Koiran rakkaus ja Jumalan rakkaus

Koiran rakkaudessa on paljon samaa kuin Jumalan rakkaudessa.

Koiran rakkaus ei arvota. Jos olet koiran oma, olet rakas huolimatta siitä mitä tai kuka olet.

Koiran rakkaus ei perustu tekoihin, se perustuu siihen mitä olet. Sillä saatko tuotua pöytään uutta nappulaa joka päivä ei ole väliä, koira rakastaa silti, koska olet koiran oma.

Koiran rakkaus on anteeksiantavaa. Koira voi loukkaantua, mutta on aina valmis antamaan anteeksi.

Koiran rakkaus on aitoa, se ei teeskentele.

Jumalan rakkaus on samanlaista, joskin siitä puuttuu ne pienet "virheet", joita koira voi rakkaudessaan osoittaa. Yleisesti ottaen kuitenkin, kuten katolisen kirkon katekismus opettaa:

"Erilaiset luodut olennot heijastavat Jumalan tahtomassa itsenäänolemisessaan, kukin tavallaan, säteen Jumalan äärettömästä viisaudesta ja hyvyydestä."

Onnistuin

Takana on yksi raskaimmista keväistä pitkään aikaan.


Ja nyt takana on myös yksi onnistuneimmista rippileireistä pitkään pitkään aikaan. Siis leirit ovat aina olleet hyviä, mutta oma fiilis leirien aikana on saattanut mennä todella matalalla: olen aina ollut oman itseni ankarin kriitikko, en ole yleensä pitänyt oppitunneistani tai tavastani olla leirillä tai kyvystäni tukea työkavereita. Paljon on leireistä jäänyt jossiteltavaa ja itsemoitittavaa.


Mutta ei nyt. Olen suorastaan haikea, että leiri on ohi ja päällimmäinen kokemus on, että onnistuin. Ihan oikeasti onnistuin. Oppitunneilla, olemaan nuorten kanssa, olemaan työkavereiden kanssa. Onnistuin olemaan tukena työkavereille, ottamaan roolin, jossa en tuntenut olevani alamittainen tai "pitäiskö mun kuitenkin..." Onnistuin niissäkin tehtävissä, jotka tuntuivat hankalilta.


Onko se todellakin niin, että ihmisen on hajottava voidakseen tulla uudeksi?

Lapset jumalanpalveluksessa

Seurakuntani kirkkoon on toivon mukaan pian tulossa leikkinurkka lapsille. Kovasti sitä ainakin suunnitellaan. Toivon nurkkauksen onnistuvan, sillä lapset tuovat jumalanpalvelukseen elämää. Lapsissa on "pyhää huolettomuutta", rohkeutta liikkua kirkossa, joka vapauttaa muidenkin olemusta. Lapset ymmärtävät mystiikasta lähes automaattisesti enemmän kuin aikuiset. Ei lapselle ole vaikeuksia mennä ehtoolliselle syömään "jeesusleipää". Aikuinen kipuilee, ihmettelee ja pilkkaa, kun ei ymmärrä.


Joskus toki lapsista lähtevä vapauden ääni on kovaäänistä. Väittäisin kuitenkin julmasti, että yhteisön kypsyys mitataan sen suhtautumisessa lapsiin. Jos aikuiset polttavat päreensä siitä, että lapsi nauraa tai pitää ajoittain kovaa ääntä kirkossa tai ottaa juoksuspurtit kirkon "juoksukäytävällä" (kuten eräs pikkainen luonnehti kirkon pääkäytävää) tai menee vaikka alttarin ääreen, niin silloin ollaan hakoteillä. Jos aikuisen koko energia menee lapsen toimien kyttäämiseen ja siitä ärsyyntymiseen niin silloin on syytä mennä itseensä ja harjoittaa pitkää pinnaa kilvoittelun kannalta. Eihän se aina ole helppoa, koska joskus sitä vain on väsynyt tai muuten vain pahalla päällä. Inhimillistä, mutta asia, josta tulee kilvoitella.


Toki on olemassa myös ihan häiritsevääkin meteliä. Kirkko ei ole kuitenkaan mikään temppurata, jossa mikä tahansa temppuilu ja riehuminen on ok.  Silloin on vanhempien tehtävä puuttua siihen esim. viemällä lapsi sinne leikkipisteellä tai käymällä ulkona. Mutta mielestäni häiritsevän metelin kynnys saa olla korkea. Itkeminen ei ole häiritsevää meteliä. Leikkiminen ei ole häiritsevää meteliä. Kirkon käytävillä vaeltelu ei ole häiritsevää meteliä
.
Ja koska tämäkään ei ole itsestäänselvyys:  lasta eivät ojenna muut kuin vanhemmat. Lapsen vanhemmille ei käydä äksyilemässä toimituksen jälkeen.


Tietysti jos yhteisö on sitä mieltä, että tässä Herran huoneessa ei saa seurakunnasta kuulua muuta ääntä kuin kevyttä pintahengitystä, niin mikäs siinä sitten. Parinkymmenen vuoden päästä voidaankin sitten laittaa ovet säppiin.

Kirkko ja maailma palaa

Uutinen Ylivieskan kirkon palosta järkyttää. Tekijä on saatu kiinni, mutta motiivista ei ole vielä kerrottu. Sen verran tosin, että alkoholilla ei ole ollut osuutta asiaan. Netti kuohuu: osa on järkyttyneitä, osa vahingoniloisia. Osa uskoo, että tekijänä olisi maahanmuuttaja (joka tosin uutisoinnin mukaan ei voi pitää paikkaansa, tekijä on "kantasuomalainen"). Osa taas uskoo, että tuhotyön takana olisi Soldiers of Odin tai heidän "kannattajakuntaansa" varsinkin nyt kun arkkipiispa Mäkinen sanoi, että kirkko tarpeen vaatiessa toteuttaa tehtäväänsä suojella ja suojelisi myös kielteisen maahantulopäätöksen saaneita turvapaikanhakijoita.


Netti tulvii pahaa oloa, joka tarttuu. Luin kirjoituksen, jossa nainen kertoi saamastaan paniikkikohtauksesta yölinjan bussissa. Kohtauksen alkaessa bussissa oli välikohtaus, kun kaksi tummaihoista nuorta miestä oli yrittänyt päästä kyytiin, mutta rahaa ei ollut tarpeeksi. Muut matkustajat olivat raivostuneet ja verbaalisesti ajaneet "neekerit" pihalle. Sitten joku huomasi paniikkikohtauksen saaneen naisen. "Suvakkihuoraa ahdistaa" huudot alkoivat. Huutelijat olivat tavallisen näköisiä keski-ikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia.


Ironian huippu oli, että juuri hetkeä ennen joku huutelijoista oli huutanut, että "täällä Suomessa autetaan vain suomalaisia!". Bussissa hurrattiin. Kahta minuuttia myöhemmin suomalainen olisi tarvinnut apua. Ei tullut. Ei huutajalta, ei hurraajilta.


Ja sitten on tietysti Brysselin tapahtumat, joihin eivät sanat riitä.


Ihmisen pahuus ja tekopyhyys on järkyttävää. Uutiset ovat kamalia.


Mutta siteerataan tähän loppuun Ylivieskan kirkkoherraa:


"Meillä on tämä uutinen, joka on suuri valtakunnan uutinen, mutta kirkolla on vieläkin suurempi uutinen tiedotettavana. Se on se vanha ja tuttu: Kristus on ylösnoussut. Se on kaikkein tärkein uutinen. Vaikka kirkko on palanut ja menetetty, Kristus on ylösnoussut ja se on elämän ja toivon viesti."


Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.

Jesus, I need you now

Tämä kappale summaa omatkin ajatukseni piinaviikosta: pelko, tuska, epäily ja toivo siitä, että Jeesus kuitenkin olisi ja muistaisi, vaikka järki, tämä maailma ja Saatana muuta väittäisivät.

Armosta. Kai

Niin paljon kun puhunkin työssäni (siinä toisessa) armosta, niin en ole koskaan oikein kunnolla käsittänyt sitä. Yksi iso syy siihen on, että en osaa olla armollinen itselleni. Olen aina tavalla tai toisella vaatinut itseltäni täydellisyyttä tai ainakin yritystä kohti täydellisyyttä. En pysty kunnolla antamaan anteeksi itselleni, en pysty näkemään itseäni niiden armahtavien silmälasien läpi. Pidän ihanteenani kilvoittelua ja ponnistelua sekä katumista, mutta kuuluuko katumukseeni anteeksianto?

Toisten katumukseen suhtaudun anteeksiantavasti. Uskallan väittää olevani ajoittain varsin armahtavainen ihminen, en usko olevani vaikea, kova, ankara tai julma. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että olen niitä asioita itselleni.

Miten voi uskoa armoon, jos ei armahda itseään? Kun omiin anteeksipyyntöihin vastaa vain hiljaisuus?

Olen käsittämässä jotain laista. Kai. Ehkä joskus armostakin

Pieni juhannuskirjoitelma

Tämmöinen juhannuskirjoitelma sitten syntyi ja rohkaistuin myös julkaisemaan sen.

Merkitty mies

Jumala oli valinnut Johannes Kastajan jo tämän syntymästä saakka suureen tehtävään. Johanneksesta oli määrä tulla profeetta ja Messiaan sanansaattaja, tien raivaaja Herralle.

Johannes oli selvästi Jumalalle tärkeä. Itse asiassa Raamattu on täynnä kertomuksia ihmisistä, joiden elämää Jumala on koskettanut; joiden teot ovat olleet merkittäviä; jotka Jumala on merkinnyt omakseen. Jumala on ollut heidän kanssaan. Aina se ei ole ollut helppoa eikä Jumalan valituksi tuleminen ole taannut helppoa tai onnellista elämää, mutta ainakin he ovat voineet olla varmoja siitä, että Herra on heidän kanssaan. Että he ovat tärkeitä Hänelle.

Entä sitten me? Me, jotka monesti tunnemme, että Jumala ei ole läsnä? Mitä juhannus kirkollisena juhlana kertoo meille?

Juhannus on kesäjoulu, kesän juhla, joka viittaa jouluun ja Jeesuksen syntymään. Johanneksen ja Jeesuksen julistama ilosanoma oli suunnattu ennen kaikkea tavallisille ihmisille, niille, jotka eivät tunteneet itseään tarpeeksi hyviksi tai kelvollisiksi. Niille, jotka tunsivat olevansa kaiken ulkopuolella ja hylättyjä. Ilosanoma kertoo meille, että Jumala ei ole valinnut omikseen pelkästään harvoja, vaan aivan kaikki. Kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsia, hänen valittujaan, hänelle tärkeitä.

Juhannus muistuttaa meitä tästä ilosanomasta ja siitä, miten Jumala osoittaakseen sen tuli keskellemme tavalliseksi ihmiseksi. Voimme hyvin mielin kohottaa äänemme ylistykseen psalmin 139 sanoin: "Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä!" (Ps. 139:14).