Maalaispoikana suuri järkytys isossa kaupungissa olivat kerjäläiset, jotka kaduilla pummasivat rahaa. Minä usein annoin rahaa, vaikka minua neuvottiin olemaan antamatta. Sitten luin Helsingin sanomien jutun ammattikerjääjästä, joka asui Kauniaisissa omistusasunnossa ja kävi hakemassa jännitystä elämäänsä kerjäämällä Helsingissä. Sitä lukiessa oli revetä verisuoni päästä. Sehän tienaa perhana enemmän kuin minä. Tilannetta ei parantanut se, että hän liikkui töissä alueella, jossa tiesin itsekin liikkuvani. Oli siis todennäköistä, että minäkin olin auttanut ja antanut vähän rahaa.
Mutta miksi loppujen lopuksi olin niin tuohtunut? Ne muutamat euron kolikot, jotka olin hänelle mahdollisesti antanut, eivät vaikuta minun talouteeni millään tavalla. Oliko moraalisessa närkästyksessäni ehkä mukana ripaus vanhaa kunnon kateutta?
Kateus on mielenkiintoisen kamala piirre meissä ihmisissä. Kirkon opettajat määrittelivät aikanaan kateuden sellaiseksi synniksi, jossa ei ole yhtään mitään hyvää. Kaikissa muissa kuolemansynneissä on aina mukana myös ripaus hyvää. Kirkko ei suhtautunut niin kielteisesti elämän pieniin iloihin kuin moni nykyisin haluaisi väittää, vaikka varhaisessa ja keskiajan kirkossa olikin oma askeettinen puolensa. Synneiksi muut kuolemansynnit muuttuivat vasta liikakäytön yhteydessä, jolloin ne haittasivat ihmisen suhdetta toisiin ihmisiin, Jumalaan ja itseensä.
Kateus on kuitenkin poikkeus, joka vahvisti säännön. Sillä ei ole positiivisia aspekteja, se ei tuota mielihyvää missään muodossa. Joskus kateus sekoitetaan ahneuteen ja ne ovatkin jossain määrin samanlaisia syntejä. Ero on kuitenkin siinä, että ahne haluaa saada itselleen. Kade haluaa viedä muilta pois. Ahneen mielestä hänellä ei ole tarpeeksi. Kateellisen mielestä muilla on liikaa. Ahne haluaa luoda saadakseen. Kade haluaa tuhota viedäkseen.
Kateus on tunteena monesti täysin epärealistista. Se ei suuntaudu pelkästään ns. hyväosaisiin. Kaikkein kieroimmillaan kateus suuntautuu niihin, joilla on itse asiassa vähemmän kuin minulla. Mutta jotain sellaista niillä on, mitä minusta niillä ei saisi olla. Ja se täytyy viedä pois.
"Sossu se maksoi somalien uuden telkkarin", "onhan se kiva olla vankilassa, kun on katto pään päällä ja lämmin ruoka", "kummasti on yhteiskunnalla varaa joitain juoppoja hyysätä" jne. Useimmat meistä tiedostavat kateuden olevan negatiivinen asia. Joten kun sanot jollekin huolestuneelle kansalaiselle, että kenties hänen huolensa vankiloiden oloista ei johdukaan valveutuneisuudesta, vaan kateudesta, hän yleensä kiistää sen jyrkästi. Moni itse asiassa tuohtuu.
Ja ihan aiheestakin: harva meistä tuskin vakavissaan haluaa päästä vankilaan, vaikka siellä onkin lämmin ruoka ja katto pään päällä. Tai maahanmuuttajaksi/pakolaiseksi vieraaseen maahan, vaikka saisikin ilmaisen television. Tai yhteiskunnan tuella eläväksi alkoholistiksi. Useimmat meistä tiedostavat järjen tasolla senkin, että se mitä, sossu/yhteiskunta muille antaa, on vain pieniä murusia hyvänolontunnetta yleiseen kurjuuteen. Mutta silti se ikävä tunne kaihertaa rinnassa. Se vain on, perkele, väärin että muut saavat! Pois sekin vähä. Vankilassa pitää olla kurjaa, maahanmuuttajan on itse tienattava televisiorahansa, juoppo voi kuolla pois.
Se se on sitä kateutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti