Krapula-kirjoitus

Pitkästä aikaa taas kirjoitin novellin, joka ei millään tavalla ollut saanut vaikutteita omasta elämästäni. Siis ihan puhdasta mielikuvitusta. Se on vielä hieman kesken, en ole kirjoittanut alkua, vaan kirjoitin tarinan siitä lähtien kun alkaa tapahtua ja katsoin mihin se johtaa.

Heti kun tarina oli valmis (eli kirjoitettu päätökseen, vaikka alkua ei edelleenkään ole) iski krapula. Eli pettymys siihen mitä oli tullut kirjoitettua. Ei se kelpaa, huono juttu.

Kirjoittaminen oli hauskaa, varsinkin kun tekstiä syntyi, mutta kun pääsisi yli tuosta jälkivaiheesta, niin ehkä sitä taas löytäisi pitkästä aikaa sen monta vuotta kadoksissa olleen tarinankerronta-vaiheen.

Nuoret raggarit

"Nykynuoriso on turmeltunutta, häijyä, jumalatonta ja laiskaa joukkoa."
- Babylonialainen piirtokirjoitus noin 3000 eKr.
Näinhän on tapana väittää, kun puhutaan nuorista. Nuoriso huononee puheiden mukaan koko ajan, hajottavat kaiken, sotkevat, rikkovat, haastavat riitaa, uhoavat ja ovat kaikin tavoin kelvotonta sakkia.

Kuitenkin se vähä mitä minä olen nykynuorison kanssa ollut tekemisissä niin teologin kuin järjestyksenvalvojankin ominaisuudessa, ei oikein tue tuota yleistä mantraa. Nuorissa(kin) on omat "ongelmatapauksensa", mutta yleisesti ottaen nuoret eivät suinkaan ole se hankalin ikäryhmä. Päinvastoin.

Ollessani järjestyksenvalvojana Taiteiden yössä kävin erittäin hauskan, molemminpuolisen huulenheiton sävyttämän keskustelun kahden nuoren "pitkäletin" kanssa: siis sellaisen sakin kanssa, jonka lähtökohtaisesti oletettaisiin potkivan mummoja. Tämä siitäkin huolimatta, että keskustelun lähtökohta ja tilanne ei ollut paras mahdollinen, vaan tyypillinen "järkkäri-asiakas"-tilanne. Eli yleensä kun järjestyksenvalvoja huomaa keskustelevansa toisen ihmisen eli asiakkaan kanssa (niin kuin nykyisin sanotaan) se johtuu joko A) henkilö on tehnyt jotain väärin tai B) järkkäri joutuu kieltämään jonkun toiminnan. Eli lähtökohta on jo tunteita nostattava. Näiden nuorten kanssa yhteistyö kuitenkin toimi tosi hienosti. Minulla ainakin oli sellainen olo, että molemmat osapuolet ymmärsimme toisiamme.

Mikä sitten on se hankalin ryhmä? Oman lyhyen järjestyksenvalvoja-urani perusteella keski-ikäiset. Useimmiten naispuoliset sellaiset. Heidän kanssaan olen huomannut useimmiten olevani sukset ristissä, heidän joukostaan ovat tulleet ne vittuilut, "minulla on oikeus"-hajatelmat ja "kerro nimesi, teen sinusta valituksen" -tyypit. Sieltä löytyy myös se toistaiseksi ainoa tapaus, jossa tilanne oli oikeasti menossa käsirysyksi (katsoin siinä tilanteessa kuitenkin viisaimmaksi antaa periksi, vaikka se söikin miestä; sen verran kys. tapauksen puhdas röyhkeys nosti pintaan aggreja).

Voi olla, että mielipiteeni tästä vielä muuttuu, kunhan kokemusta karttuu lisää.

Kiukku-koira

Koira on minulle kiukussa. Eli se siis kiukuttelee.

Tiedän, että viisaat tiedemiehet ovat sitä mieltä, että olen juuri syyllistynyt eläimen inhimillistämiseen, antropomorfisimi taitaa se hieno sana olla, mutta vaikea tuota on muuksi kuvailla kuin kiukutteluksi.

Koira oli mennyt ja nuollut ihonsa rikki. Joten minä tein niin kuin kunnon omistaja tekee: putsasin ihon ja siihen tulleen pienen haavan desinfiointiaineella. Koira ei pitänyt siitä. Ei sitten lainkaan. Joten nyt se kiukuttelee.

Mistäkö tiedän sen? Siitä, että normaalisti se pitää minulle aina seuraa, kun olen valveilla ja menee yläkertaan nukkumaan vasta kun minäkin menen. Muuten se pysyy täällä alakerrassa ja seurailee minua, jos oleskelen jossain huoneessa tavallista kauemmin. Paitsi nyt.

Nyt se on yläkerrassa, jonne se meni heti kun päästin sen pois haavaklinikalta. Ja minä olen alakerrassa. Ja minulla on hieman syyllinen olo.

Taidan mennä lepyttämään sen makkarasiivulla.

Luokitellaan

Katsokaa mitä minä olen tehnyt!

Olen lisännyt blogiini luokkatunnisteet!

Ja ihan itse!

Nyt luokittelen iltaharrastuksena kaikki kirjoittamani jutut erilaisiin luokkiin, jotta ne löytyvät helpommin (millä tarkoitan, että minä itse pysyn paremmin kärryillä, olen nimittäin huomannut, että en enää yksinkertaisesti muista mitä kaikkea olen jo kirjoittanut).

Neuvolahysteria

Kerran, muutama vuosi takaperin, kun meidän koira oli vielä koiranpentu (tai siis "hauvavauva" niin kuin minä sitä sanoin silloin kun kukaan muu ei ollut kuulemassa - koska olin useaan otteeseen kertonut mitä ajattelen ihmisistä, jotka lässyttävät) istuin pennun kanssa lattialla ja leikitin sitä. Olimme kahdestaan kotona. Yhtäkkiä huomasin että pennun silmässä oli jotain outoa. Otin pennun syliini lähempää tarkastelemista varten.

Ja tosiaan; pennun silmässä oli selvä hieman sinertävä piste, ja aivan keskellä silmää!

Pelästyin. Oliko meidän pienellä pennulla joku silmäsairaus? Oliko se sokeutumassa? Napsuttelin ja liikuttelin sormiani sen silmän edessä. Näytti siltä että se näkisi. Mutta miten voin olla varma?

Ja kaikkein kauheinta; huomasin että pennun toisessakin silmässä oli samanlainen sinertävä tumma piste! Pennusta oli tulossa siis ihan sokea! Käsi haki jo kännykkää; täytyy soittaa kasvattajalle, varmaan eläinlääkärillekin.

Siinä vaiheessa järki alkoi palailemaan lomilta. Ensin aloin miettiä, että jännä yhteensattuma: kaksi sinertävää pistettä, yksi kummassakin silmässä, samassa kohtaa silmää, samankokoisia.

Minkä jälkeen ivallinen ääni pääni sisällä kysyi: "Oletkos koskaan kuullut mustuaisista?"

Tä-dädädädä-tät-tää!

Olen sankari! Suuri sankari!

Tarinan alku: Tässä huoneistossa sijaitseva vessanpönttö otti ja meni tukkoon. Vesi nousi kun veti, tukossa oli turkanen.

Kello oli jo kovin paljon, ei voi soittaa putkimiestä. Ja jos aamuun odottaa, niin hätä tulee, kun ei pääse. Yhteistila on naapurissa ja siellä vessa, mutta matka on kovin pitkä. Kovin, kovin pitkä.

Mitä siis tehdä?

Silloin välähti: otetaan käsisuihku, irrotetaan suihkuosa niin että jää pelkkä letku. Suunnataan letku kohti pöntön pohjaa. Väännetään hanat kaakkoon.

Ja katso!

Pönttö aukeni.

Pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri ihmiselle, joka on tottunut siihen, että tuonkaltaiset käytännön työt kannattaa suosiolla jättää muille. Ei siksi, että olisi niiden yläpuolella, vaan koska ei niistä hommista yksinkertaisesti mitään tule. Nimimerkillä "vaikka lautaan olisi merkitty suora viiva, sahaan sen silti vinoon."

Nyt täytyy pistää Batmanin tunnusmusiikki soimaan. Minä ja Batman. Sankareita molemmat.

Pentutehtailu

Minä olen koiraihminen henkeen ja vereen. Olen ollut sitä lapsesta asti. Koiramaailmassa on kuitenkin tiettyjä iljettäviä piirteitä. Yksi niistä on pentutehtailuksi kutsuttu ilmiö.

"Tehtailemistakin" tosin tuntuu olevan monenlaista, sana ei ole tarkkaan määritelty vaan sen merkitys vaihtelee hieman käyttäjän mukaan(toinen tällainen hauska sana, joka tarkoittaa joskus toista ja joskus toista on "kukkahattuilu"). Tehtaileminen voi olla jonkun kielenkäytössä esimerkiksi sekarotuisten koirien tahallista teettämistä. Yleensä sillä kuitenkin tarkoitetaan sellaista toimintaa, jolla pyritään saamaan rahaa myymällä mahdollisimman paljon pentuja mahdollisimman usein.

Paheksuttavaa tämä on useasta syystä: yksi niistä on "rodunjalostuksellinen" eikä varmaan merkitse "ei-koiraihmiselle" paljoa. Rodunjalostuksen ajatuksena kun on panostaa enemmän "laatuun" kuin "määrään". Laatuun panostaminen voi tarkoittaa niinkin vähäpätöistä kuin pentujen rodunomainen ulkonäkö, mutta myös niinkin suuria asioita kuin tulevien pentujen terveydentila. Tehtailussa ongelmana pidetään sitä, että kun määrä on tärkeämpää kuin laatu, ei tehtailija kiinnitä mitään huomiota näihin "laatuvaatimuksiin". Suomeksi se siis tarkoittaa että terveystutkimuksia emolle ja isälle ei ole tehty jne.

Pentutehtailun järkyttävämpi puoli taas ovat ne tapaukset, jotka täyttävät jo eläinrääkkäyksen tunnusmerkit. Eli pentujen teettäminen tiheästi joka juoksusta, koirien pitäminen ala-arvoisissa oloissa (jotta niitä mahtuisi useampi), alkeellisempienkin koiran terveydenhuollon laiminlyöminen ja niin edelleen. Näitä järkyttäviä tehtaita on viime aikoina alkanut paljastumaan valitettavan paljon Suomestakin ja vielä enemmän on niitä, joista kaikki tietävät, mutta joille ei voi tehdä mitään, koska lainkirjain ei vielä täyty.

Valitettava tosiasiahan on, että pentutehtailu pyörii osittain myös säälin herättämisellä. Ne, jotka myyvät pentuja pahvilaatikosta huoltoaseman pihalla, tietävät tasan tarkkaan, että useimmat ihmiset ovat liian helläsydämisiä kääntääkseen selkänsä, vaan pelastavat pennun kauheista oloista. Eikä näitä myyjiä haittaa se, että heitä pidetään eläinrääkkäjinä. Raha on kuitenkin lompakossa ja voi lähteä hakemaan uutta pentusatsia.

Rotukoirankaan hankkiminen ei ole tae onnellisuudesta. Ei ole kovinkaan kauaa aikaa siitä, kun oman rotuni harrastajia kuohutti eläinrääkkäystapaus, joka oli sattunut tunnetun ja menestyneen kasvattajan tiloissa. Moni sekarotuisten tai rekisteröimättömien koirien tehtailija käyttää tätä myös armotta hyväkseen: mainostetaan, miten omat koirat kasvavat kotioloissa rakastettuina perheenjäseninä eikä missään ammattikenneleissä. Suomessa ei juuri ole ammattimaista koirankasvatusta (paitsi näillä "kotikasvattajilla") ja useimmat rotukoirien kasvatit elävät kotioloissa: päinvastoin kuin "kotikoirat", jotka viettävät elämänsä lisääntymiskoneina tehden joka juoksusta pentueen.

Pentutehtailuun liittyy siis ihan avointa huijaamista. Joskus se selittyy tietämättömyydellä, joskus taas ei. Usein niissä käytetään hyväksi ihmisten luuloja ja urbaaneja legendoja. "Näitä ei oo rekisteröity, koska se on niin kallista ja turhaa". "Sekarotuiset on aina rotukoiria terveempiä". "Nää on niitä vanhanajan suoraselkäisiä". "Tää on käyttölinjaa".

Miten sitten estää pentutehtailu? Ainoa toimiva vastaus taitaa olla valistus, valistus ja valistus. Älä osta säälistä (helpommin sanottu kuin tehty). Älä osta, jos et näe emoa tai pentujen kotioloja. Älä osta, jos myyjä on kiinnostunut ainoastaan lompakkosi sisällöstä. Jos kasvattaja esittää suitsutuspuheita, kysy todisteita (maailman kauneimmalla koiralla on varmaan näyttelytuloksia, käyttöyksilöllä tuloksia kokeista. Terveen koiran terveys on varmaankin todettu jotenkin). Ja ennen kaikkea, kuuntele vaistoasi.

Työhaastatteluja

Muutama vuosi takaperin, ennen kuin pääsin yliopistoon, lukion ja armeijan jälkeen, piti hankkia töitä. Helpommin sanottu kuin tehty: ei minkäänlaista ammatillista koulutusta tai osaamista, ei autoa, pieni kotikylä, ei kunnolla toimivaa joukkoliikennettä. Haastatteluissa toki kävin. Tässä joitain muistoja:

Soitin maanviljelijälle, joka haki hernepellolleen poimijoita. Ilmoitin olevani halukas töihin. Kävimme seuraavan keskustelun:

Viljelijä: "Niin kuinkas vanha sinä jo olet?"
Minä: "22"
Viljelijä: "Miksi sinä tahdot hernepellolle töihin tuossa iässä?"
Minä: "No kun jostain pitäisi saada töitä." (olisin toki voinut valehdella että koen herneenpoiminnan olevan kutsumukseni, mutta jotenkin epäilin että se ei menisi läpi.)
Viljelijä: "Onko sulla minkälaiset ajokortit?"
Minä: "B-kortti."
Viljelijä: "Niin kun tuon ikäiselle ehkä sopisi nuo kuskinhommat... Mutta me soitellaan kun tarvitaan."

Soittoa odottelen yhä. Olin ilmeisesti liian vanha hernepellolle.

- - -

Toisen kerran sain äkillisen toimintapuuskan ja hyppäsin linja-auton kyytiin ja sillä suureen naapurikaupunkiin heti aamusta. Siellä marssin postin päätoimistoon ja pyysin päästä henkilöstöpäällikön puheille. Tämä onnistui ja minä ilmoitin nohevana että haluaisin päästä töihin, jos se vain onnistuisi, kiitos.

Henkilöstöpäällikkö oli hieman kummissaan tällaisesta yllättävästä tilanteesta, mutta haastatteli minut nyt kuitenkin ihan vakavissaan.

Tarina olisi huomattavasti parempi jos voisin kertoa, että minusta tuli sitten posteljooni, mutta valitettavasti ei tullut.

Tietsikkajuttuja

Olen tänään leikkinyt tietokoneen kanssa. Tai oikeastaan termi "leikkinyt" on väärä sana, koska aidoin tunne, mikä minulla on tietokoneita kohtaan, on inho. Ne ovat mukavia, kun ne toimivat - usein vain tuntuu, että ne eivät toimi.

Syy tämän päiväiseen "hauskanpitoon" oli se, että sain kuulla että esimerkiksi Youtubessa olevien videoiden pitäisi kyllä toimia tällä koneella ihan hyvin - tähän asti olen vain pitänyt jatkuvaa takkuilua koneen ominaislaatuna. Joten eikun yrittämään koneen "uudelleen ohjelmointia."

Ohjeet kyllä oli, mutta kun en ymmärrä niitä. Teen siis asioita, joita käsketään tehdä tietämättä lainkaan mitä teen. Tietokoneet saavat minut tuntemaan itseni tyhmäksi. Ja osaamattomaksi.

Nyt useita tunteja myöhemmin, Youtube-filmit eivät vieläkään pyöri kunnolla itse Youtubessa mutta löysin keinon katsoa niitä silti. Päätin että tämä on riittävän hyvä tulos. Päätin sitten siirtyä seuraavaan hankkeeseen eli katsella DVD-elokuvia.

Helpommin sanottu kuin tehty. Ensimmäinen ongelma oli, kun avasin DVD-aseman. Se näytti todella kummalliselta, siihen kohtaan mihin levy pistetään oli ilmestynyt joku kiinteä metallilevy. Tökin sitä aikani kummastuneena sormellani ja mietin olinkohan pudottanut koneen ja se oli mennyt jotenkin rikki, kunnes viimein tajusin: olin laittanut keskusyksikön ylösalaisin lattialle. Ei ihme, että levyasema näytti jotenkin kummalliselta.

Vieläkö joku ihmettelee, miksi inhoan tietokoneiden kanssa puuhastelua?

- - -

Päivitystä: kävikin sitten ilmi ettei tässä koneessa ole DVD-asemaa. Mikä tietysti selittää melko hyvin sen, miksi DVD-elokuvat eivät pyöri.

Leiritraumoja

Työkaveri sai rippileiriltä mielestään ihan loistavan idean: pyydetään nuoria kirjoittamaan ylös oppimispäiväkirjaansa kuinka vanhoja heidän mielestään me ohjaajat olemme. Minustakin se oli silloin ihan mielettömän hauska idea.

Joten tuumasta toimeen: kuinka vanhoja me olemme teidän mielestänne ja sitten illalla luimme oppimispäiväkirjat (sanottakoon nyt tähän väliin, että meillä oli systeeminä että oppimispäiväkirjat toimivat meidän ja nuorten välisenä kommunikaatiovälineenä. Ne eivät siis olleet päiväkirjoja sanan varsinaisessa merkityksessä ja nuoret tiesivät meidän lukevan ja kommentoivan heidän tekstejään kirjan sivuille. Emme siis lukeneet salaa kenenkään päiväkirjoja).

Luulen saaneeni selville, miksi työkaverin mielestä tämä oli hauska idea: hänet kun arvioitiin yleensä ikäistään nuoremmaksi. Kaksi muutakin leirinohjaajaa olivat imarreltuja, ikäarviot eivät heittäneet pahasti paria poikkeusta lukuunottamatta.

Mutta entä sitten minä? Olen 26-vuotias, nuorten silmissä kuitenkin reilusti yli 40-vuotias. Vanhin veikkaus oli, että olen 51-vuotias, siis omaa isääni vanhempi. Se oli tosin sutattu yli, luultavasti naapurin vastausta oli kurkittu, koska ikä oli pudonnut 29-vuotiaaksi. Korkeimmaksi arvioksi jäi siis 48-vuotta. Enkä tiedä oikein mitä ajatella siitäkään diplomaattisesta vastauksesta, jossa minun arveltiin olevan "nuorempi miltä näyttää".

Onneksi työkaverit ovat kannustavia. Yksi arveli että se johtuu tavastani käyttää verskoja. Tuon siis nuorten mieleen heidän isänsä tai vaarinsa. Toinen lupasi, että ensi syntymäpäivilleni minulle voidaan ostaa lahjakortti farkkukauppaan (koska minä en farkkuja käytä minkä tämä hupaisa toveri toki tietää).

"Why so serious?"

Meillä ei kotona hirvittävästi luettu sarjakuvalehtiä. Kukaan meistä lapsista ei varsinaisesti edes kaivannut niitä. Äkilliseen sarjakuvanälkään meillä oli iso läjä isän vanhoja korkeajännityslehtiä (Achtung ja himmel yhä osaamani saksankielen sanat) sekä joitain irtonumeroita He-Maneja, Teräsmiehiä, Hämähäkkimiehiä ja sitä rataa. Ns. sarjakuvaelämä jäi siis minulta kokematta.

Silti suosikkisarjakuvasankarini oli Batman. Batman on hahmona paljon moniulottoisempi kuin jokseenkin yksiulotteinen Teräsmies (joka oli kuitenkin hyvänä kakkosena) ja Hämähäkkimies jäi meille tuolloin jokseenkin vieraaksi. Sellaiset suuruudet kuin Wolverine ja muut vastaavat olivat ihan tuntemattomia.

Batman tuli tuolloin myös televisiosta. Eli tämä Adam Westin ja kumppaneiden 1960-luvulla tekemä humoristinen Batman-sarja ja se oli suosikkiohjelmani. Vuonna 1989 elokuvateattereihin tuli sitten ensimmäinen Batman-elokuva, Tim Burtonin ohjaama Batman, jossa pääosissa olivat Michael Keaton ja Jack Nicholson. Olisin halunnut päästä näkemään sen, mutta äitini ei antanut, koska elokuva oli "aikuisille tarkoitettu". Siitä jonkin ajan päästä löysin kaupan hyllystä Batman-sarjakuva-albumin ja koska kuvittelin sen jotenkin liittyvän elokuvaan, ruinasin äidin ostamaan sen.

Sarjakuva oli nimeltään Batman: The Killing Joke (suomennettuna tietysti) ja useimmat sen lukeneet ovat varmasti samaa mieltä kanssani että se ei ole varsinaisesti mikään lastenjuttu. Harmaapukuisen hupaisan Lepakkomiehen ja keppostelevan Jokerin sijaan sivuilla olikin väkivaltainen ja mielenvikaisuutta tulviva tarina. Näin siitä valtavasti painajaisia (joista yhden muistan edelleen kohtuu hyvin). Se oli ensimmäinen opetus siitä, että piirretty ei välttämättä ole yhtä kuin lapsille tarkoitettu (opetuksia tuli kyllä myöhemminkin). Muutamaa vuotta myöhemmin onnistuin sitten näkemään molemmat Tim Burtonin Batman-elokuvista, ensimmäisen ja huomattavasti synkemmän "jatko-osan" Batman - Returnsin. Ne, samoin kuin nyt nämä uusimmat elokuvat Batman Begins ja The Dark Knight, näyttivät sen, miten Batmaninkin motiivit ja mielenterveys ovat kyseenalaisia ja Jokeri ei todellakaan ole pelkkä hupsahtanut pelle.

Killing Joke ja nyt nämä uusimmat Batman-elokuvat samoin kuin Burtonin elokuvat osoittivat minulle sen, että fantasian mahdollisuuksia käsitellä kipeitäkin asioita ei pidä aliarvioida. Monesti tuntuu jopa siltä, että fantasia saattaa olla se ainoa turvallinen keino käsitellä joitain teemoja. Käviväthän J.R.R Tolkien ja C.S. Lewiskin läpi omia ensimmäisen maailmansodan traumojaan fantasian kautta. Ja samoin The Dark Knight pohtiessaan moraalia ja ikiaikaista "pyhittääkö tarkoitus keinot"-ongelmaa ja ihmisen pahuutta peilaa samalla myös nykyaikaista Amerikkaa ja terrorisminvastaista sotaa. Tai ainakin minusta tuntui siltä.

Voi olla että otan tämän liian vakavissani ja näen merkityksiä, joita elokuvassa ei ole. Mutta toisaalta joskus ns. "hupijuttujenkin" vakavasti ottaminen ja pohdiskelu voi olla todella hauskaa.

Mokailua

Miksi naiset luulevat että seksikkäintä maailmassa on, kun kaksi totaalisessa räkäkännissä olevaa naista tanssia ketkuttavat yhdessä? Se ei nimittäin ole. Pikemminkin se näyttää äärimmäisen nololta, ainakin kaikkien selvänä olevien mielestä. Joskus se johtaa myös ikäviin vaaratilanteisiin, kuten tässä kerran kun tanssiparin toinen osapuoli horjahti ja meni turvalleen asfalttiin. Isoilta vahingoilta onneksi vältyttiin, nokka aukesi, mutta siitä selvittiin pienellä piipahduksella ensiapuihmisten luona.

Tosin osaamme me selvänäkin olevat mokailla: ensimmäinen kerta järjestyksenvalvojana ja menin sitten ja kaadoin vahingossa yhden ihmisen siiderin. Yleensä toisen viinasten kaataminen on varma merkki vaikeuksista. Nyt niitä ei tullut, koska minulla oli järkkärin tunnukset. Saatiin asia kyllä sovittua ja uskon, että kaikille jäi ihan hyvä mieli, mutta kyllä se silti nolotti.

"Lets put a smile on that face"

On melko outoa, miten voimakkaasti omassakin mielessä vaikuttavat erilaiset uskomukset siitä,millaista on "normaali" elämä. Enkä nyt puhu mistään isoista asioista, vaan sellaisista pienistä "pikkuporvarillisista" tavoista, jotka tuntuvat määrittävän sen, onko ihminen "normaali" vai ei. Ja miten vaikea näitä sisäistettyjä juttuja on rikkoa. Ja sitten kun niitä rikkoo, tuntee itsensä joko suureksi kapinalliseksi, oman elämänsä vapaaksi herraksi tai sitten vähän taukiksi - riippuen ihan siitä, että miltä kannalta asiaa nyt sattuu pohtimaan.

Tänään rikoin taas "normaalin" elämän rajoja. Kävin pitkästä aikaa elokuvateatterissa katsomassa paljon ylistystä saaneen uuden Batman-elokuvan The Dark Knight. Batman oli lapsuuteni suosikkisupersankari ja tässä elokuvassa Jokeria näyttelevän - ja sittemmin menehtyneen - Heath Ledgerin suoritusta on suitsutettu maasta taivaisiin. Joten olihan se itse nähtävä.

Ja myönnettävä se on, että The Dark Knight tykitti ja lujaa. Loistava elokuva, joka sai oman päänupinkin taas raksuttamaan ja miettimään moraalia ja ihmisluontoa. Miten surullinen, synkkä ja samalla hauskakin elokuva. Miten Ledgerin Jokeri oli yhtä aikaa traaginen, yksinäinen ja surullinen hahmo ollen samalla täysin psykopaattinen ja siten myös pelottava. Miten Jokerin koko olemuksesta näki (kiitos loistavan näyttelijäntyön) miten tämän päässä pyörii koko ajan miljoona erilaista ajatusta, mielejohdetta ja impulssia. Mitkä traumat - joihin Jokeri viittaa ohimennen - vaikuttivat ajaneet hänestä sellaisen? Vai olivatko mitkään, sillä Jokeri muutti jatkuvasti kertomustaan siitä, miten hän oli saanut arvet kasvoihinsa.

Elokuva oli itse asiassa niin hyvä, että päätin että tämä täytyy nähdä uudestaan. Ja koska kalenteri ammotti tyhjyyttään päätin, että mikä estää minua katsomasta elokuvaa samantien uudestaan?

Siinä vaiheessa pääni sisäinen "kunnon ihminen" yritti estellä: elokuvia ei katsota perättäin elokuvateatterissa, paitsi jos on "outo ihminen". Mutta kun elokuvajano oli niin suuri, jyräsin "kunnon ihmisen" äänen sisälläni jyrähtämällä että minähän teen vapaa-ajallani ja rahoillani ihan mitä itse haluan; istun vaikka elokuvateatterissa koko illan jos sattuu huvittamaan. Ja tunsin itseni riemastuttavan suureksi kapinalliseksi, kun kävin ostamassa uuden lipun ja palasin takaisin samaan saliin, vieläpä samalle paikalle katsomaan uusintaesityksen. Samanlaisen fiiliksen saan joskus, kun ostan paketillisen jäätelöä - ja syön sen itse.

Ei elokuva tietenkään täydellinen ollut ja siinä oli omat heikkoutensa, jotka pistivät silmään toisella katselukerralla, mutta silti oli kyllä hyvä raina. Ilmestynee aikanaan meikäläisen DVD-hyllylle.

Vedonlyöntiä

Ajattelin sitten valmistua tänä keväänä. Tai ainakin saada opinnot sellaiseen pisteeseen, että voin koska tahansa heittää paperit sisään systeemiin ja ulos putkahtaa uunituore maisteri. Siis kaikki pakolliset, välttämättömät ja tarvittavat opinnot maisterintutkinnon tieltä pois ja pakettiin.

Kaikki on muuten tosi hyvällä mallilla, mutta muutama kieliopinto, jotka teologin (varsinkin kirkon virkaan tähtäävän) täytyy suorittaa, on yhä tekemättä. En ole kovin hyvä kielten opiskelija ja minun on ollut vaikea motivoida itseäni opiskelemaan niitä. Ainahan on olemassa se seuraava vuosi.

Niinpä päätin sitten, että hankitaan sitä motivaatiota ja löin kaverin kanssa vetoa siitä, että saan ne valmiiksi. Kaveri puolestaan kuuliaisesti väitti että en saa. Samankaltainen systeemi toimi gradunkin kanssa hyvin. Kun riittävän moni ihminen tiesi, että aion palauttaa graduni keväällä, en kehdannut jättää gradua tekemättä ja se on nyt siis palautettu ja hyväksytty komealla arvosanalla.

Koska kieliopintojen suhteen pelkkä kasvojen menetys ei riitä, koska saatan hyvinkin päättää että kyllä siitä selviää hengissä, löimme vetoa ihan konkreettisesta asiasta. Vedon hävinnyt ostaa toiselle kannettavan tietokoneen. Ja vastapuoli lupasi myös lyödä löylyä lisää kertomalla kaikille tutuillemme, että minä valmistun keväällä.

Joten, syyskuun alussa, kun opinnot taas alkavat, minä otan urakakseni saada suoritettua klassisten kielten opinnot (30 opintopistettä) toukokuun loppuun mennessä. Lisäksi pitää suorittaa yksi ruotsinkurssi ja yksi kirjatentti. Ja sitten - omien laskujeni mukaan - olen valmis maisteri ja kaikki mahdolliset muut opinnot/kurssit, joita mahdollisesti kuluvani lukuvuotena suoritan, ovat vain omien kiinnostuksen kohteiden täyttämistä.