopeasti.
Yleensä siinä vaiheessa kyllästyin ja lopetin. Se erotti minut silloin ja kenties yhä oikeista kirjailijoista. Niistä, jotka kirjoittavat silloinkin, kun se tekee kipeää. Minä olen aina ollut liian mukavuudenhaluinen. Kirjoittaminen on minulle aina ollut harrastus, viime kädessä nautinnon lähde. Minusta ei ollut, eikä ehkä vieläkään ole, kirjoittamaan työkseni. Kyse ei ollut siitä, ettenkö osaisi kirjoittaa tai keksiä tarinoita. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, olen päätynyt siihen, että luovuus on vain yksi osa kirjoittamista. Tärkeä osa, mutta ei ainoa. Aivan yhtä tärkeää kirjoittamisessa on sitkeys. Tai voisi jopa sanoa, kivun sietokyky.
Koska kirjoittaminen oli minulle keino pitää hauskaa, tulin riippuvaiseksi inspiraatiosta. Siksi kaikki lupaavasti alkaneet tarinani jäivät kesken. Minulle ei kehittynyt sellaista rutiinia, jolla oltaisiin luotu vaikka väkisin. Kirjoittamisen synnyttämästä henkisestä kivusta huolimatta. Joka on - näin uskon - välttämätöntä, jos oikeasti haluaa kirjoittaa elääkseen. Kirjoittaminen on luovaa työtä. Se on siis luomista, mihin sisältyy tämä hauskanpito, inspiraatio ja energia, mutta se on myös työtä. Minä ymmärsin luovuuden, mutta en työtä.
Sen takia ehkä yritänkin nyt pitää jääräpäisesti kiinni bloginkirjoittamisesta. Koska tiedän että vaikka luovuutta, muusaa tms. ei voikaan hallita, sitä voi koulia. Kun riittävän kauan kiusaa sitä, niin kyllä se ilmestyy takaisin. Ja teksti alkaa taas elää. Jos taas odottaa (niin kuin minä tein), se kyllä tulee takaisin silloinkin. Mutta se voi kestää kauan. Ja siihen mennessä tarina on yleensä jo hengetön.
Ongelma ei ole siinä, ettei olisi mitään sanottavaa. Olen useaan otteeseen tänään ja eilen alkanut kirjoittamaan tänne jostain ajatuksestani. Jostain syystä en pääse kuitenkaan loppuun ja kirjoittaminen tuntuu vaivalloiselta.
Tunnistan kyllä oireet eli "runosuonen" kuivuminen on lähellä. Lapsena ja nuorena kirjoitin paljon pöytälaatikkoon erilaisia tarinoita. En koskaan oppinut kunnolla kirjoittamaan novelleja ja lyhyitä tarinoita, vaan jokin (kenties kunnianhimo) ajoi minut aina yrittämään kirjan eli romaanin kirjoittamista. Siitäkin huolimatta, vaikka minulla ei tuolloin (eikä varmaan nytkään) ollut sellaisia henkisiä lihaksia, jolla sellainen urakka olisi saatettu menestyksekkääseen päätökseen. Niinpä minulla on yhä laatikon pohjalla tai sitten levykkeillä, kun tekniikka kehittyi, useita keskenjääneitä käsikirjoituksia vuosien varrelta.
Yleensä aloitin kirjoittamisen valtavassa innostuksessa. Saatoin viettää tunteja vain luoden omia maailmojani. Tätä innostusta saattoi kestää vaikka kuinka kauan ja tulostakin syntyi. Pisimmillään taisin päästä käsikirjoituksissani yli sadan sivun. Mutta sitten aina jossain vaiheessa alkoi tämä sama "oirehtiminen". Kirjoittamisesta tuli vaikeaa, tekstiä syntyi hitaasti. Edes sormet eivät liikkuneet yhtä lennokkaasti kuin ennen näppäimistöllä ja virhelyöntien määrä - tai ainakin niihin tuskastuminen - kasvoi. Tuntui/tuntuu ikään kuin ne synapsit, jotka kuljettavat viestejä aivoista sormien päihin, olisivat hidastuneet. Kun parhaimmillani sormeni eivät tarinan tahdissa (ja aina välillä oli noustava jaloittelemaan jotta saisi päässä kiehuvan tarinan energian kulutettua), tökkimisoirehtimisen alkaessa sanat eivät syntyneet yhtä nopeasti.
Yleensä siinä vaiheessa kyllästyin ja lopetin. Se erotti minut silloin ja kenties yhä oikeista kirjailijoista. Niistä, jotka kirjoittavat silloinkin, kun se tekee kipeää. Minä olen aina ollut liian mukavuudenhaluinen. Kirjoittaminen on minulle aina ollut harrastus, viime kädessä nautinnon lähde. Minusta ei ollut, eikä ehkä vieläkään ole, kirjoittamaan työkseni. Kyse ei ollut siitä, ettenkö osaisi kirjoittaa tai keksiä tarinoita. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, olen päätynyt siihen, että luovuus on vain yksi osa kirjoittamista. Tärkeä osa, mutta ei ainoa. Aivan yhtä tärkeää kirjoittamisessa on sitkeys. Tai voisi jopa sanoa, kivun sietokyky.
Koska kirjoittaminen oli minulle keino pitää hauskaa, tulin riippuvaiseksi inspiraatiosta. Siksi kaikki lupaavasti alkaneet tarinani jäivät kesken. Minulle ei kehittynyt sellaista rutiinia, jolla oltaisiin luotu vaikka väkisin. Kirjoittamisen synnyttämästä henkisestä kivusta huolimatta. Joka on - näin uskon - välttämätöntä, jos oikeasti haluaa kirjoittaa elääkseen. Kirjoittaminen on luovaa työtä. Se on siis luomista, mihin sisältyy tämä hauskanpito, inspiraatio ja energia, mutta se on myös työtä. Minä ymmärsin luovuuden, mutta en työtä.
Sen takia ehkä yritänkin nyt pitää jääräpäisesti kiinni bloginkirjoittamisesta. Koska tiedän että vaikka luovuutta, muusaa tms. ei voikaan hallita, sitä voi koulia. Kun riittävän kauan kiusaa sitä, niin kyllä se ilmestyy takaisin. Ja teksti alkaa taas elää. Jos taas odottaa (niin kuin minä tein), se kyllä tulee takaisin silloinkin. Mutta se voi kestää kauan. Ja siihen mennessä tarina on yleensä jo hengetön.
tiistai 22. huhtikuuta 2008
Lapsellista huumoria
Vaikka onkin perin lapsellista naureskella tällaiselle, niin silti minua kyllä huvitti tämä Martha Stewartin blogimerkintä:
http://blogs1.marthastewart.com/martha/2008/03/paska-a-special.html
Erityisesti kuvateksti "Lubow Wolynetz holding a lovely paska" sai sisäisen pikkupoikani hihittämään. Lapsellista ja typeräähän se on, mutta minkäs teet.
http://blogs1.marthastewart.com/martha/2008/03/paska-a-special.html
Erityisesti kuvateksti "Lubow Wolynetz holding a lovely paska" sai sisäisen pikkupoikani hihittämään. Lapsellista ja typeräähän se on, mutta minkäs teet.
Elämän opetuksia
Kun olet palauttanut gradusi, mutta et ole vielä saanut siitä arvosanaa: ÄLÄ LUE SITÄ!
Minä luin. Virhe. Kaikki kirjoitusvirheet, töppäykset ja munaukset osuvat ensimmäisenä silmiin. Se tulee jopa uniin ja heräsin viime yönä painajaisesta, jossa gradun joka ikinen alaviite oli tehty väärin. Tänään sitten silmäilin gradua ja sieltä niitä virheitä alkoi löytyä. En ole saanut luettua sitä systemaattisesti läpi, mutta jonkinlainen masokistinen piirre minussa pakottaa selailemaan sitä jatkuvasti läpi.
Miksi en tehnyt gradua aiemmin valmiiksi? Miksi en lukenut sitä vielä huolellisemmin läpi, kyselee perfektionisti minussa. Miksi asenteella "tästä mennään vain läpi"-Jussi lähtee aina tässä vaiheessa lomalle ja "tämän on sitten oltava tosihyvä"-Jussi astuu puikkoihin?
Minä luin. Virhe. Kaikki kirjoitusvirheet, töppäykset ja munaukset osuvat ensimmäisenä silmiin. Se tulee jopa uniin ja heräsin viime yönä painajaisesta, jossa gradun joka ikinen alaviite oli tehty väärin. Tänään sitten silmäilin gradua ja sieltä niitä virheitä alkoi löytyä. En ole saanut luettua sitä systemaattisesti läpi, mutta jonkinlainen masokistinen piirre minussa pakottaa selailemaan sitä jatkuvasti läpi.
Miksi en tehnyt gradua aiemmin valmiiksi? Miksi en lukenut sitä vielä huolellisemmin läpi, kyselee perfektionisti minussa. Miksi asenteella "tästä mennään vain läpi"-Jussi lähtee aina tässä vaiheessa lomalle ja "tämän on sitten oltava tosihyvä"-Jussi astuu puikkoihin?
sunnuntai 20. huhtikuuta 2008
Miksi en ole katolilainen
Vuosia sitten, ennen kuin aloin opiskelemaan teologiaa, minusta tuntui siltä, että Jumala kutsui minua. Olen pitänyt tätä viittauksena Jumalan huumorintajusta, koska minä edustan sitä koulukuntaa, jonka mielestä sydämen hiljainen usko riittää. Ja silti minulla itselläni on kokemus, joka voisi hyvin tehdä minusta jopa "uudestisyntyneen kristityn", kuten Jenkkilässä sanotaan.
Joka tapauksessa koin siis, että minua kutsuttiin. Se alkoi outona kaiherruksena rinnassa ja kaipuuna jonnekin, mitä en kunnolla pystynyt käsittämään. Tämä kaiherrus oli erityisen voimakasta lukion uskonnontunneilla. Tuon uskonnonkurssin aihe oli niinkin epähengellinen kuin uskonnot Suomessa. Ei siis varsinaisesti mikään mystiikan ylistys. Mutta yhtä kaikki, kun opiskelimme tilastotietoja Suomen luterilaisesta kirkosta ja pohdimme kuinka monta sakramenttia ortodokseilla oikein olikaan ja miksi Jehovan todistajat eivät ole kristittyjä, minä koin uskonnollisen heräämisen.
Usko oli vielä melkoinen untuvikko, kun koitti armeija. Siellä se nuupahti ja katosi. Se ei suuremmin järkyttänyt minua, koska lapsesta asti olen ollut on-off-uskovainen. Välillä rukoilin hartaasti iltarukoukseni; välillä asia ei kiinnostanut lainkaan. Jo kolmannella luokalla ymmärsin olevani "kalliomaata": siis Jeesuksen vertaus kylväjästä, joka kylvää siemeniä erilaiseen maahan. Kalliomaassa siemenet itävät, mutta kuolevatkin nopeasti.
Armeijan jälkeen se tupsahti taas näkyviin. Olin mennyt seurakuntaan töihin valtavien ennakkoluulojen kanssa. Yllättäen huomasinkin viihtyväni, totesin että päiväkerhojen "tädit" olivatkin ihan järki-ihmisiä. Pelkäämääni urkuharmonia en nähnyt kertaakaan eikä Jeesus hallinnutkaan jokaista kahvikeskustelua. Ja jossain vaiheessa se sama kaiherruskin alkoi taas tuntua.
Asiaan vaikutti osittain historian harrastamiseni. Erityisesti Englannin historia on minulle aina ollut heikko kohta (pystyn luettelemaan yhä Englannin hallitsijat vuodesta 1066 nykypäivään - pieni itsekehu tähän väliin). Englannin historiassa eräässä vaiheessa vastaani tulla tupsuttivat Englannin historian heikko kohtani, Tudorit. Henrik VII, Henrik VIII, Edvard VI, Maria I Verinen ja Tudorien heikko kohtani, Elisabet I. Keskiajan tai renessanssiajan historiaa ei kerta kaikkiaan voi kunnolla ymmärtää ellei tunne katolista teologiaa. Ellei tunne reformaattoreiden teologiaa. Joten samalla, kun minä luin Henrik VIII:n värikkäistä avioerohankkeista ja Englannin uskonpuhdistuksesta ja siinä sivussa teologiaa, usko alkoi taas kutsua minua puoleensa.
Koska luterilaisuus oli harmaata ja tylsää (näinhän kaikki aina luterilaisuutta kuvaavat) päätin että se ei ole minun kirkkoni. Lisäksi koin luterilaiset opit hyvin epäilyttäviksi. En kylläkään tiennyt mitä ne olivat, koska olin syljeskellyt kattoon rippikoulussa, mutta tiesin että epäilyttäviä ne silti ovat. Minusta oli tarkoitus tulla katolilainen. Edes se, että ensimmäinen katolisuutta käsittelevä kirja, jonka löysin oli adventistien kirjoittama "katolisuus on suuri Saatana"-henkinen tekele, saanut minua pelästymään.
Luin kaiken mitä katolisuudesta sain käsiini. Osallistuin nettikeskusteluihin. Samalla kipuilin sen kanssa, että onko katolisuus sittenkin minua varten. Suurin osa opeista miellytti minua, mutta oli muutama oppi, joiden kanssa koin aitoa tuskaa. En saanut sovitettua niitä ajatusmaailmaani, en ainakaan jos olin itselleni vähääkään rehellinen. Siitä huolimatta rohkaistun lopulta soittamaan jopa paikallisen katolisen seurakunnan kirkkoherralle, vaikka puhelimessa puhuminen teki minulle silloin lähes fyysisesti pahan olon, niin kovin se jännitti. Ja sovimmepa vielä, että tapaisimme ja keskustelisimme kääntymisestäni katoliseen uskoon. Olin jo lähes varma katolilaisesta identiteetistäni.
Mutta sitten tapahtui jotain. Oikeastaan montakin asiaa. Päädyin siihen, että ehkä olisi hyvä vilkaista myös vähän mitä luterilainen kirkko opettaa. Yllätyin, kun tajusin tajunneeni monet asiat luterilaisuudesta väärin. Löysin sieltä perusteet pyhitykselle, mikä minua oli aina katolisuudessa vedonnut. Luterilaisuus ei ollutkaan harmaata ja tylsää, vaan Kirkkokäsikirjoja selailemalla (ne löysin netistä) paljastuikin rikas ja värikäs liturginen elämä. Tavallinen messukin puhutteli syvästi (sittemmin olen tullut kriittisemmäksi, mikä on tavallaan säälikin).
Lisäksi asiaan vaikuttivat foorumikeskustelut katolilaisten kanssa. Moni katolilainen korosti sitä, että katolisuus ei ole "rusinapullailua". Ei siitä voi ottaa vain niitä osia, joista pitää ja jättää muita osia huomioimatta. Ei ainakaan, jos haluaa oikeasti olla rehellinen itselleen ja kirkolle. Se osui ja upposi. Oikeastaan kaiken muun katolisesta opetuksesta (johon sittemmin olen myös alkanut suhtautua kriittisestikin) pystyin allekirjoittamaan, paitsi yhtä asiaa: opetusta avioerosta. Minä en saanut itseäni kertaakaan aidosti vakuuttuneeksi siitä, että katolisen kirkon näkemys olisi oikea. Siitä tuli se kynnyskysymys, joka lopullisesti piti huolen siitä, että minä jäin luterilaiseksi, vaikka yhä tunnenkin tietynlaista lukkarinrakkautta katolista kirkkoa kohtaan.
Ja miten sen tapaamisen kanssa sitten kävi? Jonkinlaista johdatusta kai siinäkin. Menin kyllä sydän pamppaillen katolisen seurakunnan kirkkoherranvirastoon, mutta kirkkoherra oli joutunut jonkun yllättävän menon vuoksi lähtemään. Kanslistina toimiva nunna oli todella ystävällinen ja pahoitteli kovasti tapahtunutta ja seurakunnan toinenkin pappi - jolla myös oli kiire jonnekin - kävi pyytämässä anteeksi tapahtunutta. Vierailusta jäi kaiken kaikkiaan hyvin positiivinen kuva ja hyvä maku, että ei siinä mitään. Toista vierailua en sitten saanut aikaiseksi, koska luterilaisuus oli jo siinä vaiheessa imaissut minut mukaansa ja pöydälleni oli ilmestynyt taas kahden vuoden tauon jälkeen teologisen tiedekunnan pääsykoekirjat.
Joka tapauksessa koin siis, että minua kutsuttiin. Se alkoi outona kaiherruksena rinnassa ja kaipuuna jonnekin, mitä en kunnolla pystynyt käsittämään. Tämä kaiherrus oli erityisen voimakasta lukion uskonnontunneilla. Tuon uskonnonkurssin aihe oli niinkin epähengellinen kuin uskonnot Suomessa. Ei siis varsinaisesti mikään mystiikan ylistys. Mutta yhtä kaikki, kun opiskelimme tilastotietoja Suomen luterilaisesta kirkosta ja pohdimme kuinka monta sakramenttia ortodokseilla oikein olikaan ja miksi Jehovan todistajat eivät ole kristittyjä, minä koin uskonnollisen heräämisen.
Usko oli vielä melkoinen untuvikko, kun koitti armeija. Siellä se nuupahti ja katosi. Se ei suuremmin järkyttänyt minua, koska lapsesta asti olen ollut on-off-uskovainen. Välillä rukoilin hartaasti iltarukoukseni; välillä asia ei kiinnostanut lainkaan. Jo kolmannella luokalla ymmärsin olevani "kalliomaata": siis Jeesuksen vertaus kylväjästä, joka kylvää siemeniä erilaiseen maahan. Kalliomaassa siemenet itävät, mutta kuolevatkin nopeasti.
Armeijan jälkeen se tupsahti taas näkyviin. Olin mennyt seurakuntaan töihin valtavien ennakkoluulojen kanssa. Yllättäen huomasinkin viihtyväni, totesin että päiväkerhojen "tädit" olivatkin ihan järki-ihmisiä. Pelkäämääni urkuharmonia en nähnyt kertaakaan eikä Jeesus hallinnutkaan jokaista kahvikeskustelua. Ja jossain vaiheessa se sama kaiherruskin alkoi taas tuntua.
Asiaan vaikutti osittain historian harrastamiseni. Erityisesti Englannin historia on minulle aina ollut heikko kohta (pystyn luettelemaan yhä Englannin hallitsijat vuodesta 1066 nykypäivään - pieni itsekehu tähän väliin). Englannin historiassa eräässä vaiheessa vastaani tulla tupsuttivat Englannin historian heikko kohtani, Tudorit. Henrik VII, Henrik VIII, Edvard VI, Maria I Verinen ja Tudorien heikko kohtani, Elisabet I. Keskiajan tai renessanssiajan historiaa ei kerta kaikkiaan voi kunnolla ymmärtää ellei tunne katolista teologiaa. Ellei tunne reformaattoreiden teologiaa. Joten samalla, kun minä luin Henrik VIII:n värikkäistä avioerohankkeista ja Englannin uskonpuhdistuksesta ja siinä sivussa teologiaa, usko alkoi taas kutsua minua puoleensa.
Koska luterilaisuus oli harmaata ja tylsää (näinhän kaikki aina luterilaisuutta kuvaavat) päätin että se ei ole minun kirkkoni. Lisäksi koin luterilaiset opit hyvin epäilyttäviksi. En kylläkään tiennyt mitä ne olivat, koska olin syljeskellyt kattoon rippikoulussa, mutta tiesin että epäilyttäviä ne silti ovat. Minusta oli tarkoitus tulla katolilainen. Edes se, että ensimmäinen katolisuutta käsittelevä kirja, jonka löysin oli adventistien kirjoittama "katolisuus on suuri Saatana"-henkinen tekele, saanut minua pelästymään.
Luin kaiken mitä katolisuudesta sain käsiini. Osallistuin nettikeskusteluihin. Samalla kipuilin sen kanssa, että onko katolisuus sittenkin minua varten. Suurin osa opeista miellytti minua, mutta oli muutama oppi, joiden kanssa koin aitoa tuskaa. En saanut sovitettua niitä ajatusmaailmaani, en ainakaan jos olin itselleni vähääkään rehellinen. Siitä huolimatta rohkaistun lopulta soittamaan jopa paikallisen katolisen seurakunnan kirkkoherralle, vaikka puhelimessa puhuminen teki minulle silloin lähes fyysisesti pahan olon, niin kovin se jännitti. Ja sovimmepa vielä, että tapaisimme ja keskustelisimme kääntymisestäni katoliseen uskoon. Olin jo lähes varma katolilaisesta identiteetistäni.
Mutta sitten tapahtui jotain. Oikeastaan montakin asiaa. Päädyin siihen, että ehkä olisi hyvä vilkaista myös vähän mitä luterilainen kirkko opettaa. Yllätyin, kun tajusin tajunneeni monet asiat luterilaisuudesta väärin. Löysin sieltä perusteet pyhitykselle, mikä minua oli aina katolisuudessa vedonnut. Luterilaisuus ei ollutkaan harmaata ja tylsää, vaan Kirkkokäsikirjoja selailemalla (ne löysin netistä) paljastuikin rikas ja värikäs liturginen elämä. Tavallinen messukin puhutteli syvästi (sittemmin olen tullut kriittisemmäksi, mikä on tavallaan säälikin).
Lisäksi asiaan vaikuttivat foorumikeskustelut katolilaisten kanssa. Moni katolilainen korosti sitä, että katolisuus ei ole "rusinapullailua". Ei siitä voi ottaa vain niitä osia, joista pitää ja jättää muita osia huomioimatta. Ei ainakaan, jos haluaa oikeasti olla rehellinen itselleen ja kirkolle. Se osui ja upposi. Oikeastaan kaiken muun katolisesta opetuksesta (johon sittemmin olen myös alkanut suhtautua kriittisestikin) pystyin allekirjoittamaan, paitsi yhtä asiaa: opetusta avioerosta. Minä en saanut itseäni kertaakaan aidosti vakuuttuneeksi siitä, että katolisen kirkon näkemys olisi oikea. Siitä tuli se kynnyskysymys, joka lopullisesti piti huolen siitä, että minä jäin luterilaiseksi, vaikka yhä tunnenkin tietynlaista lukkarinrakkautta katolista kirkkoa kohtaan.
Ja miten sen tapaamisen kanssa sitten kävi? Jonkinlaista johdatusta kai siinäkin. Menin kyllä sydän pamppaillen katolisen seurakunnan kirkkoherranvirastoon, mutta kirkkoherra oli joutunut jonkun yllättävän menon vuoksi lähtemään. Kanslistina toimiva nunna oli todella ystävällinen ja pahoitteli kovasti tapahtunutta ja seurakunnan toinenkin pappi - jolla myös oli kiire jonnekin - kävi pyytämässä anteeksi tapahtunutta. Vierailusta jäi kaiken kaikkiaan hyvin positiivinen kuva ja hyvä maku, että ei siinä mitään. Toista vierailua en sitten saanut aikaiseksi, koska luterilaisuus oli jo siinä vaiheessa imaissut minut mukaansa ja pöydälleni oli ilmestynyt taas kahden vuoden tauon jälkeen teologisen tiedekunnan pääsykoekirjat.
lauantai 19. huhtikuuta 2008
Seurakuntien johtajat
Jatkan siihen mihin jäin eli seurakuntien johtajista.
Kirkollahan sanotaan olevan johtajaongelma. Eräs pappi sanoi kerran, että seurakuntien johtajaongelmat johtuvat pitkälti siitä, että kirkkoherroiksi valitaan "mukavia kappalaisia". Tällä hän viittasi siihen, että seurakunnassa pitkään työskennellyt mukava kappalainen - päästyään kirkkoherraksi - ei välttämättä pysty/halua muuttamaan rooliaan työyhteisön johtajaksi, koska hän on kollegoidensa silmissä aina se "mukava kappalainen".
Toinen ihan ilmeinen ongelman aiheuttaja on se, että kirkkoherra valitaan yleisillä vaaleilla. Yleinen vaali voi joskus onnistua todella hyvin ja ajatus niissä on kaunis. Vaarana kuitenkin tuolloin on, että kirkkoherranvaaleissa korostuvat ihan ihmeelliset asiat. Valituksi tulee esimerkiksi se, joka laulaa kauniisti tai se, joka piti "mukavan" saarnan. Siinä kuitenkin valitaan työyhteisölle esimiestä, sekä henkilöä, jonka mielipiteiden perusteella myös se perustyö pitkälti muotoutuu. Ja valitettavasti noita kykyjä ei voi mitata laulutaidolla.
Toisaalta mietin myös sitä, että millaisia henkilöitä tulee valituiksi kirkkoherroiksi. Jokainen kirkon virkaanhan tähtäävä teologi osallistuu soveltavien opintojen yhteydessä psykologiseen testaukseen. Oma tulokseni oli, etten suuremmin poikennut "keskimääräisestä" teologista eli vastaukseni olivat aika tyypillisiä vastauksia teologeille. Minä taas en miellä itseäni erityisen kykeneväksi johtamaan. Voisiko kirkon ongelmana siis olla sekin, että meillä on iso joukko johtajia, jotka eivät persoonaltaan kenties siihen kykenisi?
Mutta ei kaikkea vastuuta voi vierittää kirkkoherrojen niskoille. Tutkimukset ovat niin ikään osoittaneet, että seurakuntien työntekijät ovat hyvin haasteellisia johdettavia. Seurakunnissa elävät rinnakkain itsenäinen työ ja ryhmätyö. Sukupolven murros, jossa "työkeskeinen" sukupolvi tekee työtä uuden sukupolven kanssa, joille työ ei ole enää keskeinen osa identiteettiä, asettaa oman haasteensa. Seurakunnasta haluttaisiin työyhteisönä tehdä se unelmayhteisö, kukin omalla tavallaan. Työntekijöiden odotukset johtajia kohtaan ovat kovia, ristiriitaisia ja epärealistisiakin. Kirkkoherra saattaa esimerkiksi saada osakseen valtavaa ryöpytystä johtajattomuudestaan. Sitten kun kirkkoherra-poloinen ryhdistäytyy, hakee työnohjausta ja alkaa aktiivisesti johtamaan, samat työntekijät valittavat, miten heitä nyt kiusataan ja kirkkoherra on diktaattori.
Kirkollahan sanotaan olevan johtajaongelma. Eräs pappi sanoi kerran, että seurakuntien johtajaongelmat johtuvat pitkälti siitä, että kirkkoherroiksi valitaan "mukavia kappalaisia". Tällä hän viittasi siihen, että seurakunnassa pitkään työskennellyt mukava kappalainen - päästyään kirkkoherraksi - ei välttämättä pysty/halua muuttamaan rooliaan työyhteisön johtajaksi, koska hän on kollegoidensa silmissä aina se "mukava kappalainen".
Toinen ihan ilmeinen ongelman aiheuttaja on se, että kirkkoherra valitaan yleisillä vaaleilla. Yleinen vaali voi joskus onnistua todella hyvin ja ajatus niissä on kaunis. Vaarana kuitenkin tuolloin on, että kirkkoherranvaaleissa korostuvat ihan ihmeelliset asiat. Valituksi tulee esimerkiksi se, joka laulaa kauniisti tai se, joka piti "mukavan" saarnan. Siinä kuitenkin valitaan työyhteisölle esimiestä, sekä henkilöä, jonka mielipiteiden perusteella myös se perustyö pitkälti muotoutuu. Ja valitettavasti noita kykyjä ei voi mitata laulutaidolla.
Toisaalta mietin myös sitä, että millaisia henkilöitä tulee valituiksi kirkkoherroiksi. Jokainen kirkon virkaanhan tähtäävä teologi osallistuu soveltavien opintojen yhteydessä psykologiseen testaukseen. Oma tulokseni oli, etten suuremmin poikennut "keskimääräisestä" teologista eli vastaukseni olivat aika tyypillisiä vastauksia teologeille. Minä taas en miellä itseäni erityisen kykeneväksi johtamaan. Voisiko kirkon ongelmana siis olla sekin, että meillä on iso joukko johtajia, jotka eivät persoonaltaan kenties siihen kykenisi?
Mutta ei kaikkea vastuuta voi vierittää kirkkoherrojen niskoille. Tutkimukset ovat niin ikään osoittaneet, että seurakuntien työntekijät ovat hyvin haasteellisia johdettavia. Seurakunnissa elävät rinnakkain itsenäinen työ ja ryhmätyö. Sukupolven murros, jossa "työkeskeinen" sukupolvi tekee työtä uuden sukupolven kanssa, joille työ ei ole enää keskeinen osa identiteettiä, asettaa oman haasteensa. Seurakunnasta haluttaisiin työyhteisönä tehdä se unelmayhteisö, kukin omalla tavallaan. Työntekijöiden odotukset johtajia kohtaan ovat kovia, ristiriitaisia ja epärealistisiakin. Kirkkoherra saattaa esimerkiksi saada osakseen valtavaa ryöpytystä johtajattomuudestaan. Sitten kun kirkkoherra-poloinen ryhdistäytyy, hakee työnohjausta ja alkaa aktiivisesti johtamaan, samat työntekijät valittavat, miten heitä nyt kiusataan ja kirkkoherra on diktaattori.
perjantai 18. huhtikuuta 2008
Sinä et ole tervetullut tänne
Anne kirjoitti toisaalla seurakuntayhteydestä ja minulla alkoi heti pyöriä päässä vastineen tekeminen. Olen myös miettinyt seurakuntiin, ehkä lähinnä työyhteisönä, liittyviä ongelmia. Omalla kohdallani tämä kaikki on vielä kovin teoreettista, koska en ole suuremmin seurakunnissa ehtinyt töissä olemaan ja seurakuntalaisenakin olen aika passiivi. Mutta eihän käytännön kokemuksen puute ole koskaan estänyt mielipiteiden muodostumista, joten tässä se tulee:
Miksi seurakunnat ovat niin riitaisia työyhteisöjä? Se oli muistaakseni ortodoksisen kirkon lehti, jossa kerran pohdittiin tätä samaa kysymystä. Siinä esitettiin yhdeksi mahdolliseksi selitykseksi sitä, että mennessään seurakuntaan töihin ihmisellä on erittäin usein (joko tiedostettuja tai useimmiten kaiketi tiedostomattomia) ajatuksia, toiveita ja unelmia siitä, millainen seurakunta on. Useimmiten seurakunta halutaan nähdä työyhteisönäkin ihmisen omana hengellisenä kotona, ehkä jopa jonkin näköisenä "enkeliyhteisönä".
Kun näin ei sitten käy oikeastaan koskaan (koska seurakunnassa on töissä muita ihmisiä), tästä seuraa järkyttävä pettymys, kun omat ennakko-odotukset kohtaavat todellisen maailman ja saavat turpaansa. Koska ennakko-odotusten ja todellisen maailman välinen kuilu on niin järkyttävän suuri, ovat myös pettymys ja ahdistus sitä suurempia. Silloin sellaisetkin kahvihuonekähinät, jotka jossain maallisessa työpaikassa olisivat vain yksi osa sitä työtä, muuttuvatkin todella loukkaaviksi. Koska ne tapahtuvat seurakunnissa, jossa ei meidän ideaalimaailmassamme kuuluisi sellaista olla.
Tämä selittää ehkä jotain, mutta ei kuitenkaan myöskään muuta sitä tosiasiaa, että seurakunnat monesti ovat oikeastikin riitaisia työyhteisöjä, joissa moni on kokenut tulleensa syvästi loukatuksi. Tämä taas liittyy ehkä toiseen seurakunnille tyypilliseen ongelmaan: hengellistämiseen.
Seurakuntatyö tai aktiiviseurakuntalaisena oleminen antaa valitettavasti rajattomat mahdollisuudet viedä kaikki kiistat ja erimielisyydet taivasten valtakunnan asioiksi. Raamatulla on hyvä lyödä päähän ja aina voi paeta "hengellisyytensä" taakse. "Tää on mun näkyni" ja siinä samalla voidaan jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin, rupusakkiin ja hyviin tyyppeihin. Ihminen ei olekaan yksin loukkaamassa toista, vaan rinnalle tuodaan Jumalakin. Pahahan sitä toisen uskonnollista näkyä on mennä kiistämään. Siinä on vähän samanlaista mentaliteettia kuin koulun pihalla kiusaajien lällätys "Eihän leikistä nyt saa suuttua". Sinua siis saa nimitellä. Jos suutut, olet huumorintajuton idiootti. Joka tapauksessa, et voi voittaa.
Esimerkkejä tällaisesta hengellistämisellä loukkaamisesta on turhankin helppo hakea. Hyvä esimerkki ovat vaikkapa ne lukuisat naispapit, jotka ovat erehtyneet menemään alttarille ehtoolliselle, jossa joku perinteisellä virkakäsityksellä liikkeellä oleva veli on ollut liturgina, joka on yksinkertaisesti kieltäytynyt jakamasta ehtoollista seurakuntalaisen asemassa olevalle naispapille. Jotkut ovat jopa sen ääneen sanoneet "Sinä et ole tervetullut tänne".
Ja ehkä kolmas syy on näiden kahden yhdistelmä: asioihin ei osata tai uskalleta tarttua. Kun ongelmia on, niistä halutaan vaieta, sulkea silmät ja olla niin kuin ei oltaiskaan. Halutaan nähdä asiat parhain päin. Ihastellaan savun muodostamia kauniita kuvioita työyhteisön kytevillä raunioilla.
Itse tunnistan itsessäni tämän "ollaan kaikki kavereita, jookos"-vaikenijan. Miehen, joka ehdottaa yhteislaulua, kun tunnelma on jäisen hiljainen. Joka ei pidä siitä, että riidellään ja joka samanaikaisesti ei osaa erottaa toisistaan kunnolla asioiden ja ihmisten riitelemistä. Joka pyrkii näkemään asiat parhain päin ja joka siksi ei aina tajua, että asiat eivät oikeasti ehkä ole hyvin. Koska tunnistan tämän puolen itsessäni, en ole ehkä koskaan tuntenutkaan mitään vetoa minkäänlaisiin johtotehtäviin. Rivimiehenä saa vielä aika vapaasti häärätä romantikkona, mutta johtajalla tulisi olla aimo annos raakaa realismia.
Miksi seurakunnat ovat niin riitaisia työyhteisöjä? Se oli muistaakseni ortodoksisen kirkon lehti, jossa kerran pohdittiin tätä samaa kysymystä. Siinä esitettiin yhdeksi mahdolliseksi selitykseksi sitä, että mennessään seurakuntaan töihin ihmisellä on erittäin usein (joko tiedostettuja tai useimmiten kaiketi tiedostomattomia) ajatuksia, toiveita ja unelmia siitä, millainen seurakunta on. Useimmiten seurakunta halutaan nähdä työyhteisönäkin ihmisen omana hengellisenä kotona, ehkä jopa jonkin näköisenä "enkeliyhteisönä".
Kun näin ei sitten käy oikeastaan koskaan (koska seurakunnassa on töissä muita ihmisiä), tästä seuraa järkyttävä pettymys, kun omat ennakko-odotukset kohtaavat todellisen maailman ja saavat turpaansa. Koska ennakko-odotusten ja todellisen maailman välinen kuilu on niin järkyttävän suuri, ovat myös pettymys ja ahdistus sitä suurempia. Silloin sellaisetkin kahvihuonekähinät, jotka jossain maallisessa työpaikassa olisivat vain yksi osa sitä työtä, muuttuvatkin todella loukkaaviksi. Koska ne tapahtuvat seurakunnissa, jossa ei meidän ideaalimaailmassamme kuuluisi sellaista olla.
Tämä selittää ehkä jotain, mutta ei kuitenkaan myöskään muuta sitä tosiasiaa, että seurakunnat monesti ovat oikeastikin riitaisia työyhteisöjä, joissa moni on kokenut tulleensa syvästi loukatuksi. Tämä taas liittyy ehkä toiseen seurakunnille tyypilliseen ongelmaan: hengellistämiseen.
Seurakuntatyö tai aktiiviseurakuntalaisena oleminen antaa valitettavasti rajattomat mahdollisuudet viedä kaikki kiistat ja erimielisyydet taivasten valtakunnan asioiksi. Raamatulla on hyvä lyödä päähän ja aina voi paeta "hengellisyytensä" taakse. "Tää on mun näkyni" ja siinä samalla voidaan jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin, rupusakkiin ja hyviin tyyppeihin. Ihminen ei olekaan yksin loukkaamassa toista, vaan rinnalle tuodaan Jumalakin. Pahahan sitä toisen uskonnollista näkyä on mennä kiistämään. Siinä on vähän samanlaista mentaliteettia kuin koulun pihalla kiusaajien lällätys "Eihän leikistä nyt saa suuttua". Sinua siis saa nimitellä. Jos suutut, olet huumorintajuton idiootti. Joka tapauksessa, et voi voittaa.
Esimerkkejä tällaisesta hengellistämisellä loukkaamisesta on turhankin helppo hakea. Hyvä esimerkki ovat vaikkapa ne lukuisat naispapit, jotka ovat erehtyneet menemään alttarille ehtoolliselle, jossa joku perinteisellä virkakäsityksellä liikkeellä oleva veli on ollut liturgina, joka on yksinkertaisesti kieltäytynyt jakamasta ehtoollista seurakuntalaisen asemassa olevalle naispapille. Jotkut ovat jopa sen ääneen sanoneet "Sinä et ole tervetullut tänne".
Ja ehkä kolmas syy on näiden kahden yhdistelmä: asioihin ei osata tai uskalleta tarttua. Kun ongelmia on, niistä halutaan vaieta, sulkea silmät ja olla niin kuin ei oltaiskaan. Halutaan nähdä asiat parhain päin. Ihastellaan savun muodostamia kauniita kuvioita työyhteisön kytevillä raunioilla.
Itse tunnistan itsessäni tämän "ollaan kaikki kavereita, jookos"-vaikenijan. Miehen, joka ehdottaa yhteislaulua, kun tunnelma on jäisen hiljainen. Joka ei pidä siitä, että riidellään ja joka samanaikaisesti ei osaa erottaa toisistaan kunnolla asioiden ja ihmisten riitelemistä. Joka pyrkii näkemään asiat parhain päin ja joka siksi ei aina tajua, että asiat eivät oikeasti ehkä ole hyvin. Koska tunnistan tämän puolen itsessäni, en ole ehkä koskaan tuntenutkaan mitään vetoa minkäänlaisiin johtotehtäviin. Rivimiehenä saa vielä aika vapaasti häärätä romantikkona, mutta johtajalla tulisi olla aimo annos raakaa realismia.
II osasta III:nteen.
Niinhän siinä sitten kävi, että gradun valmistumisen II vaiheeseen liittyvät kauhukuvani eivät toteutuneet ja tänään puolilta päivin jätin kaksi ohjeiden mukaisesti sidottua gradua tarkastettavaksi. Gradun III vaihe on siis alkanut. Minun osuuteni rajoittuu kypsyyskokeeseen osallistumiseen (missä ilmeisesti testataan että olen ihan oikeasti itse graduni kirjoittanut ja että osaan suomea) ja sitten sen päättämiseen, että viedäänkö gradun arvosana tiedekuntaneuvoston vahvistettavaksi. Tällainen yliopistollinen kummallisuushan siis on, että saamme tietää arvosanan kaksi viikkoa ennen sen vahvistamista. Siinä ajassa voimme pyytää gradun vetämistä pois arvostelusta. Yleensä niin kai tapahtuu, jos gradu jostain syystä on saanut hylätyn arvosanan tai siinä on selkeitä sellaisia virheitä, joiden korjaaminen oikeasti vaikuttaisi numeroon. Saadaanpa nähdä kuinka käy.
Väärin kastettu
Kuuntelin edellisaamuna Radio Rockin Heikelä-Linnanahde Korporaation Aamunavausta, jonka piti "Sika-Harri". Ohjelmalle on luonteenomaista varsin provosoiva ja kirpeän humoristinen sävy, joka näkyy Aamunavaus- pakinoissakin.
Nyt Sika-Harri käänsi pilkkakirveensä evankelis-luterilaista kirkkoa kohtaan. Tähän hänet oli yllyttänyt - mikäpä muukaan - kuin viime aikoina julkituotu päätös siitä, ettei Luther-säätiön Missionsprovetin vihkimien pappien kastamia lapsia hyväksytä Suomen luterilaisen kirkon jäseniksi. Sika-Harri irvaili, miten kirkko on jälleen onnistunut hyökkäämään heikompia vastaan voidakseen jatkaa riitelyään oikeaoppisuudesta Luther-säätiön kanssa.
Koko kastekysymyshän on nimenomaan "juridinen" asia. Kaste on samalla liittyminen seurakuntaan. Ja koska Missionsprovetin papit eivät ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeja, heidän kastamansa ihmiset eivät liity Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntiin. Kyse on eräällä tavalla vallankäytöstäkin. Luther-säätiön kaikilla papeilla ei ole Suomen luterilaisen kirkon pappisoikeuksia, joten heillä ei ole oikeutta käyttää sen valtaa.
Mutta...
Kastehan ei ole pelkästään juridinen akti. Siihen liittyy muutakin. Kasteessahan ihminen otetaan paitsi seurakuntaan, myös Jumalan lapseksi ja osaksi pelastusta. Olen itse asiassa hieman yllättynytkin siitä, ettei tätä kasteen "toista puolta" (heh, tai siis varsinaisesti koko kasteen ideaa) ei ole julkisessa keskustelussa pahemmin korostettu. Toivon sen johtuvan siitä, että asia on niin itsestäänselvä kaikille osapuolille, ettei siitä tarvitse puhua. Nimittäin jos ei ole, niin sitten olen kyllä jo tosi huolestunut siitä mihin tämä kirkkolaiva on oikein seilaamassa.
On vaikea ymmärtää, että miten kirkko voi olla hyväksymättä kastetta, joka on toimitettu vedellä valellen tai upottaen Kolmiyhteisen Jumalan nimeen? Jos nämä vaatimukset täyttyvät, niin silloinhan kaste on pätevä, oli kastaja sitten kuka hyvänsä. Kaste ei ole ehkä sujunut kaikkien "tyylipisteiden mukaisesti", mutta se on silti oikea ja pätevä kaste. Millä perustella siis nämä lapset voidaan torjua kirkon jäsenyydestä? Pitäisikö heidät kastaa uudelleen? Ja jos pitäisi, niin millä perusteilla? Edes hätäkastettua lasta ei kasteta uudelleen, vaan suoritetaan ainoastaan kasteen vahvistaminen. Tulisiko tämä tehdä myös näiden lasten kanssa? Ja jos pitäisi, niin pitäisikö se sitten tehdä kaikkien ei-luterilaisten kastettujen kristittyjen kohdalla, jotka kääntyvät luterilaisiksi? Tähänhän asti heidät on vain konfirmoitu. Voisin kyllä kuvitella, että tuosta nousisi ekumeeninen äläkkä...
Jotenkin nyt tuntuu, lukematta vielä piispojen perusteluja tälle päätökselle (jolloin tietysti voisi olla fiksumpaa pitää nokkansa kiinni, mutta sisäinen sensorini nukkuu jo tähän aikaa yöstä, minkä lisäksi olen syönyt itse tehtyä, mahdollisesti jo pilaantunutta risottoa, mikä vaikuttaa arvostelukykyyni), että tätä asiaa ei ole ehkä mietitty ihan loppuun asti. Kirkkopoliittinen kädenvääntö sikseen, mutta kaikesta huolimattahan nämä "väärin" kastetut lapset on samalla kastettu täysin "oikein". Ja siten heidät tulisi hyväksyä seurakunnan jäseniksi.
Nyt Sika-Harri käänsi pilkkakirveensä evankelis-luterilaista kirkkoa kohtaan. Tähän hänet oli yllyttänyt - mikäpä muukaan - kuin viime aikoina julkituotu päätös siitä, ettei Luther-säätiön Missionsprovetin vihkimien pappien kastamia lapsia hyväksytä Suomen luterilaisen kirkon jäseniksi. Sika-Harri irvaili, miten kirkko on jälleen onnistunut hyökkäämään heikompia vastaan voidakseen jatkaa riitelyään oikeaoppisuudesta Luther-säätiön kanssa.
Koko kastekysymyshän on nimenomaan "juridinen" asia. Kaste on samalla liittyminen seurakuntaan. Ja koska Missionsprovetin papit eivät ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeja, heidän kastamansa ihmiset eivät liity Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntiin. Kyse on eräällä tavalla vallankäytöstäkin. Luther-säätiön kaikilla papeilla ei ole Suomen luterilaisen kirkon pappisoikeuksia, joten heillä ei ole oikeutta käyttää sen valtaa.
Mutta...
Kastehan ei ole pelkästään juridinen akti. Siihen liittyy muutakin. Kasteessahan ihminen otetaan paitsi seurakuntaan, myös Jumalan lapseksi ja osaksi pelastusta. Olen itse asiassa hieman yllättynytkin siitä, ettei tätä kasteen "toista puolta" (heh, tai siis varsinaisesti koko kasteen ideaa) ei ole julkisessa keskustelussa pahemmin korostettu. Toivon sen johtuvan siitä, että asia on niin itsestäänselvä kaikille osapuolille, ettei siitä tarvitse puhua. Nimittäin jos ei ole, niin sitten olen kyllä jo tosi huolestunut siitä mihin tämä kirkkolaiva on oikein seilaamassa.
On vaikea ymmärtää, että miten kirkko voi olla hyväksymättä kastetta, joka on toimitettu vedellä valellen tai upottaen Kolmiyhteisen Jumalan nimeen? Jos nämä vaatimukset täyttyvät, niin silloinhan kaste on pätevä, oli kastaja sitten kuka hyvänsä. Kaste ei ole ehkä sujunut kaikkien "tyylipisteiden mukaisesti", mutta se on silti oikea ja pätevä kaste. Millä perustella siis nämä lapset voidaan torjua kirkon jäsenyydestä? Pitäisikö heidät kastaa uudelleen? Ja jos pitäisi, niin millä perusteilla? Edes hätäkastettua lasta ei kasteta uudelleen, vaan suoritetaan ainoastaan kasteen vahvistaminen. Tulisiko tämä tehdä myös näiden lasten kanssa? Ja jos pitäisi, niin pitäisikö se sitten tehdä kaikkien ei-luterilaisten kastettujen kristittyjen kohdalla, jotka kääntyvät luterilaisiksi? Tähänhän asti heidät on vain konfirmoitu. Voisin kyllä kuvitella, että tuosta nousisi ekumeeninen äläkkä...
Jotenkin nyt tuntuu, lukematta vielä piispojen perusteluja tälle päätökselle (jolloin tietysti voisi olla fiksumpaa pitää nokkansa kiinni, mutta sisäinen sensorini nukkuu jo tähän aikaa yöstä, minkä lisäksi olen syönyt itse tehtyä, mahdollisesti jo pilaantunutta risottoa, mikä vaikuttaa arvostelukykyyni), että tätä asiaa ei ole ehkä mietitty ihan loppuun asti. Kirkkopoliittinen kädenvääntö sikseen, mutta kaikesta huolimattahan nämä "väärin" kastetut lapset on samalla kastettu täysin "oikein". Ja siten heidät tulisi hyväksyä seurakunnan jäseniksi.
torstai 17. huhtikuuta 2008
Auton korjaamista
Tämähän on tietysti vitsi, mutta kyllä tässä vähän totuuttakin on mukana:
A) Naisille.
Ajetaan huoltoasemalle, kun edellisestä öljynvaihdosta on kulunut n.15.000 kilometriä. Annetaan ohjeet huoltomiehelle ja siirrytään itse huoltamon kahvioon diettipiirakalle ja kahville. Työn valmistuttua maksetaan kassalle ja lähdetään ajelemaan...
Kustannukset :
4 litraa synteettistä öljyä 32,80 eur
suodatin 6,40 eur
vaihtotyö 13,45 eur
kahvi ja piiras 2 eur
Yhteensä 54,65 euroa.
A) Naisille.
Ajetaan huoltoasemalle, kun edellisestä öljynvaihdosta on kulunut n.15.000 kilometriä. Annetaan ohjeet huoltomiehelle ja siirrytään itse huoltamon kahvioon diettipiirakalle ja kahville. Työn valmistuttua maksetaan kassalle ja lähdetään ajelemaan...
Kustannukset :
4 litraa synteettistä öljyä 32,80 eur
suodatin 6,40 eur
vaihtotyö 13,45 eur
kahvi ja piiras 2 eur
Yhteensä 54,65 euroa.
B) Miehille (tee-se-itse -sellaiselle).
1) Ajetaan Motonet-varaosaliikkeeseen, ostetaan synteettistä tarjousöljyä 29.25 eur/4 l, uusi öljynsuodatin 5 eur, sekä uusi Wunderbaum-hajuste 1.35 eur.
2) Ajetaan kotitalliin ja aloitetaan öljynvaihto-operaatio huomaamalla että jäteöljysäiliö on täynnä, ei ajeta ongelmajätepisteeseen vaan kaadetaan jäteöljyastia pihan perällä olevaan kuoppaan.
3) Avataan yksi Karjala-olut, juodaan.
4) Etsitään tunkkia n.30 minuuttia, löydetään se pojan polkuauton alta, tunkataan auton etupää ylös ja asetetaan alle pukit.
5) Avataan yksi Karjala-olut, rasitukseen ja juodaan.
6) Asetetaan jäteöljyastia auton alle, etsitään öljytulppaan sopivaa kiintoavainta, ei löydy, joten otetaan avuksi jakoavain.
7) Avataan kampikammion öljytulppa.
8) Pudotetaan öljytulppa ja kuparitiiviste sekä jakoavain kuuman öljyn mukana jäteöljyastiaan, roiskeet sottaavat vaatteet ja kädet.
9) Trasselilla pyyhitään isommat roiskeet kasvoilta ja käsiltä.
10) Vidutukseen otetaan yksi Karjala-olut, juodaan ja katsellaan mustan käytetyn moottoriöljyn valumista jäteastiaan.
11) Etsitään suodattimen vaihtoon tarvittavaa ketju-avainta, ei löydy joten lyödään ruuvimeisseli suodattimesta läpi, öljy roiskuu joka puolelle ja oikean käden rystysistä aukeaa palkeenkielet.
12) Otetaan taas vidutukseen yksi Karjala-olut ja juodaan.
13) Kaveri tulee käymään, tyhjennetään Karjala-kori ja päätetään, että jatketaan öljynvaihtoa huomenna...
14) Seuraava päivä, vedetään jäteöljyastia auton alta ja tyhjennetään se pihan perällä olevaan kuoppaan, peitetään kuoppa mullalla.
15) Siivotaan kohdassa 11 tulleet roiskeet.
16) Otetaan Karjala-olut; ei prkl, nehän juotiin eilen..
17) Käydään ostamassa taas korillinen Karjala-olutta.
18) Tuhritaan uusi suodatin jäteöljyyn ja kierretään se paikoilleen.
19) Kaadetaan litra öljyä täyttökorkista koneeseen kun muistetaan ettei tullut kierretyksi öljytulppaa tiivisteineen paikoilleen.
20) Haetaan h*lvetisti öljytulppaa ja tiivistettä, muistetaan, että jäteöljy tuli kaadetuksi pihan perälle kuoppaan ja eilenhän tulppa, tiiviste ja jakoavain putosivat jäteöljyn joukkoon.
21) Armottomaan vidutukseen otetaan kaksi Karjala-olutta.
22) Avataan se @!#$ kuoppa, tongitaan ja löydetään tulppa, tiiviste ja jakoavain.
23) Viedään auton alle valunut ensimmäinen litra öljyn ja trasselin sekoitusta sinne pihan perällä olevaan kuoppaan.
24) Otetaan yksi Karjala-olut ja juodaan.
25) Pohjatulppaa kiristettäessä lipsutetaan jakoavain ja eilen auenneet rystyset, nyt jo hyvässä ruvessa, aukeavat uudelleen.
26) Vaiheen 25 johdosta lyödään takaraivo betonilattiaan ja otsakulma pohjapellin tukipultin päähän.
27) Kirotaan h*lvetisti.
28) Heitetään jakoavain pitkin autotallin seiniä.
29) Kiroillaan vielä 10 minuuttia, koska jakoavain on osunut autotallin seinään kiinnitetyn Miss Joulukuun vasempaan meijeriin.
30) Vidutus hellittää kun otetaan kaksi Karjala-olutta ja juodaan.
31) Puhdistetaan ja desinfioidaan rystyset, otsakulma ja takaraivo ja laastaroidaan ne asianmukaisesti.
32) Otetaan tuskaan yksi Karjala-olut ja juodaan.
33) Kaadetaan 3 jäljellä ollutta litraa synteettistä öljyä koneeseen.
34) Otetaan pukit pois alta ja hajoitetaan samalla tunkin vipuvarsi.
35) Peruutetaan auto ulos tallista, että voidaan siivota kohdan 23 öljyläikkä.
36) Koeajolle ja hakemaan se puuttuva litra synteettistä öljyä Motonetistä.
37) Tien sivuun ja puhalletaan ystävälliselle Liikkuvan Poliisin konstaapelille.
38) Auto hinataan pois.
39) Käydään oikeudessa, maksetaan sakot, verikokeet ja hinauspalvelu
Kustannukset:
4 litraa synteettistä öljyä 29,25 eur
1 öljynsuodatin 5 eur
1 Wunderbaum 1,35 eur
48 plo:a Karjala olutta 59,70 eur
1 rattijuopumussakko 571,80 eur
1 verikoe, terv.keskuksessa 50,45 eur
1 hinauskulut 124,45 eur
Yhteensä 842,00 euroa
keskiviikko 16. huhtikuuta 2008
I vaihe ohi, II vaihe käynnissä
Gradun I vaihe päättyi tänään ja II vaihe alkoi, kun luovutin tulostetun käsikirjoituksen Pikapainon henkilökunnalle ja tilasin käsikirjoituksesta kaksi koviin tummansinisiin kansiin sidottua gradua kaksipuolisin tekstein. II vaihe päättyy, kun luovutan omin pikku kätösin nuo samaisen kansiin sidotut gradut teologisen tiedekunnan opintotoimistoon ennen deadlinea. Siitä alkaa sitten III vaihe, eli arvostelu, johon minulla ei juuri ole sananvaltaa, paitsi nyt mahdollisuus vetää gradu pois arvostelusta. Tämä lähinnä silloin, jos arvosana ei kelpaa minulle tai olemme ohjaajan kanssa yksimielisiä siitä, että gradusta voisi saada vielä paremman.
Vaikka tämä II vaihe on vaiheista kaikkein lyhin, niin ainakin hermostuttava se on. Vatsassa tuntuu aika ikävä ahdistus, kun mietin graduani. Minunhan oli tarkoitus palauttaa se jo maanantaina, mutta en sitten raaskinut luopua hengen tuotoksestani. Toisaalta se oli äärimmäisen hyvä, koska kyllä siellä vielä tänäänkin löytyi sellaisia huolimattomuusvirheitä, että oksat pois. Ja sehän se nyt hermostuttaakin. Kas, kun olen aivan varma, että siellä gradussa on vieläkin joku hirveä töppäys, mutta nyt se on myöhäistä! Tai mitä jos tilauksessani jokin menee pieleen?
Aikataulut siirtymästä II vaiheesta III vaiheeseen menivät pikkuisen liian tiukalle, koska Pikapainossa on ruuhkaa. Ensimmäinen minulle tarjottu mahdollisuus oli useita tunteja deadlinen jälkeen, mutta sain sovittua asian niin, että haen gradut puolta tuntia ennen palautusajan päättymistä. Puoli tuntia voi olla joko ruhtinaallisen paljon aikaa tai sitten mitättömän vähän. Jos minulle annettu hakuaika (kello 11) on se aika, jolloin gradut ovat viimeistään valmiit, minulla ei ole hätäpäivää. Edes minulla ei mene painopaikasta toimistoon kävelemiseen 10 minuuttia kauemmin. Ei vaikka hissikin olisi rikki. Sitten taas jos kello 11 on se aika, jolloin gradut ovat aikaisintaan noudettavissa, tuo puolituntinen kuluu hujahduksessa ja saan viettää monia tuskanhetkiä ennen kuin myöhästyn.
Tosin huonomminkin voisi olla. Olisin voinut hilloa gradua itselläni vielä tämänkin päivän. Mutta ei sitä ole turhaan teologiaa ja filosofiaa luettu: päättelin nimittäin, että koska A) nyt on viimeinen mahdollisuus palauttaa gradu vanhan tutkintorakenteen mukaan siitä seuraa B) mahdollisimman moni yrittää palauttaa gradunsa perjantaihin mennessä. Koska C) painopaikassa on vain rajallinen määrä työntekijöitä ja D) käsikirjoituksen sitominen ei välttämättä ole viiden minuutin homma seuraa tästä yhtälöstä A+B+C+D= pistä hösseliksi. Sääliksi kyllä käy nyt niitä opiskelijoita, jotka eivät hoksaa sidotuttaa graduaan tänään ja yrittävät tehdä sen Keskustakampuksen alueella. Ruuhka on kuulemma aivan tajuton. Mikä ei helpota minunkaan ahdistustani.
Ja voihan sitä vahingossa nukkua perjantaina pommiinkin.
Vaikka tämä II vaihe on vaiheista kaikkein lyhin, niin ainakin hermostuttava se on. Vatsassa tuntuu aika ikävä ahdistus, kun mietin graduani. Minunhan oli tarkoitus palauttaa se jo maanantaina, mutta en sitten raaskinut luopua hengen tuotoksestani. Toisaalta se oli äärimmäisen hyvä, koska kyllä siellä vielä tänäänkin löytyi sellaisia huolimattomuusvirheitä, että oksat pois. Ja sehän se nyt hermostuttaakin. Kas, kun olen aivan varma, että siellä gradussa on vieläkin joku hirveä töppäys, mutta nyt se on myöhäistä! Tai mitä jos tilauksessani jokin menee pieleen?
Aikataulut siirtymästä II vaiheesta III vaiheeseen menivät pikkuisen liian tiukalle, koska Pikapainossa on ruuhkaa. Ensimmäinen minulle tarjottu mahdollisuus oli useita tunteja deadlinen jälkeen, mutta sain sovittua asian niin, että haen gradut puolta tuntia ennen palautusajan päättymistä. Puoli tuntia voi olla joko ruhtinaallisen paljon aikaa tai sitten mitättömän vähän. Jos minulle annettu hakuaika (kello 11) on se aika, jolloin gradut ovat viimeistään valmiit, minulla ei ole hätäpäivää. Edes minulla ei mene painopaikasta toimistoon kävelemiseen 10 minuuttia kauemmin. Ei vaikka hissikin olisi rikki. Sitten taas jos kello 11 on se aika, jolloin gradut ovat aikaisintaan noudettavissa, tuo puolituntinen kuluu hujahduksessa ja saan viettää monia tuskanhetkiä ennen kuin myöhästyn.
Tosin huonomminkin voisi olla. Olisin voinut hilloa gradua itselläni vielä tämänkin päivän. Mutta ei sitä ole turhaan teologiaa ja filosofiaa luettu: päättelin nimittäin, että koska A) nyt on viimeinen mahdollisuus palauttaa gradu vanhan tutkintorakenteen mukaan siitä seuraa B) mahdollisimman moni yrittää palauttaa gradunsa perjantaihin mennessä. Koska C) painopaikassa on vain rajallinen määrä työntekijöitä ja D) käsikirjoituksen sitominen ei välttämättä ole viiden minuutin homma seuraa tästä yhtälöstä A+B+C+D= pistä hösseliksi. Sääliksi kyllä käy nyt niitä opiskelijoita, jotka eivät hoksaa sidotuttaa graduaan tänään ja yrittävät tehdä sen Keskustakampuksen alueella. Ruuhka on kuulemma aivan tajuton. Mikä ei helpota minunkaan ahdistustani.
Ja voihan sitä vahingossa nukkua perjantaina pommiinkin.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2008
Teologia Jussin mukaan
Niin, minähän siis olen teologi. Minulla ei kuitenkaan ole omaa teologiaa. Olen aina kadehtinut niitä tyyppejä, joilla totisesti on teologia. He tietävät mihin uskovat. Älkääkä ymmärtäkö väärin, eivät he ole mitään luupäitä, jotka hokevat vaahtosuussa jotain ulkoa opittua mantraa. He paitsi tietävät mihin uskovat, myös pystyvät perustelemaan sen, lukevat lisää, vertailevat oppimaansa ja käyvät keskustelua eri teologioiden kanssa.
Minä taas olen teologi, jolla ei ole teologiaa. Monesti tuntuu, että teologia edellyttäisi tietynlaista teologian harrastuneisuutta. Minä olen kuitenkin lukenut teologiaa vuosissa kovin vähän. Minulla ei ole minkäänlaista herätysliiketaustaa tai seurakuntanuoritaustaa. Minun teologiani nojautuu aika pitkälti siihen, kuinka vakuuttava se viimeisin teologi, jonka kanssa keskustelin, tai se teologinen kirja, jonka viimeksi luin, oli. Olen teologiani suhteen tuuliviiri. Toisaalta koen, ettei minulla ole sellaisia älyllisiä lihaksia, joilla luotaisiin minkäännäköistä teologista näkemystä asioihin.
No, niin kauan kun pitää turpansa rullalla ja nyökyttelee oikeassa seurassa oikeaan aikaan, pärjää mainiosti. Vaikeuksiin joutuu, kun pitää aukaista kuononsa ja selittää sitä omaa teologiaa. Esimerkiksi rippileirillä. Nuoret esittävät usein aika kovia, syvällisiäkin teologisia kysymyksiä. Oma vaikeutensa on jo siinäkin, että vastaa ihmisten kielellä eikä teologijargonilla (jolloin paljastaa olevansa vähän yksinkertainen), mutta ei myöskään alentuvasti (jolloin paljastaa olevansa todella vähän yksinkertainen). Ja jos ei edes tiedä, että mitä vastaisi, niin on pulassa.
Monestihan ratkaisu on olla papukaija. Onhan meillä Tunnustuskirjat, sen osana Katekismus, rippikoulukirjat ja suunnitelmat ja miljoona ja yksi viisasta teologia, jotka ovat kirjoittaneet aiheesta kuin aiheesta. Että eikun siteeraamaan. Itse koen sen kuitenkin ehkä jotenkin - noh, tavallaan epärehelliseksikin. Joskus masokistisesti oikein jopa toivoin, että joku esittäisi sen kysymyksen, joka osoittaisi, että olen vain "mielivaltaisesti" yhdistellyt eri teologien ajatuksia yhteen antaessani "vastaustani" ja että minulla ei oikeasti ole aavistustakaan, että miten nämä liittyvät toisiinsa.
Se kysymys, jota kohti nyt kompuroin on se, että mihin minä uskon. Mikä on se teologia, johon minä olen sitoutunut? Olen evankelis-luterilainen ja siten sitoutunut sen Tunnustuskirjoihin, mutta mitä se tarkoittaa? Mitä se tarkoittaa minun elämässäni? Minun ajattelussani? Minun teologiassani?
Kunnianhimoisena haaveenani on kirjoittaa ylös omia ajatuksiani (joko tänne tai sitten pöytälaatikkoon) ja katsoa millaiseksi muotoutuu "Teologia Jussin mukaan". Hankkeen onnistuminen voi olla vähän niin ja näin, edellinenkin hanke on kesken (kuolemansyntien käsittely), mutta katsotaan kuinka käy.
Minä taas olen teologi, jolla ei ole teologiaa. Monesti tuntuu, että teologia edellyttäisi tietynlaista teologian harrastuneisuutta. Minä olen kuitenkin lukenut teologiaa vuosissa kovin vähän. Minulla ei ole minkäänlaista herätysliiketaustaa tai seurakuntanuoritaustaa. Minun teologiani nojautuu aika pitkälti siihen, kuinka vakuuttava se viimeisin teologi, jonka kanssa keskustelin, tai se teologinen kirja, jonka viimeksi luin, oli. Olen teologiani suhteen tuuliviiri. Toisaalta koen, ettei minulla ole sellaisia älyllisiä lihaksia, joilla luotaisiin minkäännäköistä teologista näkemystä asioihin.
No, niin kauan kun pitää turpansa rullalla ja nyökyttelee oikeassa seurassa oikeaan aikaan, pärjää mainiosti. Vaikeuksiin joutuu, kun pitää aukaista kuononsa ja selittää sitä omaa teologiaa. Esimerkiksi rippileirillä. Nuoret esittävät usein aika kovia, syvällisiäkin teologisia kysymyksiä. Oma vaikeutensa on jo siinäkin, että vastaa ihmisten kielellä eikä teologijargonilla (jolloin paljastaa olevansa vähän yksinkertainen), mutta ei myöskään alentuvasti (jolloin paljastaa olevansa todella vähän yksinkertainen). Ja jos ei edes tiedä, että mitä vastaisi, niin on pulassa.
Monestihan ratkaisu on olla papukaija. Onhan meillä Tunnustuskirjat, sen osana Katekismus, rippikoulukirjat ja suunnitelmat ja miljoona ja yksi viisasta teologia, jotka ovat kirjoittaneet aiheesta kuin aiheesta. Että eikun siteeraamaan. Itse koen sen kuitenkin ehkä jotenkin - noh, tavallaan epärehelliseksikin. Joskus masokistisesti oikein jopa toivoin, että joku esittäisi sen kysymyksen, joka osoittaisi, että olen vain "mielivaltaisesti" yhdistellyt eri teologien ajatuksia yhteen antaessani "vastaustani" ja että minulla ei oikeasti ole aavistustakaan, että miten nämä liittyvät toisiinsa.
Se kysymys, jota kohti nyt kompuroin on se, että mihin minä uskon. Mikä on se teologia, johon minä olen sitoutunut? Olen evankelis-luterilainen ja siten sitoutunut sen Tunnustuskirjoihin, mutta mitä se tarkoittaa? Mitä se tarkoittaa minun elämässäni? Minun ajattelussani? Minun teologiassani?
Kunnianhimoisena haaveenani on kirjoittaa ylös omia ajatuksiani (joko tänne tai sitten pöytälaatikkoon) ja katsoa millaiseksi muotoutuu "Teologia Jussin mukaan". Hankkeen onnistuminen voi olla vähän niin ja näin, edellinenkin hanke on kesken (kuolemansyntien käsittely), mutta katsotaan kuinka käy.
lauantai 12. huhtikuuta 2008
Nollatoleranssi
Iso-Britanniahan on siitä kummallinen maa, että siellä meno ensiapupoliklinikoilla, terveyskeskuksissa ja sairaaloissa oli pahimmillaan kuin Villissä Lännessä. Sitten siellä otettiin käyttöön nollatoleranssi. Tuo termihän pitää sisällään ajatuksen siitä, että hoitohenkilökuntaa kohtaan ei osoiteta aggressiivisuutta. Sitä eivät saa osoittaa potilaat eivätkä omaiset. Heti kun ääni kohoaa, puhumattakaan nyt mistään "Mä tapan sut, huaRRRaaa!" mölinästä, peli vihelletään poikki. Mikä siis tahtoo sanoa, että hoitoa ei anneta. Ajatteluketju on armottoman looginen: jos on tarpeeksi hyvässä fyysisessä kunnossa rettelöidäkseen, on myös tarpeeksi hyvässä kunnolla ollakseen ilman hoitoa. Takaisin voi tulla, kun asenne on parantunut tai ei enää ole riittävän hyvässä fyysisessä kunnossa. Ja jos itse ei hoitohenkilökunnan kehoituksia poistua sairaalasta ymmärrä, niin sitten sairaalan vartijat poistavat alueelta.
Iso-Britanniassa tämä toimintamalli on johtanut kuulemma ällistyttäviin tuloksiin: ensiapupoliklinikat, terveyskeskukset ja sairaalat ovat rauhoittuneet huomattavasti. Pitäisiköhän sitä kokeilla Suomessakin?
Näitä hoitohenkilökuntaan kohdistuneita väkivallantekojahan nousee nykyisin säännöllisesti otsikoihin, tilastot kaiketi väittävät että ne ovat yleistymään päin. Jotkut tietyt ensiapupoliklinikat ovat kuulemma oikein "täällä saa hoitaja turpaansa"-maineessa. Ja
muistellaanpa vaikka sitäkin tapausta, jossa sänkyyn sidottu humalainen potilas onnistui riuhtomaan itsensä siteistä irti ja tappoi viereisessä vuoteessa maanneen (itselleen täysin tuntemattoman) potilaan. Tämä siis Suomessa.
Toki on itsestään selvää, että suomalaisen "sosiaalitanttailuun", ajatus siitä, jossa ihminen on itse vastuussa teoistaan ja että niistä voi seuratakin jotain, istuu perin huonosti. Täällähän on tapana ajatella, että "kaikilla on oikeus..", "kaikki on arvokasta", "ei saa rajoittaa", "pitää hyväksyä", "pitää ymmärtää" jne. Mikä voidaan tiiviistää lauseeseen: "MINULLA on oikeus, MUILLA on velvollisuuksia MINUA kohtaan." Varsinkin jos MUUT kantavat univormua tai meidän välillemme voidaan kuvitella pieninkin mahdollinen asiakas-asiakaspalvelija-suhde.
Ja onhan suomalaiseen perusluonteeseen aina myös istunut luuloteltu oikeus saada megalomaanisia raivareita, joita muun yhteisön on vain siedettävä ja ymmärrettävä, onhan se suomalainen tapa eikä niistä pidä kenenkään nokkiinsa ottaa. Siksi kenties meidän oikeustajuamme vastaan sotii se ajatus, jossa sairaalat kieltäytyvät hoitamasta aggressiivista potilasta tai jossa kaupankassa ilmoittaisi ettei herra Raivoajan tarvitsekaan enää asioida täällä sen sijaan että vain hymyilisi, kun MINULLA ON OIKEUS kertoo hänelle että hän on "lihava lehmä, lesbo huora" (viitaten erääseen julkisuuden henkilöön ja hänen antamaansa palautteeseen järjestyksenvalvojalle).
Ehkä me vain olemme liian luterilaisia, jotta ajatus tekojen tuottamista seurauksista istuisi ajatusmaailmaamme kunnolla.
Iso-Britanniassa tämä toimintamalli on johtanut kuulemma ällistyttäviin tuloksiin: ensiapupoliklinikat, terveyskeskukset ja sairaalat ovat rauhoittuneet huomattavasti. Pitäisiköhän sitä kokeilla Suomessakin?
Näitä hoitohenkilökuntaan kohdistuneita väkivallantekojahan nousee nykyisin säännöllisesti otsikoihin, tilastot kaiketi väittävät että ne ovat yleistymään päin. Jotkut tietyt ensiapupoliklinikat ovat kuulemma oikein "täällä saa hoitaja turpaansa"-maineessa. Ja
muistellaanpa vaikka sitäkin tapausta, jossa sänkyyn sidottu humalainen potilas onnistui riuhtomaan itsensä siteistä irti ja tappoi viereisessä vuoteessa maanneen (itselleen täysin tuntemattoman) potilaan. Tämä siis Suomessa.
Toki on itsestään selvää, että suomalaisen "sosiaalitanttailuun", ajatus siitä, jossa ihminen on itse vastuussa teoistaan ja että niistä voi seuratakin jotain, istuu perin huonosti. Täällähän on tapana ajatella, että "kaikilla on oikeus..", "kaikki on arvokasta", "ei saa rajoittaa", "pitää hyväksyä", "pitää ymmärtää" jne. Mikä voidaan tiiviistää lauseeseen: "MINULLA on oikeus, MUILLA on velvollisuuksia MINUA kohtaan." Varsinkin jos MUUT kantavat univormua tai meidän välillemme voidaan kuvitella pieninkin mahdollinen asiakas-asiakaspalvelija-suhde.
Ja onhan suomalaiseen perusluonteeseen aina myös istunut luuloteltu oikeus saada megalomaanisia raivareita, joita muun yhteisön on vain siedettävä ja ymmärrettävä, onhan se suomalainen tapa eikä niistä pidä kenenkään nokkiinsa ottaa. Siksi kenties meidän oikeustajuamme vastaan sotii se ajatus, jossa sairaalat kieltäytyvät hoitamasta aggressiivista potilasta tai jossa kaupankassa ilmoittaisi ettei herra Raivoajan tarvitsekaan enää asioida täällä sen sijaan että vain hymyilisi, kun MINULLA ON OIKEUS kertoo hänelle että hän on "lihava lehmä, lesbo huora" (viitaten erääseen julkisuuden henkilöön ja hänen antamaansa palautteeseen järjestyksenvalvojalle).
Ehkä me vain olemme liian luterilaisia, jotta ajatus tekojen tuottamista seurauksista istuisi ajatusmaailmaamme kunnolla.
maanantai 7. huhtikuuta 2008
Tauon paikka
Tämä blogi siirtyy nyt epämääräiseksi ajaksi telakalle eli tauolle ja palaa takaisin jonain epämääräisenä ajankohtana tulevaisuudessa. Sen tarkempaa aikaa en halua antaa, koska mielestäni lupaukset tulisi pitää enkä halua sitoutua juuri nyt mihinkään aikarajaan. Sanottakoon vain, että blogin paluu sijoittuu johonkin kohtaan aikajanaa, jonka toisessa päässä on "paluu lähes heti" ja toisessa päässä "paluu pitkän ajan kuluttua".
lauantai 5. huhtikuuta 2008
Plussat ja miinukset
Elämässä ilman hajuaistia on omat plussat ja miinuksensa. Toisaalta pystyn halailemaan koiraa silloinkin kun muut valittavat että koira mukamas haisee. Jos joku pieraisee hississä, niin minua ei suuremmin häiritse. Vaipanvaihtaminen on aina sujunut kivutta.
Toisaalta negatiivista on se, että en todellakaan haista. Jos kengänpohjassani on koirankakkaa, niin minä en sitä huomaa. Ja johtaahan hajuaistin puute myös potentiaalisiin vaaratilanteisiin. Viime kesänä kälätin puhelimessa jotain mahdottoman tärkeää asiaa Valtterin kanssa ja tein samalla mukamas ruokaa. Kun lopetin puhelun, keittiössä leijui vain paksu harmaa savu - ruoka oli hieman kärähtänyt. Koska pidin majaa seurakunnan tiloissa, mietin pienessä paniikissa että minkäköhänlainen palohälytinsysteemi täällä on. Onko kohta koko palokunta pihalla?
Samanlainen tapaus sattui vuosia sitten, kun jäin vahtimaan mahdollisesti vuotavaa takkaa. Minulla oli mielenkiintoinen kirja ja jäin lukemaan sitä; kun nostin katseeni totesin istuvani keskellä harmaata savuseinää.
Toisaalta negatiivista on se, että en todellakaan haista. Jos kengänpohjassani on koirankakkaa, niin minä en sitä huomaa. Ja johtaahan hajuaistin puute myös potentiaalisiin vaaratilanteisiin. Viime kesänä kälätin puhelimessa jotain mahdottoman tärkeää asiaa Valtterin kanssa ja tein samalla mukamas ruokaa. Kun lopetin puhelun, keittiössä leijui vain paksu harmaa savu - ruoka oli hieman kärähtänyt. Koska pidin majaa seurakunnan tiloissa, mietin pienessä paniikissa että minkäköhänlainen palohälytinsysteemi täällä on. Onko kohta koko palokunta pihalla?
Samanlainen tapaus sattui vuosia sitten, kun jäin vahtimaan mahdollisesti vuotavaa takkaa. Minulla oli mielenkiintoinen kirja ja jäin lukemaan sitä; kun nostin katseeni totesin istuvani keskellä harmaata savuseinää.
perjantai 4. huhtikuuta 2008
Teologiaaaaaa...
En ole tässä blogissani suuremmin kirjoittanut teologiaa, vaikka jonkunlainen teologi se kaiketi minäkin olen. Kun olin aloittanut teologian opinnot, tilanne oli toinen. Olin Nyt-liitteen silloisen keskustelupalstan aktiivinen kirjoittaja eikä sellaista teologista/uskonnollista aihetta ollutkaan, mihin en olisi voinut ottaa kantaa. Olinhan sentään opiskellut teologiaa jo alle puoli vuotta ja suorittanut kirkkohistorian, systemaattisen teologian ja uskontotieteen perusopinnot. Kyllä sillä ammattitaidolla jo pystyi kantaa ottamaan.
Sittemmin minusta on tullut hyvin varovainen. Joskus tuntuu, että mitä pidemmälle opiskelen, sitä vähemmän tiedän. Se lienee luonnollista kaikille opiskelijoille. Toisaalta ianikuinen alemmuuskompleksini estää minua ottamasta kantaa, koska pelkään sanovani/kirjoittavani jotain väärää ja tyhmää. Kolmas syy on se, että olen kirkkohistorioitsija.
Vaikka kirkkohistoria erinomainen oppiaine onkin, niin on silti taivahan tosi, että ne, jotka todella puhuvat Teologiaa, tulevat useimmiten systemaattisen teologian tai eksegetiikan laitoksilta. Kirkkohistoria on kuitenkin nimensä mukaisesti historiantutkimista.
Tämä tuli taas selväksi, kun osallistuin systemaattisen teologian laitoksen ja eksegetiikan laitoksen yhteiseen symposiumiin, jossa nuo kaksi hakivat yhteistä keskusteluareenaa. Siellä pidetyt puheet ja erityisesti keskustelut olivat hyvin mielenkiintoisia, mutta samalla minun on myönnettävä se nolo asia, että en ihan aina oikeasti tajunnut, että mistä ne puhuvat. Oma osaaminen loppui yksinkertaisesti kesken. Samoin tapahtui, kun osallistuin yhdelle dogmatiikan luentosarjalle. En päässyt kärryille, perusopinnot ja Aineopinnot I ei riittänyt enää pitämään minua edes muiden tasolla.
Oikein hirvittää, että mitäköhän kaikkea olen mahtanut sillä palstalla jorista
Sittemmin minusta on tullut hyvin varovainen. Joskus tuntuu, että mitä pidemmälle opiskelen, sitä vähemmän tiedän. Se lienee luonnollista kaikille opiskelijoille. Toisaalta ianikuinen alemmuuskompleksini estää minua ottamasta kantaa, koska pelkään sanovani/kirjoittavani jotain väärää ja tyhmää. Kolmas syy on se, että olen kirkkohistorioitsija.
Vaikka kirkkohistoria erinomainen oppiaine onkin, niin on silti taivahan tosi, että ne, jotka todella puhuvat Teologiaa, tulevat useimmiten systemaattisen teologian tai eksegetiikan laitoksilta. Kirkkohistoria on kuitenkin nimensä mukaisesti historiantutkimista.
Tämä tuli taas selväksi, kun osallistuin systemaattisen teologian laitoksen ja eksegetiikan laitoksen yhteiseen symposiumiin, jossa nuo kaksi hakivat yhteistä keskusteluareenaa. Siellä pidetyt puheet ja erityisesti keskustelut olivat hyvin mielenkiintoisia, mutta samalla minun on myönnettävä se nolo asia, että en ihan aina oikeasti tajunnut, että mistä ne puhuvat. Oma osaaminen loppui yksinkertaisesti kesken. Samoin tapahtui, kun osallistuin yhdelle dogmatiikan luentosarjalle. En päässyt kärryille, perusopinnot ja Aineopinnot I ei riittänyt enää pitämään minua edes muiden tasolla.
Oikein hirvittää, että mitäköhän kaikkea olen mahtanut sillä palstalla jorista
keskiviikko 2. huhtikuuta 2008
Kastiketarinan epäeettinen loppu
Niin, pakkohan se sitten on myöntää että kermalta maistuva lihakastike koki epäeettisen lopun ja päätyi roskikseen. Yleensä en heitä ruokaa pois ellei se sitten ole pilalla, mutta nyt oli yksinkertaisesti pakko. Yritin syödä sitä riisin kanssa, mutta se oli todella masentavaa, kun riisi oli tummempaa kuin kastike. Ja makukaan ei ihan oikeasti ollut hyvä.
Ja yöllä kastike alkoi jo näyttää niin hurjalta, että aloin pelätä että se herää vielä yöllä henkiin jääkaapissa ja ryömii ulos kylväen tiellään tuhoa ja kuolemaa. Joten kastikeparka päätyi roskapussiin ja roskapussin kiikutin roskikseen. Monihan heittää tuollaiset pienet ruoanjätteet surutta vessanpönttöön, mutta itse en ole tehnyt sitä sen jälkeen kun sinne kaatamani itsetehty hernekeitto pamautti koko huussin putket niin tukkoon, että piti soittaa putkimies.
Ja yöllä kastike alkoi jo näyttää niin hurjalta, että aloin pelätä että se herää vielä yöllä henkiin jääkaapissa ja ryömii ulos kylväen tiellään tuhoa ja kuolemaa. Joten kastikeparka päätyi roskapussiin ja roskapussin kiikutin roskikseen. Monihan heittää tuollaiset pienet ruoanjätteet surutta vessanpönttöön, mutta itse en ole tehnyt sitä sen jälkeen kun sinne kaatamani itsetehty hernekeitto pamautti koko huussin putket niin tukkoon, että piti soittaa putkimies.
Anosmia
Olin 14-15-vuotias, yläasteella ja kemian tunnilla pitkästymässä. Ei ollut minun juttuni kemia eikä fysiikka. Itse asiassa ne eivät tainneet olla kenenkään juttuja. Kaikki olivat luulleet, että kemiassa ja fysiikassa tehdään vaan hauskoja kokeita, mutta karu totuus paljastui pian. Tämähän on matematiikkaa!
Opettaja yritti piristää meitä ja pisti liikkeelle jonkun aineen, jota sai nuuhkaista. Kyllä se jotenkin liittyi pidettävään tuntiin, en vain enää muista että miten. Joka tapauksessa opettaja kertoi, että aine haisee äärettömän pahalle (taisi olla ammoniakkia, en tosin muista enää sitäkään?)
Opettajan sanat vaikuttivat pitävän paikkansa, yksi kerrallaan ainepurkki kiersi oppilaat läpi, jotka nuuhkaisivat varovaisesti ja suurin piirtein yökkäsivät saman tien. Luokan täytti puheensorina, kun kaikki vertailivat kokemuksiaan pahan hajuisesta aineesta. Sitten purkki päätyi minun kätösiini.
Vein sen varovaisesti nenäni alle, peläten reaktiota. Ei tapahtunut mitään. En aistinut yhtään mitään. Vein purkin aivan nenän alle, vaihdoin sierainta, niiskaisin, puhalsin ilmaa. Ei mitään. Jollen olisi nähnyt edeltäviä reaktioita, olisin ollut sata varma, että olen piilokamerassa.
Vieressäni istuvat kaverit huomasivat, että minulla ja purkilla on joku ongelma. "Etkö sä haista sitä?!" he kysyivät epäuskoissaan. No, en haista. Pitäisikö?
"Se haisee siis ihan sairaan pahalle, etkö sä tosiaan haista mitään!?" Kyllä kai, minulla oli selkeitä mielikuvia, että olisin joskus haistanut jotain. Vai olenko? En ollutkaan siitä enää niin varma. Ehkä en vain osaa tehdä tätä oikein.
"Mitä te teette, kun haistatte?" kysyin. Kaverit tuijottivat minua. "Liikutatteko te siis nenää jotenkin vai...?" kysyin ja mietin että ehkä en osannut kytkeä hajuaistiani päälle. Ei minulle ollut kukaan koskaan kertonut, miten haistaminen tapahtuu.
"No ei, kai nyt jokainen haistaa osaa!" kaverit vastasivat minulle murrosikäiselle tyypillistä kärsivällisyyttä osoittaen. "Siis eksä tosiaan haista!" Tässä vaiheessa eturivikin alkoi huomata, että hissukoiden nurkassa tapahtui jotain ja takarivien pahikset alkoivat menettää malttinsa, kun sitä purkkia ei kuulunut. Minä taas en halunnut joutua koko luokan silmätikuksi.
"Haistan, haistan, ihan hirveetä oli", mutisin ja tyrkkäsin purkin eteenpäin. Yksi kaveri aukaisi vielä suunsa jatkaakseen aihetta, mutta mulkaisin häntä pahasti ja juttu jäi siihen. Paitsi minun mielessäni.
Opettaja yritti piristää meitä ja pisti liikkeelle jonkun aineen, jota sai nuuhkaista. Kyllä se jotenkin liittyi pidettävään tuntiin, en vain enää muista että miten. Joka tapauksessa opettaja kertoi, että aine haisee äärettömän pahalle (taisi olla ammoniakkia, en tosin muista enää sitäkään?)
Opettajan sanat vaikuttivat pitävän paikkansa, yksi kerrallaan ainepurkki kiersi oppilaat läpi, jotka nuuhkaisivat varovaisesti ja suurin piirtein yökkäsivät saman tien. Luokan täytti puheensorina, kun kaikki vertailivat kokemuksiaan pahan hajuisesta aineesta. Sitten purkki päätyi minun kätösiini.
Vein sen varovaisesti nenäni alle, peläten reaktiota. Ei tapahtunut mitään. En aistinut yhtään mitään. Vein purkin aivan nenän alle, vaihdoin sierainta, niiskaisin, puhalsin ilmaa. Ei mitään. Jollen olisi nähnyt edeltäviä reaktioita, olisin ollut sata varma, että olen piilokamerassa.
Vieressäni istuvat kaverit huomasivat, että minulla ja purkilla on joku ongelma. "Etkö sä haista sitä?!" he kysyivät epäuskoissaan. No, en haista. Pitäisikö?
"Se haisee siis ihan sairaan pahalle, etkö sä tosiaan haista mitään!?" Kyllä kai, minulla oli selkeitä mielikuvia, että olisin joskus haistanut jotain. Vai olenko? En ollutkaan siitä enää niin varma. Ehkä en vain osaa tehdä tätä oikein.
"Mitä te teette, kun haistatte?" kysyin. Kaverit tuijottivat minua. "Liikutatteko te siis nenää jotenkin vai...?" kysyin ja mietin että ehkä en osannut kytkeä hajuaistiani päälle. Ei minulle ollut kukaan koskaan kertonut, miten haistaminen tapahtuu.
"No ei, kai nyt jokainen haistaa osaa!" kaverit vastasivat minulle murrosikäiselle tyypillistä kärsivällisyyttä osoittaen. "Siis eksä tosiaan haista!" Tässä vaiheessa eturivikin alkoi huomata, että hissukoiden nurkassa tapahtui jotain ja takarivien pahikset alkoivat menettää malttinsa, kun sitä purkkia ei kuulunut. Minä taas en halunnut joutua koko luokan silmätikuksi.
"Haistan, haistan, ihan hirveetä oli", mutisin ja tyrkkäsin purkin eteenpäin. Yksi kaveri aukaisi vielä suunsa jatkaakseen aihetta, mutta mulkaisin häntä pahasti ja juttu jäi siihen. Paitsi minun mielessäni.
tiistai 1. huhtikuuta 2008
Kokkaillaan
Koska kesän lähestyessä rahat alkavat joka vuotiseen tapaan olla ihan loppu, yritän aina tehdä itse ruokani sen sijaan että kävisin syömässä valmiissa pöydässä. Hinnoissa ei loppupeleissä ole paljoa eroa, mutta kun tekee itse, voi tehdä paljon. Ja sitten puputtaa samaa ruokaa muutaman päivän.
Tuossa jokin aika sitten ostin sellaisen kastikelihapaketin. Sen päällä oli kastikkeen ohje valmiina ja lopputulos oli ihan hyvänmakuinen. Siitä rohkaistuneena ostin tänään taas paketin, mutta tällä kertaa siitä puuttuikin sitten tuo ohje.
No ei se mitään, kai minä aikuinen mies nyt osaan kastikkeen tehdä, päätin ja eikun tekemään. Kaikki sujui erinomaisen hyvin, kunnes lopussa piti lisätä kerma. Kermaa tuli joko liian paljon tai sitten muita aineksia oli liian vähän. Tai jotain muuta mystistä tapahtui. Joka tapauksessa kauniin ruskea kastike muuttui valkoiseksi eikä tummunut, vaikka kuinka sekottelin ja kiehuttelin.
Nyt minulla on sitten valkoista lihakastiketta. Joka maistuu ihan kermalle. Ja sitä on paljon!
Päivitystä: Pistin kastikkeen jääkaappiin säilöön ja kävin tuossa vilkaisemassa sitä. Jäähtyminen ja hyytyminen ei varsinaisesti parantanut kastikkeen ulkonäköä ja se muistutti viiliä, johon joku on kylvänyt jotain ruskeita klimppejä.
Tuossa jokin aika sitten ostin sellaisen kastikelihapaketin. Sen päällä oli kastikkeen ohje valmiina ja lopputulos oli ihan hyvänmakuinen. Siitä rohkaistuneena ostin tänään taas paketin, mutta tällä kertaa siitä puuttuikin sitten tuo ohje.
No ei se mitään, kai minä aikuinen mies nyt osaan kastikkeen tehdä, päätin ja eikun tekemään. Kaikki sujui erinomaisen hyvin, kunnes lopussa piti lisätä kerma. Kermaa tuli joko liian paljon tai sitten muita aineksia oli liian vähän. Tai jotain muuta mystistä tapahtui. Joka tapauksessa kauniin ruskea kastike muuttui valkoiseksi eikä tummunut, vaikka kuinka sekottelin ja kiehuttelin.
Nyt minulla on sitten valkoista lihakastiketta. Joka maistuu ihan kermalle. Ja sitä on paljon!
Päivitystä: Pistin kastikkeen jääkaappiin säilöön ja kävin tuossa vilkaisemassa sitä. Jäähtyminen ja hyytyminen ei varsinaisesti parantanut kastikkeen ulkonäköä ja se muistutti viiliä, johon joku on kylvänyt jotain ruskeita klimppejä.
Rakas päiväkirja, Osa III
Se on valmis, se on valmis!!
Nimittäin 2.4.
Ei se missään vaiheessa helpoksi muuttunut, mutta tein eilen yömyöhään (lue: aamuyöllä) päätöksen, että tämä teksti riittää nyt täksi alaluvuksi. Tänään pistin "pääteosteni" viitteet kohdilleen ja siirsin tekstin "valmiiseen" graduun. Huraa!
No, sen verran täytyy vielä hillitä shampanjapullon korkkien poksauttelua, että kun sanon valmis en suinkaan tarkoita että se olisi valmis. Nyt siihen haetaan lisää kirjallisuutta tukemaan havaintoja, täydennetään viitteitä, tarkistetaan oikeinkirjoitus ja sen sellaista. Mutta kirjoittamisen kannalta se on valmis.
Nyt täytyy vielä kirjoittaa 1.2 ja 1.3 ja tutkimustulokset. Olen positiivisella mielellä.
Nimittäin 2.4.
Ei se missään vaiheessa helpoksi muuttunut, mutta tein eilen yömyöhään (lue: aamuyöllä) päätöksen, että tämä teksti riittää nyt täksi alaluvuksi. Tänään pistin "pääteosteni" viitteet kohdilleen ja siirsin tekstin "valmiiseen" graduun. Huraa!
No, sen verran täytyy vielä hillitä shampanjapullon korkkien poksauttelua, että kun sanon valmis en suinkaan tarkoita että se olisi valmis. Nyt siihen haetaan lisää kirjallisuutta tukemaan havaintoja, täydennetään viitteitä, tarkistetaan oikeinkirjoitus ja sen sellaista. Mutta kirjoittamisen kannalta se on valmis.
Nyt täytyy vielä kirjoittaa 1.2 ja 1.3 ja tutkimustulokset. Olen positiivisella mielellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)