Oletko koskaan miettinyt, miten muut perheenjäsenesi näkevät sinut? Mihin rooliin he sinut asettavat mielessään? Vanha viisaus toisaalta kuitenkin on, että jos kysyt kysymyksen, johon et oikeasti halua vastausta, odota kuulevasi vastauksen, jota et halua kuulla. Varsinkin jos kysyt lapselta.
Vuosia sitten pikkusiskoni oli kovin innostunut erilaisista prinsessaleikeistä. Kerran yhtenä iltana hän alkoi kertoa minulle ja veljelleni, että me kaikki olimme satuhahmoja mielikuvitusmaailmassa ja jakoi meille kaikille roolit. Pikkusisko itse oli tietysti prinsessa; äiti oli kuningatar ja isi oli kuningas. Sitten piti jakaa roolit meille isoveljille.
Veljeni sai kuulla olevansa urhea ritari; toiselle veljelle annettiin hieman vähemmän mairitteleva rooli hovinarrina. Sitten olin vielä minä jäljellä.
Pikkusisko katseli minua pitkään arvioivasti niin kuin vain täysin vakavissaan oleva neljävuotias osaa. Sitten hän otti minua kädestä kiinni ja vähän silitti kämmenselkääni ja katsoi minua silmiin kasvot vakavina. Ja loihe lausuman: "Jussi, sää voisit olla vaikka se Quasimoro" (suom. Quasimodo, Notredamen katedraalin ruma ja kyttyräselkäinen kellonsoittaja).
"Urhea ritari" nauroi sohvalla vedet silmissä ja minä lupasin olla meidän perheen Quasimodo; vaikka samanaikaisesti olin kyllä sisäisesti ehkä pikkuisen loukkaantunutkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti