Vuosia sitten, ennen kuin aloin opiskelemaan teologiaa, minusta tuntui siltä, että Jumala kutsui minua. Olen pitänyt tätä viittauksena Jumalan huumorintajusta, koska minä edustan sitä koulukuntaa, jonka mielestä sydämen hiljainen usko riittää. Ja silti minulla itselläni on kokemus, joka voisi hyvin tehdä minusta jopa "uudestisyntyneen kristityn", kuten Jenkkilässä sanotaan.
Joka tapauksessa koin siis, että minua kutsuttiin. Se alkoi outona kaiherruksena rinnassa ja kaipuuna jonnekin, mitä en kunnolla pystynyt käsittämään. Tämä kaiherrus oli erityisen voimakasta lukion uskonnontunneilla. Tuon uskonnonkurssin aihe oli niinkin epähengellinen kuin uskonnot Suomessa. Ei siis varsinaisesti mikään mystiikan ylistys. Mutta yhtä kaikki, kun opiskelimme tilastotietoja Suomen luterilaisesta kirkosta ja pohdimme kuinka monta sakramenttia ortodokseilla oikein olikaan ja miksi Jehovan todistajat eivät ole kristittyjä, minä koin uskonnollisen heräämisen.
Usko oli vielä melkoinen untuvikko, kun koitti armeija. Siellä se nuupahti ja katosi. Se ei suuremmin järkyttänyt minua, koska lapsesta asti olen ollut on-off-uskovainen. Välillä rukoilin hartaasti iltarukoukseni; välillä asia ei kiinnostanut lainkaan. Jo kolmannella luokalla ymmärsin olevani "kalliomaata": siis Jeesuksen vertaus kylväjästä, joka kylvää siemeniä erilaiseen maahan. Kalliomaassa siemenet itävät, mutta kuolevatkin nopeasti.
Armeijan jälkeen se tupsahti taas näkyviin. Olin mennyt seurakuntaan töihin valtavien ennakkoluulojen kanssa. Yllättäen huomasinkin viihtyväni, totesin että päiväkerhojen "tädit" olivatkin ihan järki-ihmisiä. Pelkäämääni urkuharmonia en nähnyt kertaakaan eikä Jeesus hallinnutkaan jokaista kahvikeskustelua. Ja jossain vaiheessa se sama kaiherruskin alkoi taas tuntua.
Asiaan vaikutti osittain historian harrastamiseni. Erityisesti Englannin historia on minulle aina ollut heikko kohta (pystyn luettelemaan yhä Englannin hallitsijat vuodesta 1066 nykypäivään - pieni itsekehu tähän väliin). Englannin historiassa eräässä vaiheessa vastaani tulla tupsuttivat Englannin historian heikko kohtani, Tudorit. Henrik VII, Henrik VIII, Edvard VI, Maria I Verinen ja Tudorien heikko kohtani, Elisabet I. Keskiajan tai renessanssiajan historiaa ei kerta kaikkiaan voi kunnolla ymmärtää ellei tunne katolista teologiaa. Ellei tunne reformaattoreiden teologiaa. Joten samalla, kun minä luin Henrik VIII:n värikkäistä avioerohankkeista ja Englannin uskonpuhdistuksesta ja siinä sivussa teologiaa, usko alkoi taas kutsua minua puoleensa.
Koska luterilaisuus oli harmaata ja tylsää (näinhän kaikki aina luterilaisuutta kuvaavat) päätin että se ei ole minun kirkkoni. Lisäksi koin luterilaiset opit hyvin epäilyttäviksi. En kylläkään tiennyt mitä ne olivat, koska olin syljeskellyt kattoon rippikoulussa, mutta tiesin että epäilyttäviä ne silti ovat. Minusta oli tarkoitus tulla katolilainen. Edes se, että ensimmäinen katolisuutta käsittelevä kirja, jonka löysin oli adventistien kirjoittama "katolisuus on suuri Saatana"-henkinen tekele, saanut minua pelästymään.
Luin kaiken mitä katolisuudesta sain käsiini. Osallistuin nettikeskusteluihin. Samalla kipuilin sen kanssa, että onko katolisuus sittenkin minua varten. Suurin osa opeista miellytti minua, mutta oli muutama oppi, joiden kanssa koin aitoa tuskaa. En saanut sovitettua niitä ajatusmaailmaani, en ainakaan jos olin itselleni vähääkään rehellinen. Siitä huolimatta rohkaistun lopulta soittamaan jopa paikallisen katolisen seurakunnan kirkkoherralle, vaikka puhelimessa puhuminen teki minulle silloin lähes fyysisesti pahan olon, niin kovin se jännitti. Ja sovimmepa vielä, että tapaisimme ja keskustelisimme kääntymisestäni katoliseen uskoon. Olin jo lähes varma katolilaisesta identiteetistäni.
Mutta sitten tapahtui jotain. Oikeastaan montakin asiaa. Päädyin siihen, että ehkä olisi hyvä vilkaista myös vähän mitä luterilainen kirkko opettaa. Yllätyin, kun tajusin tajunneeni monet asiat luterilaisuudesta väärin. Löysin sieltä perusteet pyhitykselle, mikä minua oli aina katolisuudessa vedonnut. Luterilaisuus ei ollutkaan harmaata ja tylsää, vaan Kirkkokäsikirjoja selailemalla (ne löysin netistä) paljastuikin rikas ja värikäs liturginen elämä. Tavallinen messukin puhutteli syvästi (sittemmin olen tullut kriittisemmäksi, mikä on tavallaan säälikin).
Lisäksi asiaan vaikuttivat foorumikeskustelut katolilaisten kanssa. Moni katolilainen korosti sitä, että katolisuus ei ole "rusinapullailua". Ei siitä voi ottaa vain niitä osia, joista pitää ja jättää muita osia huomioimatta. Ei ainakaan, jos haluaa oikeasti olla rehellinen itselleen ja kirkolle. Se osui ja upposi. Oikeastaan kaiken muun katolisesta opetuksesta (johon sittemmin olen myös alkanut suhtautua kriittisestikin) pystyin allekirjoittamaan, paitsi yhtä asiaa: opetusta avioerosta. Minä en saanut itseäni kertaakaan aidosti vakuuttuneeksi siitä, että katolisen kirkon näkemys olisi oikea. Siitä tuli se kynnyskysymys, joka lopullisesti piti huolen siitä, että minä jäin luterilaiseksi, vaikka yhä tunnenkin tietynlaista lukkarinrakkautta katolista kirkkoa kohtaan.
Ja miten sen tapaamisen kanssa sitten kävi? Jonkinlaista johdatusta kai siinäkin. Menin kyllä sydän pamppaillen katolisen seurakunnan kirkkoherranvirastoon, mutta kirkkoherra oli joutunut jonkun yllättävän menon vuoksi lähtemään. Kanslistina toimiva nunna oli todella ystävällinen ja pahoitteli kovasti tapahtunutta ja seurakunnan toinenkin pappi - jolla myös oli kiire jonnekin - kävi pyytämässä anteeksi tapahtunutta. Vierailusta jäi kaiken kaikkiaan hyvin positiivinen kuva ja hyvä maku, että ei siinä mitään. Toista vierailua en sitten saanut aikaiseksi, koska luterilaisuus oli jo siinä vaiheessa imaissut minut mukaansa ja pöydälleni oli ilmestynyt taas kahden vuoden tauon jälkeen teologisen tiedekunnan pääsykoekirjat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti