Olen aina pitänyt eläimille lässyttämistä yhtenä varmana merkkinä siitä, että lässyttäjän aivot ovat jo sen verran pehmenneet, että olisi kenties aika miettiä pakkohoitoa. Ei kai se muuten sellaisia ääniä päästelisi. Olen pitänyt ihanteena niitä ihmisiä (usein miehiä), jotka jakavat kiitosta eläimille murahtamalla "hyvä". En ole koskaan kuitenkaan pystynyt elämään tämän ihanteeni mukaan. Olen joutunut karvaasti kokemaan ja hyväksymään itsessäni sen puolen, että olen lässyttäjä. Se ei mennyt ohi edes silloin, kun koira kasvoi aikuiseksi ja lakkasi olemasta se nyrkinkokoinen karvapallo, mitä se oli pentuna eli hauvavauvana. Mutta kun se on vain niin mahdottoman pieni ja söpö ja suloinen ja tekisi ihan mieli ottaa se syliin ja rutistaa oikein kunnolla. Ja kaikki tämä mieliteko purkaantuu suusta ulos sellaisena puheen vauvamössöversiona.
Nyttemmin olen kuitenkin muutaman kerran jo tajunnut lässyttäväni koiran valokuvillekin, kun koiraa ei ole paikalla. Se on aika huolestuttava merkki höyrähtämisestä. Kohta alan varmaan lähetellä koiran valokuvia tutuilleni (tai itse asiassa.... Taisin jo tehdä niin)
1 kommentti:
Juu, ja kohta keskustlleaan kahvilan pöydässä ja kyläreissuillakin siitä, mitä meidän kullanmuru(t) tänään oppivatkaan ja kuinka ne ovatkin niin suloisia ja ihmeellisiä...
Mutta kukaan ei pitäisi keskustelua mitenkään outona, jos kyseessä olisi perheen ihmispentu ;-)
Lähetä kommentti