1990-luvulla saatananpalvonta oli in. Muistatteko? Iltapäivälehdet ja television ajankohtaisohjelmat kertoivat uutisia ilmiön kasvusta, kirkko julkaisi opetusvideoita. Kaikki olivat kovin hyvin huolissaan.
Meidänkin pikkupitäjässä huolestuttiin oikein toden teolla. Meille lapsille tuotiin kouluun valistaja, joka puhui meille pitkään saatananpalvonnasta ja sen vaaroista. Hän luki muun muuassa kirjastaan, joka perustui kuulemma entisen saatananpalvojan muistelmiin, erittäin kuvottavan kertomuksen vauvan rituaalisesta murhasta.
Tämä valistaja uskoi Saatanan olemassaoloon ihan sataprosenttisesti. Kun hän kertoi saatananpalvonnan vaaroista, hän ei tehnyt sitä, koska ilmiön uskottiin olevan kytköksissä rikoksiin, huume- ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen, prostituutioon ja yleisestikin ottaen ihmisten mielenterveyttä vaarantaviin asioihin. Vaan koska hän uskoi että pimeyden voimat olivat pelissä.
Tämän vuoksi kyytiä saivat myös muut saatananpalvonnalle altistavat ilmiöt. Huumeiden lisäksi siis myös metallimusiikki, kauhuelokuvat ja -kirjat ja vääränlainen taide. Hän varoitti meitä pentagrammien vaaroista ja kertoi mitä eroa on valkoisella magialla ja mustalla magialla. Hän kertoi spiritismin riskeistä ja miksi peilin eteen ei kannata mennä keskiyöllä hokemaan "Saatana, Saatana..." Kaikki tämä tietysti mehevillä, yleensä myös verisillä, esimerkkitarinoilla höystettynä.
Kertakäynti ei myöskään riittänyt, vaan hän vieraili usein pitäjässämme ja sai aina runsaan kuulijakunnan. Itsekin kävin hänen luennoillaan ja viihdyin, tosin tunsin samalla aikamoista ahdistusta. Itse pidin kovasti kauhu- ja fantasiakirjoista ja haaveilin itsekin joskus voivani niitä kirjoittaa. Nyt sainkin kuulla olevani Saatanan kätyri. Äiti yritti lohduttaa minua sanomalla, ettei kirjailija voi ottaa vastuuta siitä miten ihmiset hänen teoksensa tulkitsevat, mutta olin ehdoton. En voisi kirjoittaa teosta, joka mahdollisesti johtaisi jonkun saatananpalvontaan.
Sitten eräällä tällaisella valistusluennolla valistaja tuomitsi Pikku vampyyri-kirjat, yhden suosikkisarjoistani. Luki jopa pätkän kyseisestä lasten kirjasarjasta ja kertoi miten kohta osoitti ilmeisesti pimeyden voimien läsnäolon. Siinä vaiheessa minulla loppui usko valistajaan. Se oli itse asiassa hämmästyttävän voimakas kokemus, miten asenteeni tosiaan muuttui yhdessä hetkessä. Hieman samankaltainen "uskosta luopuminen" minulle sattui myöhemminkin, kun uskoni Juhan af Granniin päättyi siihen, kun hän eräässä dokumentissaan listasi itsensä maailmankaikkeuden suurempien ihmisten joukkoon. Samaan sakkiin kuului mm. Jeesus. Mutta siitä lisää ehkä joskus toiste.
Nyt vuosia myöhemmin olen nähnyt tuon ajan saatananpalvonta-hysterian ja valistajamme varmasti aivan vilpittömät motiivit uudessa valossa. Pidän hänen päästämistään kouluun virhearviona, mutta ymmärrän sen tuon ajan puoli-hysteerisessä ilmapiirissä, jossa tietoa ilmiöstä (jonka todellinen olemassaolokin on asetettu nykyisin kyseenalaiseksi) oli niin kovin vähän ja jossa media nosti "asiantuntijoiksi" ihmisiä, joilla oli omat voimakkaat agendansa ja näkemyksensä. Vaikka itse kristittynä uskonkin pimeyden voimien olemassaoloon, en myöskään jaa valistajamme teologista näkemystä niiden toimintatavoista enkä muutenkaan edusta samaa teologista koulukuntaa, jota valistajamme edustaa ( hän ei suoranaisesti tuonut vakaumustaan luennoillaan esiin, mutta se paistoi kyllä rivien välistä aika vahvasti).
1990-luvun alkupuolen "hulluista vuosista" on muuten valmistunut teologisessa tiedekunnassa tutkimuskin, Titus Hjelmin väitöskirja "Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta", jos jota kuta kiinnostaa tutustua ilmiöön vielä tarkemmin.
keskiviikko 29. lokakuuta 2008
tiistai 28. lokakuuta 2008
Susien valtakunta
Siinä samassa kylässä, jossa asui tappajakoira ja jossa eräs asukas säilytti ruumista autossaan (kunnes siirsi sen pois juuri kun lauma poikia oli menossa tarkistamaan asiaa, jolloin ainoaksi lähteeksi jäi yksinäinen todistaja, joka oli mielestään pikkuveljensä kanssa nähnyt ruumiin), niin sen kylän erässä metsikössä asui susia. Tai mahdollisesti ihmissusia.
Emme olleet varmoja susilauman olemassaolosta, mutta päättelimme että metsikössä asui susia. Epäilimme sitä ainakin vahvasti. Istuimme kavereiden kanssa susimetsän kalliolla, aika lähellä tappajakoiran kotia, ja kerroimme susijuttuja. Meillä oli tietysti eväät mukana, söimme leipää ja joimme mehua ja kerroimme toinen toistaan hurjempia juttuja. Mitä nyt olimme telkkarista nähneet tai lukeneet.
Pian alkoi mielikuvitus juosta ja puiden takaa näkyi salaperäisiä, susimaisia hahmoja. Ymmärsimme kyllä, että tätä ilmiötä kutsutaan mielikuvituksen laukkaamiseksi, mutta toisaalta se oli valtavan jännittävän todellista. Olimme koko ajan kahden vaiheilla, että leikimmekö vai otammeko tämän tosissamme. Veimme makkaranpalan metsään saadaksemme todisteet susien olemassaolosta ja puoli tuntia myöhemmin makkaranpala oli hävinnyt. Voiko varmempaa todistusta susista ollakaan? Kaveri kyllä ehdotti vaihtoehdoksi vampyyreita, mutta sanoin jotta en ole kyllä typerämpää juttua kuullutkaan. Joten uskoimme, että se oli joko A) susi tai B) ihmissusi. Koska niitä oli olemassa, olimme lukeneet sen Noidan käsikirjasta ja jos se on pistetty kirjaan, sen on oltava totta.
Emme olleet varmoja susilauman olemassaolosta, mutta päättelimme että metsikössä asui susia. Epäilimme sitä ainakin vahvasti. Istuimme kavereiden kanssa susimetsän kalliolla, aika lähellä tappajakoiran kotia, ja kerroimme susijuttuja. Meillä oli tietysti eväät mukana, söimme leipää ja joimme mehua ja kerroimme toinen toistaan hurjempia juttuja. Mitä nyt olimme telkkarista nähneet tai lukeneet.
Pian alkoi mielikuvitus juosta ja puiden takaa näkyi salaperäisiä, susimaisia hahmoja. Ymmärsimme kyllä, että tätä ilmiötä kutsutaan mielikuvituksen laukkaamiseksi, mutta toisaalta se oli valtavan jännittävän todellista. Olimme koko ajan kahden vaiheilla, että leikimmekö vai otammeko tämän tosissamme. Veimme makkaranpalan metsään saadaksemme todisteet susien olemassaolosta ja puoli tuntia myöhemmin makkaranpala oli hävinnyt. Voiko varmempaa todistusta susista ollakaan? Kaveri kyllä ehdotti vaihtoehdoksi vampyyreita, mutta sanoin jotta en ole kyllä typerämpää juttua kuullutkaan. Joten uskoimme, että se oli joko A) susi tai B) ihmissusi. Koska niitä oli olemassa, olimme lukeneet sen Noidan käsikirjasta ja jos se on pistetty kirjaan, sen on oltava totta.
torstai 23. lokakuuta 2008
Tarinoiden valtakunta
Kun olin jotain 10-vuotias, kylässämme asui tappajakoira.
Ihan totta.
Kaikki me kylän pikkupojat tiesimme että koira oli tappajakoira. En tosin enää tiedä, että mistä me sen tiesimme, että koira oli tappajakoira. Ehkä asiaan vaikuttivat korjaamon seinässä olevat tarrat, joissa oli saksanpaimenkoiran kuva ja teksti: "Vartioitu alue". Päättelimme, että siinä vihjattiin, että koira vartioi aluetta. Ehkä se, että koira oli kerran tapellut toisen koiran kanssa ja voittanut. Tai sitten joku oli kuullut äitinsä sanovan jotain, mistä oli vedetty johtopäätöksiä. Tai luultavammin vielä uskottavammalta taholta eli isältään. Isät kun tiesivät tuolloin kaiken maailman äijäjutuista kaiken ollen meidän ensisijainen lähteemme mitä tuli poliiseihin, armeijaan, kummituksiin, susiin, toiseen maailmansotaan, politiikkaan ja yleiseen elämänmenoon.
Joka tapauksessa kylän autokorjaamoa pitävän miehen saksanseisoja oli siis tappajakoira. Se oli tietojemme mukaan koulutettu tappamaan. Me pelkäsimme kyseistä koiraa aivan kamalasti.
Siksipä joka päivä kävimmekin pyöräilemässä korjaamon ohi: jos vaikka koira olisi ollut irti ja olisi rynnännyt tappamaan. Ei kovin pitkälle pohdittu suunnitelma, myönnän. Emme siis koiraa kiusanneet, kunhan pyöräilimme korjaamon ohi, sydän pamppaillen ja peloista kankeina. Vaaransimmehan sentään henkemme. Sitten jälkeenpäin kehuimme toisiamme miten urheita olimme olleet. Välillä kuulimme hurjia tarinoita siitä, miten joku oli lähes joutunut koiran raatelemaksi, mutta pelastunut ainoastaan pyöräilytaitojensa ansiosta. Paheksuimme syvästi, että joku sai pitää vapaana koulutettua tappajakoiraa.
Kerran sitten olin taas kaverini kanssa pyöräilemässä ja meidän piti ajaa korjaamon ohi. Olimme juuri kriittisessä pisteessä eli puolessa välissä ohittamassa korjaamoa, kun koira ilmestyi eteemme. Sen tulo ei ollut erityisen dramaattinen, se juosta lönkytti tietä pitkin häntä laiskasta heilahdellen. Meidät nähdessään sen häntä alkoi vipattaa vimmatusti. Ensin se meni kaverini luo, nuuski tämän lahkeet ja heilutti häntäänsä. Minua se kävi nuolaisemassa käteen ennen kuin jatkoi matkaansa ilmeisen pettyneenä siihen, että me seisoimme paikoillamme jäykkinä kuin heinäseipäät emmekä edes rapsuttaneet.
Tappajakoirasta ei sen jälkeen puhuttu, mutta kyllä se aikamoinen antikliimaksi oli. Onneksi seuraavalla viikolla poikien tietotoimistossa kerrottiin, että erään toisen naapurin auton takapenkillä oli ihka aito ihmisruumis.
Ihan totta.
Kaikki me kylän pikkupojat tiesimme että koira oli tappajakoira. En tosin enää tiedä, että mistä me sen tiesimme, että koira oli tappajakoira. Ehkä asiaan vaikuttivat korjaamon seinässä olevat tarrat, joissa oli saksanpaimenkoiran kuva ja teksti: "Vartioitu alue". Päättelimme, että siinä vihjattiin, että koira vartioi aluetta. Ehkä se, että koira oli kerran tapellut toisen koiran kanssa ja voittanut. Tai sitten joku oli kuullut äitinsä sanovan jotain, mistä oli vedetty johtopäätöksiä. Tai luultavammin vielä uskottavammalta taholta eli isältään. Isät kun tiesivät tuolloin kaiken maailman äijäjutuista kaiken ollen meidän ensisijainen lähteemme mitä tuli poliiseihin, armeijaan, kummituksiin, susiin, toiseen maailmansotaan, politiikkaan ja yleiseen elämänmenoon.
Joka tapauksessa kylän autokorjaamoa pitävän miehen saksanseisoja oli siis tappajakoira. Se oli tietojemme mukaan koulutettu tappamaan. Me pelkäsimme kyseistä koiraa aivan kamalasti.
Siksipä joka päivä kävimmekin pyöräilemässä korjaamon ohi: jos vaikka koira olisi ollut irti ja olisi rynnännyt tappamaan. Ei kovin pitkälle pohdittu suunnitelma, myönnän. Emme siis koiraa kiusanneet, kunhan pyöräilimme korjaamon ohi, sydän pamppaillen ja peloista kankeina. Vaaransimmehan sentään henkemme. Sitten jälkeenpäin kehuimme toisiamme miten urheita olimme olleet. Välillä kuulimme hurjia tarinoita siitä, miten joku oli lähes joutunut koiran raatelemaksi, mutta pelastunut ainoastaan pyöräilytaitojensa ansiosta. Paheksuimme syvästi, että joku sai pitää vapaana koulutettua tappajakoiraa.
Kerran sitten olin taas kaverini kanssa pyöräilemässä ja meidän piti ajaa korjaamon ohi. Olimme juuri kriittisessä pisteessä eli puolessa välissä ohittamassa korjaamoa, kun koira ilmestyi eteemme. Sen tulo ei ollut erityisen dramaattinen, se juosta lönkytti tietä pitkin häntä laiskasta heilahdellen. Meidät nähdessään sen häntä alkoi vipattaa vimmatusti. Ensin se meni kaverini luo, nuuski tämän lahkeet ja heilutti häntäänsä. Minua se kävi nuolaisemassa käteen ennen kuin jatkoi matkaansa ilmeisen pettyneenä siihen, että me seisoimme paikoillamme jäykkinä kuin heinäseipäät emmekä edes rapsuttaneet.
Tappajakoirasta ei sen jälkeen puhuttu, mutta kyllä se aikamoinen antikliimaksi oli. Onneksi seuraavalla viikolla poikien tietotoimistossa kerrottiin, että erään toisen naapurin auton takapenkillä oli ihka aito ihmisruumis.
keskiviikko 22. lokakuuta 2008
Mitä itsestäsi annat
Kävin tässä kerran "koti-kotona" ja luin siinä samalla lapsena kirjoittamiani päiväkirjojani ja huomasin niissä saman ilmiön, minkä olen huomannut nykyisistäkin päiväkirjoistani. Eli mahdottoman masentavaa, synkkää ja ikävää tekstiä. Ja valtavasti kirosanoja. Toki lapsuuden "synkistelyt" alkavat jo nykyisin olemaan melko herttaista luettavaa, mutta luultavamminkaan niitä ei ole pilke silmäkulmassa kirjoitettu.
Minulle päiväkirjat ovat näemmä aina olleet keino purkaa niitä negatiivisia tunteita, näemmä ihan jo lapsesta asti. En ole niitä tietoisesti valinnut "likakaivoikseni", mutta sellaiseksi ne ovat näköjään päätyneet erilaisista hankkeista "piristää" päiväkirjoja huolimatta. Positiiviset jutut Jussi 12-vee on kuvannut lyhyesti ja ytimekkäästi "Tänään oli hyvä päivä" (ollen tuon päivän ainoa merkintä, mitäs sitä turhia jaarittelemaan, jos oli kivaa), kun taas kiista naapurin lasten kanssa on kuvattu tarkkaan ja yksityiskohtia säästelemättä. Sama ilmiö näkyy myös nykyisissä päiväkirjoissani, silloin kun jaksan niitä pitää.
Mistä olikin sitten hyvä alkaa miettimään, että minkälaisen kuvan joku ulkopuolinen saisi minusta, jos lukisi nuo päiväkirjamerkinnät? Varmaan aika vääristyneen, jos ei tuntisi minua muuten. Mutta sitten taas toisaalta, muuttaisiko noiden juttujen lukeminen myös sellaisten ihmisten kuvaa minusta, jotka ovat tavanneet minut? Luultavasti, kenties he jopa hetken tuntisivat ahdistusta siitä, etteivät todella tunnekaan minua. Koska päiväkirja-Jussi on aika erilainen verrattuna siihen minuun, jonka he ovat nähneet. Puhumattakaan nyt blogi-Jussista, joka on ihan toisella planeetalta, koska se kirjoittaa yleisölle.
Koska roolejahan minä vedän (varmaan kaikki esittävät niitä, mutta en halua yleistää sitä mitä itsessäni olen huomannut koskemaan kaikkia, koska en voi olla varma siitä että olen oikeassa. Puhun siis vain itsestäni). Olen erilainen eri tilanteissa. Käyttäydyn, jopa puhun eri tavalla eri piireissä. Toisissa piireissä olen kaiketi aika hauska, toisissa kaikkea muuta. Olen erilainen kotona, erilainen lähipiirini luona, erilainen työkavereiden kanssa, erilainen kaukaisempien sukulaisten luona.
Joskus mietin, varsinkin öisin, kun uni ei tule ja ajatukset alkavat pyöriä päässä, että mikä näistä rooleista on se oikea. Ja tunteeko minua loppujen lopuksi kukaan?
Minulle päiväkirjat ovat näemmä aina olleet keino purkaa niitä negatiivisia tunteita, näemmä ihan jo lapsesta asti. En ole niitä tietoisesti valinnut "likakaivoikseni", mutta sellaiseksi ne ovat näköjään päätyneet erilaisista hankkeista "piristää" päiväkirjoja huolimatta. Positiiviset jutut Jussi 12-vee on kuvannut lyhyesti ja ytimekkäästi "Tänään oli hyvä päivä" (ollen tuon päivän ainoa merkintä, mitäs sitä turhia jaarittelemaan, jos oli kivaa), kun taas kiista naapurin lasten kanssa on kuvattu tarkkaan ja yksityiskohtia säästelemättä. Sama ilmiö näkyy myös nykyisissä päiväkirjoissani, silloin kun jaksan niitä pitää.
Mistä olikin sitten hyvä alkaa miettimään, että minkälaisen kuvan joku ulkopuolinen saisi minusta, jos lukisi nuo päiväkirjamerkinnät? Varmaan aika vääristyneen, jos ei tuntisi minua muuten. Mutta sitten taas toisaalta, muuttaisiko noiden juttujen lukeminen myös sellaisten ihmisten kuvaa minusta, jotka ovat tavanneet minut? Luultavasti, kenties he jopa hetken tuntisivat ahdistusta siitä, etteivät todella tunnekaan minua. Koska päiväkirja-Jussi on aika erilainen verrattuna siihen minuun, jonka he ovat nähneet. Puhumattakaan nyt blogi-Jussista, joka on ihan toisella planeetalta, koska se kirjoittaa yleisölle.
Koska roolejahan minä vedän (varmaan kaikki esittävät niitä, mutta en halua yleistää sitä mitä itsessäni olen huomannut koskemaan kaikkia, koska en voi olla varma siitä että olen oikeassa. Puhun siis vain itsestäni). Olen erilainen eri tilanteissa. Käyttäydyn, jopa puhun eri tavalla eri piireissä. Toisissa piireissä olen kaiketi aika hauska, toisissa kaikkea muuta. Olen erilainen kotona, erilainen lähipiirini luona, erilainen työkavereiden kanssa, erilainen kaukaisempien sukulaisten luona.
Joskus mietin, varsinkin öisin, kun uni ei tule ja ajatukset alkavat pyöriä päässä, että mikä näistä rooleista on se oikea. Ja tunteeko minua loppujen lopuksi kukaan?
perjantai 17. lokakuuta 2008
Tupakka
En tupakoi, mutta joskus tuntuu siltä, että pitäisi. Esimerkiksi erilaisten hermostuttavien tilanteiden (kuten kun viisivuotias hoitolapsi saa hysteerisen raivokohtauksen) jälkeen tekisi mieli vetäistä hermosauhut. Tai pieni alkoholipaukku. Mutta myös rauhalliset tilanteet tuntuisivat vaativan sitä tupakkaa.
Kuten esimerkiksi silloin kun viet kaverin uuden koiranpennun ulos kesällä aamuyöstä, kun pellolla on usvaa, kaste on maassa ja ilmassa on jo pikkuisen lähestyvän syksyn kirpeyttä. Kun seisot siinä portailla, nukuttaa ja väriset kylmästä kädet taskussa samalla kun katselet pihalla taapertavaa koiranpentua, niin jotenkin tuntuu että tässä kuuluisi nyt polttaa tupakka. Olisi ainakin jotain tekemistä. Ja jotenkin se vain sopisi siihen ”Suomi-filmi”-kuvaan.
Tosin jos polttaisin, en luultavasti olisi saanut kiinni sitä aikuista koiraa, joka päätti heittäytyä kuuroksi ja lähteä naapuriin ja se piti juosta kiinni. Yleensähän koiran kiinnijuokseminen on tupakoimattomallekin turha yritys, mutta tehtävää helpottaa, jos koira on sinua vain pikkuisen nuorempi. Se yritti kyllä ovelaa harhautusliikettä ja yritti väistää lähestyvää kättä, mutta minulla oli kärpän refleksit ja nappasin kaulapannasta kiinni. Ja sitten mentiin takaisin sisälle
Kuten esimerkiksi silloin kun viet kaverin uuden koiranpennun ulos kesällä aamuyöstä, kun pellolla on usvaa, kaste on maassa ja ilmassa on jo pikkuisen lähestyvän syksyn kirpeyttä. Kun seisot siinä portailla, nukuttaa ja väriset kylmästä kädet taskussa samalla kun katselet pihalla taapertavaa koiranpentua, niin jotenkin tuntuu että tässä kuuluisi nyt polttaa tupakka. Olisi ainakin jotain tekemistä. Ja jotenkin se vain sopisi siihen ”Suomi-filmi”-kuvaan.
Tosin jos polttaisin, en luultavasti olisi saanut kiinni sitä aikuista koiraa, joka päätti heittäytyä kuuroksi ja lähteä naapuriin ja se piti juosta kiinni. Yleensähän koiran kiinnijuokseminen on tupakoimattomallekin turha yritys, mutta tehtävää helpottaa, jos koira on sinua vain pikkuisen nuorempi. Se yritti kyllä ovelaa harhautusliikettä ja yritti väistää lähestyvää kättä, mutta minulla oli kärpän refleksit ja nappasin kaulapannasta kiinni. Ja sitten mentiin takaisin sisälle
torstai 16. lokakuuta 2008
Kun ei muista...
Elämä on joskus vaikeaa, kun on siunattu huonolla kasvomuistilla ja vielä huonommalla nimimuistilla. Se johtaa kiusallisiin tilanteisiin...
...niin kuin silloin, kun olet kulunvalvonnassa ja eteesi ilmestyy työkaveri, joka ei sano mitään, katsoo vaan odottavasti ja sinä kysyt että kukas sitä ollaan ja työkaverin kasvoille tulee tyrmistynyt ilme. Ja heti kun se sanoo nimensä muistat että olitte eilen yhdeksän tuntia yhdessä tekemässä tätä samaa kulunvalvontaa. Mitä siinä tilanteessa voi sanoa? "Sori, huono valaistus?"
...tai silloin kun sinulla on asiaa eräälle oppilasasuntolasi asukkaalle. Olet asunut samassa rakennuksessa sen kanssa kuusi vuotta, mutta et edelleenkään muista sen nimeä. Ja sitten sinun täytyy saada joku asia sille toimitettua, tiedät että hän on yhteistilassa, mutta kun siellä on muitakin. Mitä muuta voit tehdä, kun jäädä orpona hengailemaan käytävälle ja odottamaan ihmettä? Et voi oikein mennä pieneen yhteistilaan, jossa on vain muutama ihminen, huutamaan nimeä ilmoille kuin armeijan alikersantti. Ehkä voisit mennä yhteistilaan ja pyytää ensimmäiseltä vastaantulijalta, että tämä hakisi etsimäsi ihmisen? Erinomainen suunnitelma, mutta Murphyn lain mukaisesti tuolloin vastaantulija taatusti on juuri se hakemasi kaveri. "Hei, voitko pyytää Mattia tänne?", "Totaa... mä olen Matti.", "Ai katos vaan, niin oletkin...". Ei näin.
... tai jos leirillä huomaat yllättäen saaneesi läjän oppivihkoja käsiisi ja nyt sinun tulisi jakaa ne oikeille omistajille. Ja jokainen nimi tuntuu vieraalta. Mitä tehdä? Ainakaan ei kannata alkaa jakamaan niitä summatikassa omien muistikuvien perusteella niin kuin minä tein. Ja annoin heti vihon väärälle ihmiselle. Todella väärälle, koska edes sukupuoli ei täsmännyt. Tuhottuani viisitoistavuotiaan minä-kuvan työkaveri ilmoitti minulle, ettei minulla ole vastaisuudessa enää mitään asiaa vihkojen jakamiseen.
...niin kuin silloin, kun olet kulunvalvonnassa ja eteesi ilmestyy työkaveri, joka ei sano mitään, katsoo vaan odottavasti ja sinä kysyt että kukas sitä ollaan ja työkaverin kasvoille tulee tyrmistynyt ilme. Ja heti kun se sanoo nimensä muistat että olitte eilen yhdeksän tuntia yhdessä tekemässä tätä samaa kulunvalvontaa. Mitä siinä tilanteessa voi sanoa? "Sori, huono valaistus?"
...tai silloin kun sinulla on asiaa eräälle oppilasasuntolasi asukkaalle. Olet asunut samassa rakennuksessa sen kanssa kuusi vuotta, mutta et edelleenkään muista sen nimeä. Ja sitten sinun täytyy saada joku asia sille toimitettua, tiedät että hän on yhteistilassa, mutta kun siellä on muitakin. Mitä muuta voit tehdä, kun jäädä orpona hengailemaan käytävälle ja odottamaan ihmettä? Et voi oikein mennä pieneen yhteistilaan, jossa on vain muutama ihminen, huutamaan nimeä ilmoille kuin armeijan alikersantti. Ehkä voisit mennä yhteistilaan ja pyytää ensimmäiseltä vastaantulijalta, että tämä hakisi etsimäsi ihmisen? Erinomainen suunnitelma, mutta Murphyn lain mukaisesti tuolloin vastaantulija taatusti on juuri se hakemasi kaveri. "Hei, voitko pyytää Mattia tänne?", "Totaa... mä olen Matti.", "Ai katos vaan, niin oletkin...". Ei näin.
... tai jos leirillä huomaat yllättäen saaneesi läjän oppivihkoja käsiisi ja nyt sinun tulisi jakaa ne oikeille omistajille. Ja jokainen nimi tuntuu vieraalta. Mitä tehdä? Ainakaan ei kannata alkaa jakamaan niitä summatikassa omien muistikuvien perusteella niin kuin minä tein. Ja annoin heti vihon väärälle ihmiselle. Todella väärälle, koska edes sukupuoli ei täsmännyt. Tuhottuani viisitoistavuotiaan minä-kuvan työkaveri ilmoitti minulle, ettei minulla ole vastaisuudessa enää mitään asiaa vihkojen jakamiseen.
maanantai 13. lokakuuta 2008
Epäonnistumisen pelko
En ole aiemmin tuntenut opiskelujeni suhteen epäonnistumisen pelkoa, vaan olen aina uskonut, että kyllä tämä tästä onnistuu. Jopa gradua vääntäessäni, jolloin usko oli ajoittain loppumassa, en kuitenkaan missään vaiheessa epäillyt ettenkö kuitenkaan saisi gradua lopulta valmiiksi ja opintojani purkkiin.
Mutta nyt rintaani on hiipinyt ensimmäistä kertaa sellainen olo, etten ehkä saakaan opintojani valmiiksi. Että vuosien yliopisto-opiskelujen, lukion ja peruskoulun tuloksena olisi vain "melkein maisteri". Että minusta todella tulee ikuinen opiskelija, jonka valmistuminen jää kiinni muutamasta surkeasta kurssista, jota se ei koskaan saa suoritettua, koska se ei jaksa, ei osaa eikä viime kädessä loppujen lopulta enää edes uskalla.
Mutta nyt rintaani on hiipinyt ensimmäistä kertaa sellainen olo, etten ehkä saakaan opintojani valmiiksi. Että vuosien yliopisto-opiskelujen, lukion ja peruskoulun tuloksena olisi vain "melkein maisteri". Että minusta todella tulee ikuinen opiskelija, jonka valmistuminen jää kiinni muutamasta surkeasta kurssista, jota se ei koskaan saa suoritettua, koska se ei jaksa, ei osaa eikä viime kädessä loppujen lopulta enää edes uskalla.
sunnuntai 12. lokakuuta 2008
Tylsää
Voi herranen aika että osaakin olla tylsää!
Jos joku olisi kertonut minulle ollessani viidentoista, että jonain päivänä tulen viikonloppuisin toivomaan, että alkaisi jo arki, että pääsisi kouluun/töihin, niin olisin luultavasti vain pyöritellyt epäuskoisena silmiäni. Vaikka tuli sitä silloinkin vietettyä tylsiä viikonloppuja, mutta ne olivat kaiketi kuitenkin vähemmistössä. Nykyisin taas tuntuu siltä, että joka ikinen viikonloppu on pitkästyttävän puuduttava ja lasken viikolla päiviä perjantaihin. Joskaan en samasta syystä kuin muut ("kunpa olis jo perjantai"), vaan päinvastaisesta ("kunpa ei olis jo perjantai").
Jos joku olisi kertonut minulle ollessani viidentoista, että jonain päivänä tulen viikonloppuisin toivomaan, että alkaisi jo arki, että pääsisi kouluun/töihin, niin olisin luultavasti vain pyöritellyt epäuskoisena silmiäni. Vaikka tuli sitä silloinkin vietettyä tylsiä viikonloppuja, mutta ne olivat kaiketi kuitenkin vähemmistössä. Nykyisin taas tuntuu siltä, että joka ikinen viikonloppu on pitkästyttävän puuduttava ja lasken viikolla päiviä perjantaihin. Joskaan en samasta syystä kuin muut ("kunpa olis jo perjantai"), vaan päinvastaisesta ("kunpa ei olis jo perjantai").
maanantai 6. lokakuuta 2008
Satuja ja tarinoita: armeija, osa II
Loppusodan aikana jostain syystä erikoisosastomme kanssa samaan telttaan oli majoitettu myös keittiösotamiehet, jotka - päinvastoin kuin me - ihan oikeasti tekivätkin harjoituksessa jotain. Nämä keittiösotamiehet onnistuivat sitten riitaantumaan muutaman osastomme taistelijan kanssa ja leirialueella nähtiinkin useina päivinä melkoista dramatiikka, jonka vain SA-Int voi tarjota sulkiessaan joukon 20-vuotiaita samaan telttaan kahdeksi viikoksi.
Riita lähti ilmeisesti siitä, että meillä erikoisosaston taistelijoilla oli melkoisen vapaata tuo elämä. Sotilasmestaria ei olisi voinut vähääkään kiinnostaa mitä touhusimme, kunhan edes vartiossa oli joku, ja alikersanttimme ei loppujen lopuksi paljoa eronnut meistä alaisistaan. Niinpä osa kehitti melko vapaan vuorokausirytmin, jossa nukuttiin silloin kun nukutti ja valvottiin silloin kun valvotti. Tämä taas herätti "hieman" närää keittiösotamiehissä, jotka tekivät leirillä "vähän enemmän" kuin seisoivat kaksi tuntia päivässä jossain kopissa tienvieressä, ja jotka olisivat halunneet käyttää yöt nukkumalla eikä väistelemällä kahden aikaan yöllä nukkumaan tulevia erikoisosaston miehiä.
Lopullinen niitti taisi olla, kun eräs erikoisosastomme taistelija (vahingossa totta kai) talloi makuupussissaan epätoivoisesti unta yrittävän keittiösotamiehen munille. Siis ei kananmunille. Keittiösotamies tästä pillastui ja kosti seuraavana päivänä hajottamalla kyseisen erikoisosaston taistelijan puumiekan.
No, kaveri ei jäänyt huonommaksi. Heti seuraavana yönä ollessaan kipinävuorossa hän tunki kaminan täyteen puita ja lämmitti sen niin kuumaksi, että kamina hehkui tulipunaisena. Teltassa oli luultavasti lähemmäs 50 astetta lämmintä. Teltassa ei toki siinä vaiheessa nukkunut enää kukaan ja tunnelma oli kireä: vartiovuorosta tulleita erikoisosastonkaan miehiä ei juuri enää naurattanut ja vielä vähemmän niitä, jotka joutuivat nyt lähtemään hikisinä useaksi tunniksi kylmään yöhön vartioimaan. Itse olin tietysti yksi näistä onnellisista.
Seuraavana päivänä riita jatkui. Osaston mies oli niin hermostunut miekkansa hajottamisesta että jatkoi kostonkierrettä. Keittiösotamiehen ollessa töissä hän heitti kaikki tämän tavarat pois sotamiehen makuupaikalta (joka oli teltan paras paikka)ja asettui itse tavaroineen siihen, missä keittiösotamies oli aiemmin ollut. Tämä taas ei miellyttänyt keittiösotamiestä, joka nukuttuaan nippa nappa kahden tunnin yöunet tulikuumassa teltassa löysikin päiväunille tullessaan paikaltaan makuupussinsa sijaan erikoisosaston taistelijan. Makuupussin löytyminen rytättynä puoliksi ulkona oli viimeinen pisara, ja keittiösotamies ilmoitti lakonisesti että nyt tuli muuten turpaan.
Pihalla käytiin hyvin lyhyt painiottelu, joka päättyi selätykseen keittiösotilaan eduksi. Yllättävää kyllä, mutta painiottelu puhdisti ilman. Erikoisosaston valvovat taistelijat lupasivat olla hiljempaa, keittiösotamiehet lupasivat olla hajottamatta erikoisosaston miesten miekkoja ja miekkansa menettänyt veisti itselleen uuden ja aiempaa hienomman miekan. Ja kaikki olivat onnellisia. Paitsi sotilasmestari, joka sai hepulin ajaessaan leirialueen läpi ja nähdessään miten hänen alaisensa huitoi puumiekalla keskellä leirialuetta näkymättömiä vihulaisia kuin kuningas Arthur meidän muiden hurratessa vieressä.
Riita lähti ilmeisesti siitä, että meillä erikoisosaston taistelijoilla oli melkoisen vapaata tuo elämä. Sotilasmestaria ei olisi voinut vähääkään kiinnostaa mitä touhusimme, kunhan edes vartiossa oli joku, ja alikersanttimme ei loppujen lopuksi paljoa eronnut meistä alaisistaan. Niinpä osa kehitti melko vapaan vuorokausirytmin, jossa nukuttiin silloin kun nukutti ja valvottiin silloin kun valvotti. Tämä taas herätti "hieman" närää keittiösotamiehissä, jotka tekivät leirillä "vähän enemmän" kuin seisoivat kaksi tuntia päivässä jossain kopissa tienvieressä, ja jotka olisivat halunneet käyttää yöt nukkumalla eikä väistelemällä kahden aikaan yöllä nukkumaan tulevia erikoisosaston miehiä.
Lopullinen niitti taisi olla, kun eräs erikoisosastomme taistelija (vahingossa totta kai) talloi makuupussissaan epätoivoisesti unta yrittävän keittiösotamiehen munille. Siis ei kananmunille. Keittiösotamies tästä pillastui ja kosti seuraavana päivänä hajottamalla kyseisen erikoisosaston taistelijan puumiekan.
No, kaveri ei jäänyt huonommaksi. Heti seuraavana yönä ollessaan kipinävuorossa hän tunki kaminan täyteen puita ja lämmitti sen niin kuumaksi, että kamina hehkui tulipunaisena. Teltassa oli luultavasti lähemmäs 50 astetta lämmintä. Teltassa ei toki siinä vaiheessa nukkunut enää kukaan ja tunnelma oli kireä: vartiovuorosta tulleita erikoisosastonkaan miehiä ei juuri enää naurattanut ja vielä vähemmän niitä, jotka joutuivat nyt lähtemään hikisinä useaksi tunniksi kylmään yöhön vartioimaan. Itse olin tietysti yksi näistä onnellisista.
Seuraavana päivänä riita jatkui. Osaston mies oli niin hermostunut miekkansa hajottamisesta että jatkoi kostonkierrettä. Keittiösotamiehen ollessa töissä hän heitti kaikki tämän tavarat pois sotamiehen makuupaikalta (joka oli teltan paras paikka)ja asettui itse tavaroineen siihen, missä keittiösotamies oli aiemmin ollut. Tämä taas ei miellyttänyt keittiösotamiestä, joka nukuttuaan nippa nappa kahden tunnin yöunet tulikuumassa teltassa löysikin päiväunille tullessaan paikaltaan makuupussinsa sijaan erikoisosaston taistelijan. Makuupussin löytyminen rytättynä puoliksi ulkona oli viimeinen pisara, ja keittiösotamies ilmoitti lakonisesti että nyt tuli muuten turpaan.
Pihalla käytiin hyvin lyhyt painiottelu, joka päättyi selätykseen keittiösotilaan eduksi. Yllättävää kyllä, mutta painiottelu puhdisti ilman. Erikoisosaston valvovat taistelijat lupasivat olla hiljempaa, keittiösotamiehet lupasivat olla hajottamatta erikoisosaston miesten miekkoja ja miekkansa menettänyt veisti itselleen uuden ja aiempaa hienomman miekan. Ja kaikki olivat onnellisia. Paitsi sotilasmestari, joka sai hepulin ajaessaan leirialueen läpi ja nähdessään miten hänen alaisensa huitoi puumiekalla keskellä leirialuetta näkymättömiä vihulaisia kuin kuningas Arthur meidän muiden hurratessa vieressä.
sunnuntai 5. lokakuuta 2008
Satuja ja tarinoita: armeija
Olenkin jo yhden kirjoituksen pistänyt armeijan suksista, noista laudanpätkistä, jotka on kärjestä väännetty ja sitten ne sidotaan jalkoihin kiinni sellaisilla metallisilla vekottimilla, jotka näyttävät karhunloukuilta. Vähän harmittaa, että en tuonut sellaisia mukanani siviiliin, olin niin innokas hiihtäjä, etten huomannut palauttaa loukkuja, kun sukset kerättiin pois. Joka tapauksessa löysin loukut kaapistani, kun olin lähdössä siviiliin ja kävin heittämässä ne päivystäjän pöydälle. Päivystäjä, jonka kanssa olin ollut alokkaana yhtä aikaa, yritti pullikoida vastaan, mutta tuolloin olin sen verran tylyllä mielialalla liikkeellä, että paskat nakkasin alikersantin mielipiteistä. Kenties muistot mukavista hiihtoretkistä armeijan harmaissa nostivat aggressiot pintaan?
Sitten oli tietysti armeijan sissitakki. Tietämättömille tiedoksi, että sissitakki oli talvikäyttöön suunniteltu toppatakki, joka oli kylmillä ilmoilla mahdollista kiskaista päälle ettei tule vilu. Nimestään päätellen sitä oli kaiketi sissien tarkoitus käyttää. Takki oli kyllä lämmin, mutta paksu ja kömpelö kuin mikä. Se yllään tunsi itsensä Michelin-mieheksi. Siinä oli pitkät helmat, mutta jostain syystä helmoja ei saanut pitää pitkinä. Niinpä helmat kerättiin ja sidottiin vyötärölle lyhyeksi takin omien kiristysnauhojen avulla. Joskus se jopa pysyi siinä. Jos seisoi paikallaan.
Takki tunnettiin myös lempinimellä tamppooni. Tämä johtui sen uskomattomasta kyvystä imeä itseensä kaikki nestemäinen aines. Suomen talven ollessa runsassateinen ja märkä tämä takin ominaisuus sai runsaasti kiitosta. Varsinkin pitkillä metsäleireillä.
Sitten oli tietysti armeijan pyyhe, joka taas ei imenyt yhtään mitään. Se oli ruskea, lähes peltinen läpyskä, jonka kuivausominaisuus perustui siihen, että se siirsi ihollasi olevan veden lattialle pieneksi lätäköksi.
Koska nykyajan sodankäynti on julmaa, jokaisella sotilaalla oli toki kaasunaamari eli nasse. Ne tosin eivät kaikki pitäneet kaasua, mutta silti ne oli kannettava mukana. Nassen kaasunpitävyys tarkistettiin luonnollisesti "tositilanteella" eli mentiin nasset päällä konttiin, jonne laskettiin kyynelkaasua. Ne, joiden nasset vuosivat, paljastuivat nopeasti. Minun nasse piti, kaikki eivät olleet ihan yhtä onnekkaita. Pihalla yökkäileviä ja kyynelehtiviä onnettomia lohdutettiin sillä, että oli hyvä että nassen rikkinäisyys paljastui näin, eikä tositilanteessa. Tosin niitä rikkinäisiä ei siltikään kerätty pois.
Ja sadeviitta, jonka erinomaisiin ominaisuuksiin kuului kyky ydinsodan tai kaasuhyökkäyksen aikana pitää laskeumat poissa sotilaan iholta. Valitettavasti sadeviitan ominaisuuksiin ei kuulunut kyky pitää sadetta poissa sotilaan iholta, mutta kaikkeahan ei tietenkään voi saada.
Näitä hyödyllisiä vekottimia sitten raahattiin taisteluvyöllä mukana harjoituksesta toiseen. Joskus skappari saattoi kiljaista harjoituksen aikana "kaasua!" ja sitten kaikki kiskoivat vyöltä nassen ja viitan. Ja sitten seisoskeltiin ja odotettiin mitä tapahtuisi. Alokasajan jälkeen vihollinen ei enää hyökännyt kaasulla kimppuumme kuin vain kerran. Tuolloin kouluttajat ilmeisesti menettivät uskonsa meihin, kun eräs taistelija kaasuhyökkäyksen aikana vain seisoskeli paikallaan. Kysyttäessä missä sadeviitta ja nasse ovat, tämä soturi vastasi jättäneensä ne kasarmille. Niiden tilalle hän oli laittanut taisteluvyöhön makkarapaketin ja ketsuppipullon.
Sama soturi kunnostautui myöhemmin taisteluleirillä kusemalla esimiehensä kypärään, kyseessä oli tosin vahinko, hätä oli kova ja yö oli pimeä, joten kuka sitä ehtii katsoa mihin pissii kun puolijoukkueteltan seinää vasten lorottelee.
Koska itse olin särmä sotilas, minua ei päästetty loppusotaan mukaan lainkaan, vaan työnnettiin sinne missä minusta vähiten oli haittaa, eli vartioimaan leirialueen puomia ettei tule ylimääräisiä siviilejä varastamaan meidän halkoja. Pääsin sentään mukaan loppusodan hengennostatukseen, jossa pataljoona karjui everstiluutnantin johdolla "Karhu iskee! Karhu iskee! Karhu iskee!" Sen jälkeen erikoismiehistö saatettiin lähiesimieheksemme määrätyn alikersantin komennossa pois oikeiden sotilaiden jaloista.
Alikersantin lisäksi meitä paimensi tehtäväänsä ja meihin läpeensä kyllästynyt sotilasmestari, jonka aamuv*ttuilut (joka käskynjaon nimellä myös tunnettiin) siitä, mitä oltiin taas tehty eilen väärin, kertoi melko suoraan siitä, mitä hän ajatteli tästä nimenomaisesta komennuksesta. Käskynjaon jälkeen sotilasmestari yritti pysytellä meistä mahdollisimman kaukana ilmestyen paikalle vain ajoittain huutamaan, kun häröily leirissä ylitti ammattisotilaan sietokyvyn. Leirielämä oli siis varsin leppoisaa.
Ja olihan meitä kasassa melkoinen iskujoukko huolehtimassa leirin turvallisuudesta. Muun muassa tämä teltanseinälle kuseskelija ja eräs toinen, joka istui paskalla kaksi tuntia. Häntä haettiin kissojen ja koirien kanssa ympäri leirialuetta, kunnes joku viimein hoksasi tarkastaa ulkohuussit. Ei meitä kyseinen veijarin olinpaikka niin hirveästi olisi huolettanut, mutta kun samanaikaisesti vartiovuorolainen, jonka olisi pitänyt päästä vuorosta pois, soitteli tulikivenkatkuisia puheluita päivystykseen, että kun ei näy vaihtomiestä, vaikka vuoronvaihdon olisi pitänyt tapahtua kaksi tuntia sitten. Ja jokainen pelkäsi, että sotilasmestari saa kohta hepulin.
Huussista löydetty vaihtomies kertoi ajantajun yksinkertaisesti menneen. Ja singahti vaihtoon niin räväkästi, että jätti hattunsa sinne. Eikä sitä hattua sitten koskaan enää löydetty, joten taistelija vartioi ilman hattua porttia, jonka kautta kaikki korkeat upseerit, tarkastajat ja arvovieraat ajelivat (ulkona oleminen ilman univormuun kuuluvaa hattua on iso ei-ei). Kunnes sotilasmestarimme sai kuulla tästä ja oli saada halvauksen.
Samainen sotilasmestari joutui nuhtelemaan myös minua, koska toisen vartiosotilaan pyynnöstä tyhjensin vartiokoppimme vuoronvaihdon yhteydessä, jotta sinne tuotu omaisuus voitaisiin taas jakaa oikeille omistajilleen. Vartiokoppimme oli siis sellainen lautakoppi, joka vedettiin jostain varaston perältä esiin ja pystytettiin puomin viereen leirin ajaksi. Vartiosotilaalle annettiin pieni jakkara, jossa istuen saattoi sitten lukea turvasääntöä, jossa ohjeistettiin miten varusteeksi annettua pamppua piti käyttää - aseethan meiltä oli kerätty heti ensimmäisenä päivänä pois.
Koska turvasääntö oli nopeasti luettu ja muuta tekemistä ei ollut, niin koppi sitten täyttyi erilaisilla ajanvietevälineillä, joita siellä ei olisi saanut olla. Nämä ajanvietevälineet minä kiltisti keräsin pois, kun kerta pyydettiin ja seisoin sitten orpona iltapäivälehtien, kirjojen ja radion kanssa sotilasmestarin edessä, joka silmät pullistuen ja otsasuoni tykyttäen informoi minua kovalla äänellä, että "vartiossa vartioidaan eikä tehdä mitään muuta!" Joten niinpä loppuajan keskityin sitten aikani kuluksi hajottamaan valtion omaisuutta. Välineinä se tyylikäs meille annettu puinen pamppu ja kivenmurikat, joita heittelin ilmaan ja sitten lyödä nasauttelin pampun kanssa.
Sitten oli tietysti armeijan sissitakki. Tietämättömille tiedoksi, että sissitakki oli talvikäyttöön suunniteltu toppatakki, joka oli kylmillä ilmoilla mahdollista kiskaista päälle ettei tule vilu. Nimestään päätellen sitä oli kaiketi sissien tarkoitus käyttää. Takki oli kyllä lämmin, mutta paksu ja kömpelö kuin mikä. Se yllään tunsi itsensä Michelin-mieheksi. Siinä oli pitkät helmat, mutta jostain syystä helmoja ei saanut pitää pitkinä. Niinpä helmat kerättiin ja sidottiin vyötärölle lyhyeksi takin omien kiristysnauhojen avulla. Joskus se jopa pysyi siinä. Jos seisoi paikallaan.
Takki tunnettiin myös lempinimellä tamppooni. Tämä johtui sen uskomattomasta kyvystä imeä itseensä kaikki nestemäinen aines. Suomen talven ollessa runsassateinen ja märkä tämä takin ominaisuus sai runsaasti kiitosta. Varsinkin pitkillä metsäleireillä.
Sitten oli tietysti armeijan pyyhe, joka taas ei imenyt yhtään mitään. Se oli ruskea, lähes peltinen läpyskä, jonka kuivausominaisuus perustui siihen, että se siirsi ihollasi olevan veden lattialle pieneksi lätäköksi.
Koska nykyajan sodankäynti on julmaa, jokaisella sotilaalla oli toki kaasunaamari eli nasse. Ne tosin eivät kaikki pitäneet kaasua, mutta silti ne oli kannettava mukana. Nassen kaasunpitävyys tarkistettiin luonnollisesti "tositilanteella" eli mentiin nasset päällä konttiin, jonne laskettiin kyynelkaasua. Ne, joiden nasset vuosivat, paljastuivat nopeasti. Minun nasse piti, kaikki eivät olleet ihan yhtä onnekkaita. Pihalla yökkäileviä ja kyynelehtiviä onnettomia lohdutettiin sillä, että oli hyvä että nassen rikkinäisyys paljastui näin, eikä tositilanteessa. Tosin niitä rikkinäisiä ei siltikään kerätty pois.
Ja sadeviitta, jonka erinomaisiin ominaisuuksiin kuului kyky ydinsodan tai kaasuhyökkäyksen aikana pitää laskeumat poissa sotilaan iholta. Valitettavasti sadeviitan ominaisuuksiin ei kuulunut kyky pitää sadetta poissa sotilaan iholta, mutta kaikkeahan ei tietenkään voi saada.
Näitä hyödyllisiä vekottimia sitten raahattiin taisteluvyöllä mukana harjoituksesta toiseen. Joskus skappari saattoi kiljaista harjoituksen aikana "kaasua!" ja sitten kaikki kiskoivat vyöltä nassen ja viitan. Ja sitten seisoskeltiin ja odotettiin mitä tapahtuisi. Alokasajan jälkeen vihollinen ei enää hyökännyt kaasulla kimppuumme kuin vain kerran. Tuolloin kouluttajat ilmeisesti menettivät uskonsa meihin, kun eräs taistelija kaasuhyökkäyksen aikana vain seisoskeli paikallaan. Kysyttäessä missä sadeviitta ja nasse ovat, tämä soturi vastasi jättäneensä ne kasarmille. Niiden tilalle hän oli laittanut taisteluvyöhön makkarapaketin ja ketsuppipullon.
Sama soturi kunnostautui myöhemmin taisteluleirillä kusemalla esimiehensä kypärään, kyseessä oli tosin vahinko, hätä oli kova ja yö oli pimeä, joten kuka sitä ehtii katsoa mihin pissii kun puolijoukkueteltan seinää vasten lorottelee.
Koska itse olin särmä sotilas, minua ei päästetty loppusotaan mukaan lainkaan, vaan työnnettiin sinne missä minusta vähiten oli haittaa, eli vartioimaan leirialueen puomia ettei tule ylimääräisiä siviilejä varastamaan meidän halkoja. Pääsin sentään mukaan loppusodan hengennostatukseen, jossa pataljoona karjui everstiluutnantin johdolla "Karhu iskee! Karhu iskee! Karhu iskee!" Sen jälkeen erikoismiehistö saatettiin lähiesimieheksemme määrätyn alikersantin komennossa pois oikeiden sotilaiden jaloista.
Alikersantin lisäksi meitä paimensi tehtäväänsä ja meihin läpeensä kyllästynyt sotilasmestari, jonka aamuv*ttuilut (joka käskynjaon nimellä myös tunnettiin) siitä, mitä oltiin taas tehty eilen väärin, kertoi melko suoraan siitä, mitä hän ajatteli tästä nimenomaisesta komennuksesta. Käskynjaon jälkeen sotilasmestari yritti pysytellä meistä mahdollisimman kaukana ilmestyen paikalle vain ajoittain huutamaan, kun häröily leirissä ylitti ammattisotilaan sietokyvyn. Leirielämä oli siis varsin leppoisaa.
Ja olihan meitä kasassa melkoinen iskujoukko huolehtimassa leirin turvallisuudesta. Muun muassa tämä teltanseinälle kuseskelija ja eräs toinen, joka istui paskalla kaksi tuntia. Häntä haettiin kissojen ja koirien kanssa ympäri leirialuetta, kunnes joku viimein hoksasi tarkastaa ulkohuussit. Ei meitä kyseinen veijarin olinpaikka niin hirveästi olisi huolettanut, mutta kun samanaikaisesti vartiovuorolainen, jonka olisi pitänyt päästä vuorosta pois, soitteli tulikivenkatkuisia puheluita päivystykseen, että kun ei näy vaihtomiestä, vaikka vuoronvaihdon olisi pitänyt tapahtua kaksi tuntia sitten. Ja jokainen pelkäsi, että sotilasmestari saa kohta hepulin.
Huussista löydetty vaihtomies kertoi ajantajun yksinkertaisesti menneen. Ja singahti vaihtoon niin räväkästi, että jätti hattunsa sinne. Eikä sitä hattua sitten koskaan enää löydetty, joten taistelija vartioi ilman hattua porttia, jonka kautta kaikki korkeat upseerit, tarkastajat ja arvovieraat ajelivat (ulkona oleminen ilman univormuun kuuluvaa hattua on iso ei-ei). Kunnes sotilasmestarimme sai kuulla tästä ja oli saada halvauksen.
Samainen sotilasmestari joutui nuhtelemaan myös minua, koska toisen vartiosotilaan pyynnöstä tyhjensin vartiokoppimme vuoronvaihdon yhteydessä, jotta sinne tuotu omaisuus voitaisiin taas jakaa oikeille omistajilleen. Vartiokoppimme oli siis sellainen lautakoppi, joka vedettiin jostain varaston perältä esiin ja pystytettiin puomin viereen leirin ajaksi. Vartiosotilaalle annettiin pieni jakkara, jossa istuen saattoi sitten lukea turvasääntöä, jossa ohjeistettiin miten varusteeksi annettua pamppua piti käyttää - aseethan meiltä oli kerätty heti ensimmäisenä päivänä pois.
Koska turvasääntö oli nopeasti luettu ja muuta tekemistä ei ollut, niin koppi sitten täyttyi erilaisilla ajanvietevälineillä, joita siellä ei olisi saanut olla. Nämä ajanvietevälineet minä kiltisti keräsin pois, kun kerta pyydettiin ja seisoin sitten orpona iltapäivälehtien, kirjojen ja radion kanssa sotilasmestarin edessä, joka silmät pullistuen ja otsasuoni tykyttäen informoi minua kovalla äänellä, että "vartiossa vartioidaan eikä tehdä mitään muuta!" Joten niinpä loppuajan keskityin sitten aikani kuluksi hajottamaan valtion omaisuutta. Välineinä se tyylikäs meille annettu puinen pamppu ja kivenmurikat, joita heittelin ilmaan ja sitten lyödä nasauttelin pampun kanssa.
lauantai 4. lokakuuta 2008
Aatteen veljet
Joku sankarillinen aatteenveli oli mennyt ja murtautunut Kauhajoen seurakunnan internet-sivuille ja jättänyt etusivulle linkin eroakirkosta-sivustolle plus tietysti perusteet että miksi kannattaisi erota. Veikkonen oli tietysti pienessä päässään laskeskellut, että Kauhajoen seurakunnan nettisivuilla saattaa olla reippaasti nyt kävijöitä Kauhajoen tragedian vuoksi. En oikein usko, että Kauhajoen seurakunnan sivut valittiin sattumalla kohteeksi. Joten eikun aatetta levittämään. Tarkoitus pyhittää keinot.
En viitsi tämän enempää sanoa, mitä kyseisestä sankarista ajattelen. Paitsi että hyi helvatti, mikä niljake.
Linkki uutiseen
http://www.kotimaa.fi/kotimaa/index.php?option=com_content&task=view&id=6431&Itemid=38
En viitsi tämän enempää sanoa, mitä kyseisestä sankarista ajattelen. Paitsi että hyi helvatti, mikä niljake.
Linkki uutiseen
http://www.kotimaa.fi/kotimaa/index.php?option=com_content&task=view&id=6431&Itemid=38
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)