Kirjoitin jo aiemmin Radio Rockin Heikelä-Linnanahde Korporaation Sika-Harrin pitämästä aamunavauksesta, jossa Sika-Harri tykitti koko tykillisen kirkkoa vastaan. Osansa sai niin lähetystyö, työväen historiallinen sorto kuin sekin, että kirkko loistaa poissaolollaan, kun apua tarvittaisiin. Miksei kirkko ole auttamassa Darfurissa, Harri kyseli. Tai miksei kirkko tee mitään Helsingin romanialaiskerjäläis-ongelmalle, eli missä ovat kirkon auttajat? Myönnän hieman provosoituneeni, siitäkin huolimatta, että olin monesta asiasta jopa samaa mieltä.
Yksi asia sai minut erityisesti miettimään. Harri tokaisi, ettei kirkko ole juuri valtaapitäviä Suomessa moitiskellut, sattuuhan se itsekin niistä yksi olemaan. Harri myös muisti mainita kirkon tiettyjen tahojen aikanaan myötämielisen suhtautumiseen kansallissosialismiin.
Jos katoliset saavat ekumeniikassa kuulla paavin asemasta, niin luterilaiset saavat kuulla "kahden regimentin opistaan". Tuo Lutherin muotoilema oppihan pitää yksinkertaisesti sisällään sen, ettei kirkon tulisi sekaantua maallisen vallan asioihin. Tätä näkemystä muut kirkot ovat kritisoineet ja ankarasti - syystäkin. On totta, että luterilaisuudessa yhteiskuntakritiikki elää monella tapaa lapsenkengissä. Tämä johtunee ennen kaikkea siitä, että Ruotsin luterilainen kirkko, Amerikan luterilainen kirkko ELCA ja Suomen luterilainen kirkko (jotka siis ovat jäsenmääriltään kolme maailman suurinta luterilaista kirkkoa) eivät ole koskaan joutuneet sellaiseen tilanteeseen, jossa ne olisivat joutuneet vastakkain vihamielisen ja elämää tuhoavan valtiovallan kanssa. Kriittistä etäisyyttä valtioon tai kahden regimentin opin mahdollisia heikkouksia ei ole juuri tarvinnut pohtia.
Suomen luterilainen kirkko on aina löytänyt tukea valtiosta. Se on ollut yksi valtaapitävistä. Niinpä esimerkiksi Suomen kirkonkin Katekismuksessa edelleen yhdistetään käsky "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" esivallan kunnioittamiseen, mitä monet luterilaisiksi kääntyneet maahanmuuttajat - varsinkin entisen itäblokin alueelta tulleet - pitävät täysin käsittämättömänä asenteena. Ja ehkä se onkin. Sillä onhan asia toisaalta niinkin, että kahden regimentin takana vaikutti politiikka: Luther eli maassa, jonka ylin valtaapitävä keisari oli hurskas katolilainen, joka ei taatusti olisi hyväksynyt minkäänlaista sekaantumista valtakunnan hallintaan. Ja toisaalta moni Lutheria tukeva maaruhtinas oli omalta osaltaan kyllästynyt katolisen kirkon valta-asemaan. Onhan monet katkerat taistelut paavinvallasta käyty juuri nykyisen Saksan alueella.
Saksan lukuisat tunnustuskunnat sen sijaan ovat joutuneet selvittämään asemiaan suhteessa valtiovaltaan. Iso osa protestanttisista tunnustuskunnista suostui alistumaan Hitlerin vallan alle, mutta eivät läheskään kaikki. Dietrich Bonhoeffer, joka oli mukana yrityksessä salamurhata Hitler, oli heistä varmasti kuuluisin. Nämä kansallissosialismin vastustajat myös saivat maksaa ajatuksistaan, Bonhoeffer monien ohella hengellään (hänet hirtettiin vuonna 1945). Sieltä ehkä löytyisi se perinne, jossa luterilaisuus hakee kriittisyyttä tai ainakin etäisyyttä valtiovaltaan.
Tunnen moniakin teologeja, joiden voi sanoa saaneen ei edes niin kovin vähän vaikutteita vapautuksen teologiasta niin lähtökohdiltaan katolilainen ja latinalais-amerikkalainen kuin se onkin. Vapautuksen teologian näkemyksessä, että kirkon tehtävänä on taistella kaikkein heikompien ja köyhien puolesta, on vetoavaa voimaa erityisesti nykyajan kovien arvojen maailmassa, jossa olemme tietyllä tavalla palanneet antiikin ajan filosofi Pyrrhonin maailmaan, kuten Risto Saarinen kirjoittaa Teologisessa aikakauskirjassa (1/2008, ss. 21-34).
Pyrrhonin koulukunta edusti näkemystä, jonka mukaan hyvän ihmisen tunnistaa hänen itsenäisyydestään ja välinpitämättömyydestään, millä tarkoitettiin ettei hän anna erilaisten sattumusten hätkäyttää itseään. Kerran sitten Pyrrhonin vanha opettaja Anaksarkhos putosi ojaan, mutta Pyrrhon käveli rauhallisesti ohi. Kun muut opiskelijat moittivat Pyrrhonia, Anaksarkhos kiirehti ylistämään Pyrrhonin tyyneyttä ja välinpitämättömyyttä. Menestyvä filosofi kävelee ohi ja ojassa makaava vanhus huutaa perään: "Ylistetty olkoon Pyrrhon!"
Kuvaus Pyrrhonista ei ole humoristinen eikä (kuten Saarinen huomauttaa) edes vieras nykyajalle. Onhan nykyisinkin yhä kasvamassa se trendi, jossa talouskasvun nimissä menestyjien tulisi antaa porskuttaa eteenpäin tiellä ja tieltä pudonneiden tulisi vaivata heitä mahdollisimman vähän. Tai itse asiassa jopa ylistää heitä, sillä tiellä etenevien vauhdista riippuu yhteiskunnan tulevaisuus. Ei siitä kovin kauan ole, kun Kemijärven tehtaan sulkemista perusteltiin talouskasvun järkevyydellä ja työttömiksi jäävien kaupunkilaisten hätää pidettiin lähes ärsyttävänä sivuseikkana. Kun eivät ymmärtäneet, että tässä tehdään nyt Suomelle tulevaisuutta.
Mikä sitten on kirkon rooli tässä kaikessa? Ehkä entistä äänekkäämmin korottaa ääntänsä kovien arvojen kulttuuria vastaan. Lupaavia askeleita tätä kohti on jo otettu, esimerkkinä vaikkapa Turun Mikaelinseurakunnan toiminta. Toki on itsestään selvä, että tämän tapainen kansalaisaktiivisuus tekee kipeää. Kirkkoa voidaan syyttää populismista. Osa vieraantuu siitä. Valtiokin voi tukistaa pahasti. Mutta ehkä se on se hinta, joka meidän on syytäkin maksaa. Ehkä meidän ei tulisi niin kovin pelätä sitä, mitä muut ajattelevat ja putoavatko jäsenmäärät ja meneekö verotusoikeus ja julkisoikeudellinen asema. Voi olla, että tuolta tieltä sitten löytyy taas se merkitys, mikä ehkä nyt on meiltä pikkuisen kateissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti