Yhdessä varhaisimmissa muistoissani seison pikkuveljeni kanssa kotitalomme portailla. Portaita oli muistaakseni noin kolme kappaletta ennen pääsyä ulko-ovelle. Minä seisoin ylimmällä tasanteella, pikkuveli yhden tai kaksi alempana. Olen korkeintaan neljävuotias, veli vuoden nuorempi. On kesä ja olemme saattamassa jotain meillä käynyttä vierasta kotimatkalle. Äiti on pihamaalla tämän vieraan kanssa (hän saattoi olla kummitätini ?), me taas seisomme rappusille vilkuttamassa.
Muistan yhä miten seisoin siinä veljeni takana ja katsoin hänen selkäänsä. Ja miten ikään kuin jokin pieni ääni olisi kuiskannut päässäni "Tee se". Joten tönäisin veljeni rappusilta alas.
Muistan, että pikkuveli kaatui maahan ja alkoi itkeä isoon ääneen ja minä säikähdin valtavasti. En tiedä mitä oikein olin odottanut tapahtuvaksi, mutta reaktio yllätti minut. Se, mitä sitten tapahtui, on kadonnut muististani. Kaikille huolestuneille kuitenkin tiedoksi, että pikkuveli on yhä hengissä, hän ei loukkaantunut vakavasti tai edes lievästi ja olemme yhä puheväleissä siitäkin huolimatta että sama hiljainen ääni päässäni yllytti minut muutamaa vuotta myöhemmin työntämään hänen päänsä saunassa vesisankoon.
Kummassakaan tapauksessa emme olleet riidelleet tai mitään. En halunnut mitään pahaa veljelleni. Itse asiassa minulla ei juuri ollut edes ajatusta siitä, että mitä tarkalleen ottaen tapahtuisi, kun työntää veljensä alas rappusilta tai työntää hänen päänsä ämpäriin. Tunsin vain jonkinlaista pahanilkistä uteliaisuutta sen suhteen että mitä tapahtuisi. Enkä miettinyt seurauksia sen kummemmin. Halusin vain nähdä.
Olen alkanut ajatella, että tuo pahanilkinen uteliaisuus ehkä selittää montakin asiaa meissä ihmisissä ja tästä maailmasta, varsinkin niistä osista, jotka ovat savuavina raunioina. Se näkyy kaikkein voimakkaimmin lapsissa, jotka eivät osaa vielä peittää sitä sivistyneen pintakuoren alle ja ovat avoimesti pahanilkisen uteliaita. Mutta kyllä se näkyy aikuisissakin. Luulen, että monet nykyajan tuhovälineet ja aseet on keksitty tuon saman pahanilkisen uteliaisuuden vallassa. Ei välttämättä haluta mitään pahaa kenellekään suoranaisesti, mutta kun kiinnostaa nähdä että mitä tapahtuu, kun nappia painaa. Myöhemmin voi sitten järkyttyä, atomipommin keksijäthän kantoivat loppuelämänsä valtavaa syyllisyydentunnetta siitä mitä olivat tehneet. Ja kyllähän minuakin jälkeenpäin kadutti.
Ehkä ihmiselämän suuria haasteita onkin oppia tunnistamaan itsessään pahanilkinen uteliaisuus ja se mitä mielleyhtymiä kannattaa seurata. Se on helppoa tiettyyn rajaan asti. Minä en ole enää työntänyt ihmisiä alas rappusilta, vaan opin kerrasta. Mutta mitä aikuisemmaksi ihminen tulee, sitä monimutkaisemmaksi muuttuvat myös mielihalut ja sitä sivistyneempiä muotoja saa pahanilkinen uteliaisuus. Ja sen erottamisessa onkin sitten haastetta kerrakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti