Olin 14-15-vuotias, yläasteella ja kemian tunnilla pitkästymässä. Ei ollut minun juttuni kemia eikä fysiikka. Itse asiassa ne eivät tainneet olla kenenkään juttuja. Kaikki olivat luulleet, että kemiassa ja fysiikassa tehdään vaan hauskoja kokeita, mutta karu totuus paljastui pian. Tämähän on matematiikkaa!
Opettaja yritti piristää meitä ja pisti liikkeelle jonkun aineen, jota sai nuuhkaista. Kyllä se jotenkin liittyi pidettävään tuntiin, en vain enää muista että miten. Joka tapauksessa opettaja kertoi, että aine haisee äärettömän pahalle (taisi olla ammoniakkia, en tosin muista enää sitäkään?)
Opettajan sanat vaikuttivat pitävän paikkansa, yksi kerrallaan ainepurkki kiersi oppilaat läpi, jotka nuuhkaisivat varovaisesti ja suurin piirtein yökkäsivät saman tien. Luokan täytti puheensorina, kun kaikki vertailivat kokemuksiaan pahan hajuisesta aineesta. Sitten purkki päätyi minun kätösiini.
Vein sen varovaisesti nenäni alle, peläten reaktiota. Ei tapahtunut mitään. En aistinut yhtään mitään. Vein purkin aivan nenän alle, vaihdoin sierainta, niiskaisin, puhalsin ilmaa. Ei mitään. Jollen olisi nähnyt edeltäviä reaktioita, olisin ollut sata varma, että olen piilokamerassa.
Vieressäni istuvat kaverit huomasivat, että minulla ja purkilla on joku ongelma. "Etkö sä haista sitä?!" he kysyivät epäuskoissaan. No, en haista. Pitäisikö?
"Se haisee siis ihan sairaan pahalle, etkö sä tosiaan haista mitään!?" Kyllä kai, minulla oli selkeitä mielikuvia, että olisin joskus haistanut jotain. Vai olenko? En ollutkaan siitä enää niin varma. Ehkä en vain osaa tehdä tätä oikein.
"Mitä te teette, kun haistatte?" kysyin. Kaverit tuijottivat minua. "Liikutatteko te siis nenää jotenkin vai...?" kysyin ja mietin että ehkä en osannut kytkeä hajuaistiani päälle. Ei minulle ollut kukaan koskaan kertonut, miten haistaminen tapahtuu.
"No ei, kai nyt jokainen haistaa osaa!" kaverit vastasivat minulle murrosikäiselle tyypillistä kärsivällisyyttä osoittaen. "Siis eksä tosiaan haista!" Tässä vaiheessa eturivikin alkoi huomata, että hissukoiden nurkassa tapahtui jotain ja takarivien pahikset alkoivat menettää malttinsa, kun sitä purkkia ei kuulunut. Minä taas en halunnut joutua koko luokan silmätikuksi.
"Haistan, haistan, ihan hirveetä oli", mutisin ja tyrkkäsin purkin eteenpäin. Yksi kaveri aukaisi vielä suunsa jatkaakseen aihetta, mutta mulkaisin häntä pahasti ja juttu jäi siihen. Paitsi minun mielessäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti