Voi kääk!

Anne kirjoitti edelliseen postaukseeni kommenttina mm. näin: "Siitä se lähtee ja pian alkaa kuntosalillakäynti, ruokavalion vahtaaminen & verenpaineen mittaaminen"

Siis apua! Ruokahyllylläni nököttää tälläkin hetkellä myslipaketti, jonka ostin koska mysli on terveellistä. Minulla on jääkaapissa tuoremehua, koska siitä saa vitamiineja. Ja juuri eilen (ennen tämän kommentin lukemista) ostin sämpylän ja sitä syödessäni ihan vakavissani ihastelin mielessäni sämpylän kuitupitoisuutta, siinä kun oli sellaisia siemeniä päällä. Ja olen harkinnut aloittavani kuntosalilla käymisen.

Ja se mikä oikeastaan tekee asioista vielä pahemman on sen toteaminen, että säännölliset elämäntavat itse asiassa ovat varsin mukavia. Opiskelukin sujuu paljon miellyttävämmin, kun oma vireystila ja verensokeri ei ole kuin vuoristoradalla. Sitä huomaa olevansa alusta asti paljon virkeämpi, keskittymiskykyisempi ja kaiken kaikkiaan valmiimpi päivän haasteisiin. Ja se on mukavaa.

Kapinallinen minussa tietysti protestoi tätä vastaan äänekkäästi. Ei sillä onko joku asia mukavaa ole mitään merkitystä, se opastaa. Ja sanan "miellyttävä" käyttäminen tässä yhteydessä on suorastaan hälyttävää. Elämän tulee olla hauskaa, ei pikkuporvarimaisen miellyttävää ja mukavaa. On hauskaa katsoa televisiota ja surffata netissä yötä myöten ja mennä nukkumaan, kun ulkona ilma muuttuu sinertävän harmaaksi merkiksi siitä että aurinko on nousemassa. Lähteä yliopistolle parin tunnin levottoman nukkumisen jälkeen. Pysytellä hereillä puoleenpäivään asti kofeiinin ja nälän avulla. Taistella nukahtamishalua vastaan, kun on käynyt syömässä ensimmäisen kerran koko päivänä. Saavuttaa iltapäivällä se lähes euforimainen tila, kun elimistö siirtyy väsymyksen tuolle puolen ja sinä olet yhä hereillä. Mennä kotiin ja pistää kahvi valumaan. Mennä sänkyyn pötköttämään ja odottamaan kahvin valmistumista. Herätä kuusi tuntia myöhemmin päiväpeitteeseen kääriytyneenä. Juoda kaksi kupillista kuusi tuntia vanhaa kahvia ennen kuin keittää uutta. Ja taas kierto alkaa alusta. Eihän se mukavaa ole, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla.

Se toinen ääni minussa, jota kutsun Pikkuporvariksi, toteaa tähän että tuo on oikeasti todella typerää. Ja kaikkein kauheinta on se, että syvällä sisimmässäni, jopa Kapinallinen tietää, että Pikkuporvari on oikeassa. Ja kun ensimmäisen kerran myöntää sen itselleen, niin silloin on jo käytännössä hyväksynyt sen, että sota on jo hävitty.