Anne kirjoitti toisaalla seurakuntayhteydestä ja minulla alkoi heti pyöriä päässä vastineen tekeminen. Olen myös miettinyt seurakuntiin, ehkä lähinnä työyhteisönä, liittyviä ongelmia. Omalla kohdallani tämä kaikki on vielä kovin teoreettista, koska en ole suuremmin seurakunnissa ehtinyt töissä olemaan ja seurakuntalaisenakin olen aika passiivi. Mutta eihän käytännön kokemuksen puute ole koskaan estänyt mielipiteiden muodostumista, joten tässä se tulee:
Miksi seurakunnat ovat niin riitaisia työyhteisöjä? Se oli muistaakseni ortodoksisen kirkon lehti, jossa kerran pohdittiin tätä samaa kysymystä. Siinä esitettiin yhdeksi mahdolliseksi selitykseksi sitä, että mennessään seurakuntaan töihin ihmisellä on erittäin usein (joko tiedostettuja tai useimmiten kaiketi tiedostomattomia) ajatuksia, toiveita ja unelmia siitä, millainen seurakunta on. Useimmiten seurakunta halutaan nähdä työyhteisönäkin ihmisen omana hengellisenä kotona, ehkä jopa jonkin näköisenä "enkeliyhteisönä".
Kun näin ei sitten käy oikeastaan koskaan (koska seurakunnassa on töissä muita ihmisiä), tästä seuraa järkyttävä pettymys, kun omat ennakko-odotukset kohtaavat todellisen maailman ja saavat turpaansa. Koska ennakko-odotusten ja todellisen maailman välinen kuilu on niin järkyttävän suuri, ovat myös pettymys ja ahdistus sitä suurempia. Silloin sellaisetkin kahvihuonekähinät, jotka jossain maallisessa työpaikassa olisivat vain yksi osa sitä työtä, muuttuvatkin todella loukkaaviksi. Koska ne tapahtuvat seurakunnissa, jossa ei meidän ideaalimaailmassamme kuuluisi sellaista olla.
Tämä selittää ehkä jotain, mutta ei kuitenkaan myöskään muuta sitä tosiasiaa, että seurakunnat monesti ovat oikeastikin riitaisia työyhteisöjä, joissa moni on kokenut tulleensa syvästi loukatuksi. Tämä taas liittyy ehkä toiseen seurakunnille tyypilliseen ongelmaan: hengellistämiseen.
Seurakuntatyö tai aktiiviseurakuntalaisena oleminen antaa valitettavasti rajattomat mahdollisuudet viedä kaikki kiistat ja erimielisyydet taivasten valtakunnan asioiksi. Raamatulla on hyvä lyödä päähän ja aina voi paeta "hengellisyytensä" taakse. "Tää on mun näkyni" ja siinä samalla voidaan jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin, rupusakkiin ja hyviin tyyppeihin. Ihminen ei olekaan yksin loukkaamassa toista, vaan rinnalle tuodaan Jumalakin. Pahahan sitä toisen uskonnollista näkyä on mennä kiistämään. Siinä on vähän samanlaista mentaliteettia kuin koulun pihalla kiusaajien lällätys "Eihän leikistä nyt saa suuttua". Sinua siis saa nimitellä. Jos suutut, olet huumorintajuton idiootti. Joka tapauksessa, et voi voittaa.
Esimerkkejä tällaisesta hengellistämisellä loukkaamisesta on turhankin helppo hakea. Hyvä esimerkki ovat vaikkapa ne lukuisat naispapit, jotka ovat erehtyneet menemään alttarille ehtoolliselle, jossa joku perinteisellä virkakäsityksellä liikkeellä oleva veli on ollut liturgina, joka on yksinkertaisesti kieltäytynyt jakamasta ehtoollista seurakuntalaisen asemassa olevalle naispapille. Jotkut ovat jopa sen ääneen sanoneet "Sinä et ole tervetullut tänne".
Ja ehkä kolmas syy on näiden kahden yhdistelmä: asioihin ei osata tai uskalleta tarttua. Kun ongelmia on, niistä halutaan vaieta, sulkea silmät ja olla niin kuin ei oltaiskaan. Halutaan nähdä asiat parhain päin. Ihastellaan savun muodostamia kauniita kuvioita työyhteisön kytevillä raunioilla.
Itse tunnistan itsessäni tämän "ollaan kaikki kavereita, jookos"-vaikenijan. Miehen, joka ehdottaa yhteislaulua, kun tunnelma on jäisen hiljainen. Joka ei pidä siitä, että riidellään ja joka samanaikaisesti ei osaa erottaa toisistaan kunnolla asioiden ja ihmisten riitelemistä. Joka pyrkii näkemään asiat parhain päin ja joka siksi ei aina tajua, että asiat eivät oikeasti ehkä ole hyvin. Koska tunnistan tämän puolen itsessäni, en ole ehkä koskaan tuntenutkaan mitään vetoa minkäänlaisiin johtotehtäviin. Rivimiehenä saa vielä aika vapaasti häärätä romantikkona, mutta johtajalla tulisi olla aimo annos raakaa realismia.
1 kommentti:
Viisaita sanoja taas kerran, veli Jussi :-)))
Lähetä kommentti