Muistatko sen seurakuntatädin? Sen, joka selitti uskonasioita oudon hymisevällä ja lässyttävällä äänellä? Sen, joka oli niin harras, että pelkäsit sen menevän oikeasti rikki? Sen, jonka kasvoilla oli aina kummallinen jähmeä hymy, joka sai sinut tajuamaan mitä tarkoittaa sana "siirappinen"? Sen, joka lauloi virsiä värisevällä äänellä? Sen, joka sai aiheeseen kuin aiheeseen tuotua mukaan Jeesuksen tai Jumalan, silloinkin, kun yhtymäkohdat olivat aivan olemattomat? Sen, jonka ääni ihan oikeasti värisi liikutuksesta, kun hän puhui Jeesuksen merkityksestä meille kuulijoilleen? Sen, joka vältti vaikeat kysymykset hymyllä, joka ehkä jäykistyi vain hivenen?
Pitkään uskoin, ettei näitä seurakuntatätejä ole olemassa, ainakaan enää. Epäilin jopa, että seurakuntatätejä ei ole koskaan ollutkaan olemassa, vaan ne ovat urbaaneja legendoja. Mutta sitten tein havainnon. Se ei ole lainkaan miellyttävä havainto, vaan pikemminkin erittäin masentava.
Minä olen tuo seurakuntatäti.
2 kommenttia:
Herttinen! Ei kai ny sentään ;-) Ehkä voisit säikyttää sen tädin itsestäsi pihalle. Kokemukseni mukaan semmoiset peljästyvät aika helposti ;-)
Lähestyvän rippileirin aiheuttama jännitys purkautuu ajoittain voimakkaana haluna oikein piehtaroida itsesäälissä. Menee ohi ajan kanssa, mutta voipi olla että kuluvan kahden viikon aikana näitä valitusvirsiä tulee enemmänkin ;-)
Lähetä kommentti