Töks, töks.

Nyt taas jostain syystä bloginkirjoittaminen tökkii.

Ongelma ei ole siinä, ettei olisi mitään sanottavaa. Olen useaan otteeseen tänään ja eilen alkanut kirjoittamaan tänne jostain ajatuksestani. Jostain syystä en pääse kuitenkaan loppuun ja kirjoittaminen tuntuu vaivalloiselta.

Tunnistan kyllä oireet eli "runosuonen" kuivuminen on lähellä. Lapsena ja nuorena kirjoitin paljon pöytälaatikkoon erilaisia tarinoita. En koskaan oppinut kunnolla kirjoittamaan novelleja ja lyhyitä tarinoita, vaan jokin (kenties kunnianhimo) ajoi minut aina yrittämään kirjan eli romaanin kirjoittamista. Siitäkin huolimatta, vaikka minulla ei tuolloin (eikä varmaan nytkään) ollut sellaisia henkisiä lihaksia, jolla sellainen urakka olisi saatettu menestyksekkääseen päätökseen. Niinpä minulla on yhä laatikon pohjalla tai sitten levykkeillä, kun tekniikka kehittyi, useita keskenjääneitä käsikirjoituksia vuosien varrelta.

Yleensä aloitin kirjoittamisen valtavassa innostuksessa. Saatoin viettää tunteja vain luoden omia maailmojani. Tätä innostusta saattoi kestää vaikka kuinka kauan ja tulostakin syntyi. Pisimmillään taisin päästä käsikirjoituksissani yli sadan sivun. Mutta sitten aina jossain vaiheessa alkoi tämä sama "oirehtiminen". Kirjoittamisesta tuli vaikeaa, tekstiä syntyi hitaasti. Edes sormet eivät liikkuneet yhtä lennokkaasti kuin ennen näppäimistöllä ja virhelyöntien määrä - tai ainakin niihin tuskastuminen - kasvoi. Tuntui/tuntuu ikään kuin ne synapsit, jotka kuljettavat viestejä aivoista sormien päihin, olisivat hidastuneet. Kun parhaimmillani sormeni eivät tarinan tahdissa (ja aina välillä oli noustava jaloittelemaan jotta saisi päässä kiehuvan tarinan energian kulutettua), tökkimisoirehtimisen alkaessa sanat eivät syntyneet yhtä nopeasti.

Yleensä siinä vaiheessa kyllästyin ja lopetin. Se erotti minut silloin ja kenties yhä oikeista kirjailijoista. Niistä, jotka kirjoittavat silloinkin, kun se tekee kipeää. Minä olen aina ollut liian mukavuudenhaluinen. Kirjoittaminen on minulle aina ollut harrastus, viime kädessä nautinnon lähde. Minusta ei ollut, eikä ehkä vieläkään ole, kirjoittamaan työkseni. Kyse ei ollut siitä, ettenkö osaisi kirjoittaa tai keksiä tarinoita. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, olen päätynyt siihen, että luovuus on vain yksi osa kirjoittamista. Tärkeä osa, mutta ei ainoa. Aivan yhtä tärkeää kirjoittamisessa on sitkeys. Tai voisi jopa sanoa, kivun sietokyky.

Koska kirjoittaminen oli minulle keino pitää hauskaa, tulin riippuvaiseksi inspiraatiosta. Siksi kaikki lupaavasti alkaneet tarinani jäivät kesken. Minulle ei kehittynyt sellaista rutiinia, jolla oltaisiin luotu vaikka väkisin. Kirjoittamisen synnyttämästä henkisestä kivusta huolimatta. Joka on - näin uskon - välttämätöntä, jos oikeasti haluaa kirjoittaa elääkseen. Kirjoittaminen on luovaa työtä. Se on siis luomista, mihin sisältyy tämä hauskanpito, inspiraatio ja energia, mutta se on myös työtä. Minä ymmärsin luovuuden, mutta en työtä.

Sen takia ehkä yritänkin nyt pitää jääräpäisesti kiinni bloginkirjoittamisesta. Koska tiedän että vaikka luovuutta, muusaa tms. ei voikaan hallita, sitä voi koulia. Kun riittävän kauan kiusaa sitä, niin kyllä se ilmestyy takaisin. Ja teksti alkaa taas elää. Jos taas odottaa (niin kuin minä tein), se kyllä tulee takaisin silloinkin. Mutta se voi kestää kauan. Ja siihen mennessä tarina on yleensä jo hengetön.