"Mä pelkään ouroja"

Nuorena miehenalkuna hankin itselleni taskurahaa voidakseni ostaa mopooni bensaa työskentelemällä lapsenvahtina. Olin ainakin joidenkin lasten mieleen ja kohtalaisen menestynyt työssäni, vaikka itse sanonkin. Mikä tarkoitti lastenvahtien maailmassa sitä, että aikuiset pyysivät minut toistekin töihin eivätkä lapset juosseet itkien karkuun minut nähdessään. Tai paskoneet tahallaan housuihinsa saadakseen minulle pahan olon (juu, ihan totta, jotkut pikkulapset tekevät sellaista).

Yhdellä vakimuksuistani oli varsin vilkas mielikuvitus ja hyvät kertojanlahjat. Hän mielellään huvitti itseään kertomalla mitä mielikuvituksellisempia juttuja seikkailuista, joita oli kokenut. Mielikuvituksessa on kuitenkin se vaara, että jos sen päästää valloilleen, se voi riistäytyä kokonaan hallinnasta. Niinpä tämäkin lapsi joskus päätyi siihen omituiseen tilanteeseen, että itse keksityt jutut alkoivatkin pelottaa. Niinpä uimarannan vedessä asui hai tai krokotiili, joka väijyi kaislikossa saadakseen pieniä lapsia syödäkseen. Tai ainakin pahanilkinen hauki, joka puri isovarpaaseen. Ja naapurin metsässä asui noita. Nimenomaan tämä metsännoita oli yhtenä kesänä yleinen jutunaihe.

Kerran minä sitten otin härkää sarvista ja otin noitametsän puheeksi. Lapsi kertoi taas saman värikkään kertomuksen siitä, miten oli kaverinsa kanssa mennyt metsään, nähnyt mökin ja noidan ja kuulut noidan kiljuvan. Minä taas tein sen virheen, jonka Terry Pratchettin mukaan aikuiset tekevät aina törmätessään vaikeita asioita puhuvaan lapseen: turvauduin järkeilyyn.

Selitin ettei metsässä voinut olla noitaa. Lapsi väitti nähneensä mökin. Selitin, että luultavasti lapsi oli nähnyt vain jonkun oudon näköisen kannon ja mielikuvitus oli tehnyt siitä talon. Kerroin omakohtaisen kokemuksen, miten olin itse lapsena luullut vedessä kelluvaa oudon näköistä tukkia hirveksi. Vetosin siis yhteisiin kokemuksiin ja yritin tehdä selväksi, ettei väärinnäkemisessä ollut mitään noloa tai kiusallista. Mietin tarkkaan mitä sanoin ja pyrin puhumaan rauhallisella, vakuuttavalla äänellä. Yhtä asiaa en kuitenkaan ottanut huomioon.

Tuolloin olin jostain syystä ihastunut ylenpalttiseen ärrän sorautteluun ja sanoin, asiaa sen kummemmin miettimättä d:n ärränä. Eli sanoin siis "oudon" sijaan "ouron". "Ouron näköinen kanto", "ouron näköinen tukki" jne.

Kertoessani juttuani näin miten lapsen silmät laajenivat ja jatkaessani järkeilyäni näistä oudoista/ouroista muodoista silmät alkoivat laajentua laajentumistaan. Tajusin, että jokin oli nyt vialla ja lopettelin järkeilyni, jolloin lapsi kuiskasi: "Mitä ne ourot ovat?"

Sen jälkeen yritin selittää nelivuotiaalle Suomen murrekäytäntöjä ja yleiskielen eroja ja että ouroa ei ollut olemassakaan vaan tarkoitin sanoa "oudon". Näin kyllä lapsen ilmeestä, että hukkaan meni. Mielikuvitus oli istunut lujasti kuskinpenkille ja kaasutteli jo menojaan ja lapsenvahdin järkeilyt jäivät nielemään pakokaasuja. Naapurin metsää asuttivat nyt noidan sijaan salaperäiset ourot. Kun olihan niistä lapsenvahtikin kertonut ja varoittanut.