Ja tapahtui niinä päivinä, että työkaveri keksi vallan mainion idean: syntiradalla jokainen tiitiäinen kerää itselleen niin ison lumipallon, jonka kokevat kuvaavan omaa syntiä. Sitten viedään ne pallot jäälle ja heitetään avantoon, jonka leirin isoset olivat useita päiviä aikaisemmin käyneet tekemässä.
Koska vesi oli ilmeisesti alhaalla, avantokin oli kaukana. Ja koska se oli niin kaukana, se oli jäänyt käyttämättömäksi. Työkaveri epäili, että voi olla jo jäässä. Niinpä rastivastaava, eli allekirjoittanut, lähti jonkun ajan päästä tarkistamaan asiaa.
Avannon käyttämättömyys selvisi jo siitä, että mitään polkua sinne ei enää ollut. Useiden päivien runsaan lumisateen ansiosta lunta oli kaikkialla noin polven korkeudelle, jossain reilusti enemmän. Ainoa mistä erotti, että tässä on polku ollut, oli se, että polun kohdalla lumi oli pehmeää ja helppokulkuista, sen vierellä taas osittain jäistä niin että hanki tuntui kannattelevan ja sekunttia myöhemmin toinen jalkasi upposi vyötäisiä myöten: missä vaiheessa myös nenä yritti päästä tapaamaan hankea.
Kengät lunta täynnä, välillä lähes ryömien, pääsin kuitenkin avannolle ja totesin että jäässä. Ja luminen. Niin hyvin maastoutuneena, että en itse asiassa edes tiennyt, että missä se reikä noin niin kuin teknisesti katsoen sijaitsi. Minähän en ollut sitä ollut edes tekemässä.
Otin avannon viereen jätetyn lapion ja sen avulla tökin epäilemääni kohtaa. Sen verran minullakin järki pelasi, että en lähtenyt reikää itse etsimään. Järki sanoi, että ei ole hyvä ajatus se.
Sitten kuului ääni, jota voisi kuvailla sanalla slurps. Seuraava oli tuntoaistimus, kun jääkylmä vesi valui kengistä sisään. Katse varmisti asian: seison nilkkoja myöten vedessä. En sentään avannossa, kuten aluksi ajattelin. Kävi ilmi, että jäällä oli kolmaskin yllätys paksun lumipeitteen ja piiloon mennen avannon lisäksi: paksun lumikerroksen ja jään välissä oli miellyttävä vesikerros, jota en ollut tulomatkalla havainnut, mutta joka nyt kiirehti täyttämään kaikki jälkeni ääriään myöten.
Oli siis paluumatkan aika. Kun kengät hölskyen pääsin perille, rastirata alkoikin jo. Onneksi välillä pääsi hetkellisesti sisälle, niin että kenkiin kerääntynyt lumi ehti kunnolla sulaa ja liittyä järviveden iloiseen joukkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti