Minä olin oikeastaan koko koulu-urani seinän vierellä istuva keskirivin oppilas. Varsinkin yläasteella siinä, missä kukin istuu, tuntuu olevan ihan oma koodikielensä. Eturivissä istuvat "hikarit" ja ne pahikset, jotka on siirretty sinne kurinpidollisista syistä. Takarivissä istuvat pahikset. Keskellä istuvat sitten ne, jotka eivät kuulu kumpaankaan ääripäähän ja ujot hakeutuvat ikään kuin luonnostaan seinien viereen. Onpahan jotain, johon nojata. Siellä minäkin olin.
Minä olin luokkani luultavasti hiljaisin hissukka, joka ei juuri puhunut, elämöinyt tai muutenkaan pitänyt ääntä itsestään. Kukaan ei suuremmin kiinnittänyt huomiota tulemisiini ja menemisiini. Älkää ymmärtäkö väärin, en ollut mikään amerikkalaisten teinielokuvien ruma ankanpoikanen, joka olikin oikeasti kaunis joutsen, mitä kukaan ei vaan huomannut. Minä olin juuri siinä roolissa, jossa tahdoinkin olla. Toki siinä oli omat ongelmansa, mutta niin on kaikissa rooleissa. Pääpiirteittäin olin missä halusinkin olla ja olin tyytyväinen rooliini.
Sitten minusta tuli ohjaaja/opettaja erilaisissa tilantessa. Se pakotti muuttamaan roolia. Alusta alkaen tämä oleminen "väärässä" roolissa on tuntunut hieman oudolta enkä ole aina oikein osannut suhtautua siihen. Päiväkerhossa, kun muut ohjaajat kertoivat, että lapset olivat kyselleet, oliko Jussi tänään töissä, oloni tuntui perin kummalliselta. Toki se oli mukavaa, mutta silti jotenkin outoa. Olin tosin jo tottunut pienten lasten kanssa tekemisissäni ollessani olemaan eri roolissa (olinhan tehnyt vuosia töitä lapsenvahtina), mutta todelliseen koitokseen olo uudessa roolissa joutui, kun aloin tekemisiin nuorten kanssa.
Yhdellä rippileirillä nuoret keksivät minulle lempinimen. Se tapahtui aivan spontaanisti ja levisi erittäin nopeasti, niin että leirin lopulla suurin piirtein ainoat, jotka yhä käyttivät minusta oikeaa nimeäni, olivat työtoverit ja jotkut isoset. Kaikille muille olin Justin.
Vaikka kyse oli ihan aidosta lempinimestä, eikä mistään pilkkanimestä, minusta se tuntui aika kiusalliselta. Varsinkin kun sitä käytettiin usein ja tulemisiini ja menemisiini kiinnitettiin usein huomiota. Ihan siis hyvässä mielessä. Tuntui oudolta, että astuessani huoneeseen, joku nuorista morjesti isoon ääneen. Aluksi se tuntui huvittavalta, sitten kiusalliselta, sitten ärsyttävältä. Muistan miten kerran olin vessassa ja kuulin, miten joku nuori haki käytävällä Justinia. Ja minä kiehuin raivosta, että "eikö täällä saa vessassakaan käydä rauhassa!"
Loppupuolella leiriä sopeuduin tähän "Justin-juttuun" ja opin suhtautumaan siihen. Seuraava shokki olikin sitten "siviilissä", kun samat nuoret edelleen morjestelivat minua, pysähtyivät kertomaan asioistaan ja kyselivät kuulumisia. Ja minä mietin pääni puhki, että miten tässä tilanteessa nyt tulisi käyttäytyä.
Tuntui ja edelleen tuntuu vaikealta astua rooliin, joka ei ollut sitä luontevinta minää. Tuntui vaikealta olla yllättäen eräänlainen keskipiste, koska minä en ole koskaan kaivannut sitä. Luultavasti siksi koen viihtyväni paremmin avustajana kuin varsinaisena opettajana. Avustaja on kuitenkin aina - noh, avustaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti