Niin paljon kun puhunkin työssäni (siinä toisessa) armosta, niin en ole koskaan oikein kunnolla käsittänyt sitä. Yksi iso syy siihen on, että en osaa olla armollinen itselleni. Olen aina tavalla tai toisella vaatinut itseltäni täydellisyyttä tai ainakin yritystä kohti täydellisyyttä. En pysty kunnolla antamaan anteeksi itselleni, en pysty näkemään itseäni niiden armahtavien silmälasien läpi. Pidän ihanteenani kilvoittelua ja ponnistelua sekä katumista, mutta kuuluuko katumukseeni anteeksianto?
Toisten katumukseen suhtaudun anteeksiantavasti. Uskallan väittää olevani ajoittain varsin armahtavainen ihminen, en usko olevani vaikea, kova, ankara tai julma. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että olen niitä asioita itselleni.
Miten voi uskoa armoon, jos ei armahda itseään? Kun omiin anteeksipyyntöihin vastaa vain hiljaisuus?
Olen käsittämässä jotain laista. Kai. Ehkä joskus armostakin
2 kommenttia:
Mihin me tarvitsisimme Armahtajaa, jos itse pystyisimme senkin homman hoitamaan. Armon vastaanottamisessakin on jo joillekin tarpeeksi tekemistä ;-)
Minulle ainakin
Lähetä kommentti